Taidan ensin selittää hieman taustaa. Mulla on ollut mielessä että haluaisin mennä Mörrillä ilman satulaa tai huopaa, koska satulassa on satulavyö hinkkaamassa ja huovassa ratsastusvyö. Tää on varmaankin ihan mun omaa epämääräistä ajatusta, mutta mä en tykkää laittaa kesäkuumalla Mörrille mitään kiristämään masun ympärille, sitäpaitsi jos alle jää tomua, se saattaa hinkata vatsanalusen auki, joka on loistava alusta kärpäsille, itikoille ja paarmoille. Ongelmana on vain Mörrykän selän muoto, joka ei todellakaan täsmää mun ahterin kanssa. Mä siis aloin miettimään satulavyötöntä huopaa, tai jotain muuta vastaavaa, mikä saisi mun persauksen irti Möpperön selkärangasta.
Mörrin askeleet ovat tasaisimmat mitä tiedän, joten tasapainon kanssa tuskin tulisi ongelmia. Ja olenhan mä mennyt satulallakin sen kanssa täyttä laukkaa pariinkin otteeseen, vaikka satulavyö keinuu tuulen tahdissa Mörrin massun alla. Tosin siinä on jalustimet mille laittaa tasaisesti paino, mutta kuitenkin. Mä mietin ja tuumasin, tuumasin ja mietin, miten saada runkosatulan rungot (mutta pehmeät) pysymään takamuksen alla, varsinkin jos mennään ravia. Mulla kävi mielessä kaikkea mahdollista, housuihin remmeillä kiinnitettävistä "paikoista" geelitäytteisiin fillarihousuihin ja paksuista toisiinsa ommelluista lampaankarvarullista ties mihin muuhun. En edes viitsi kertoa kaikkia ajatuspolkuja, mutta niitä riitti.
Sitten silmät osuivat makuupussin alla käytettävään retkipatjaan ja siitä syntyi ensimmäinen "järkevä" ajatus. Huomioikaa lainausmerkit sanalla "järkevä", koska en nyt ihan itsekään ole kovin varma asiasta. Ehkä sana "toimiva" on parempi. Tai ehkä ei... Noh, oli miten oli, mutta alustastahan mä olin jo leikellyt iloisesti palasia Mörrin lampaankarvaan toppaukseksi ja se toimi erittäin hyvin. Mietin niitä hihnoja toppausrullasta toiseen selkärangan yli, mutta se ei tuntunut oikein järkevälle. En päässyt puusta pitkään ja päätin jättää ajatustyön seuraavalle päivälle ja menin nukkumaan.
Mä heräsin kolmelta yöllä varsin innovatiiviseen tunteeseen, ratkaisu oli muodostunut! Aamulla onneksi muistin vielä upean innostuksen vallassa yöllisen älynväläyksen ja kun ei työvuoroakaan ollut, kampesin itseni tukka pystyssä keittiöön, minne olin alustan jättänyt. Ensin piti miettiä minkä pituinen palan pitäisi Mörrin selässä olla ja siitä sitten kuinka leveä sen tulisi olla. Ja siihen sitten ne pehmukeosat sivupituuteen päälle. Eli. Leikkasin keittiön lattialla lasagnevuokaa apuna käyttäen suurin piirtein tasalevyistä 30-35 cm leveää laattaa noin tuplaten niin pitkän pätkän. Terävällä veitsellä leikkasin kaksi viiltoa kumpaankin päähän poikittain niin, että päät oli helpompi kääntää kymmenen sentin matkalta keskiosan päälle ja siitä vielä toiset samanlaiset käännökset. Eli suoraan edestä (tai takaa) katsottuna se muistutti avointa kanapé-keksiä. Keskelle jäi selkärangalle sopiva tila ja testasin saavutukseni istumalla jykevän matkalaukkuni päällä. Hyvin pehmusti!
Maanantaina sitten otin luomukseni mukaan, kun lähdimme Heidin kanssa laitsalle. Ajattelin että kun me mennään kaksistaan, niin ihmiset eivät ole julkisesti nauramassa mun lärpäkkeelle, kun eivät näe sitä. Jaanalle en ehkä olisi kehdannut sitä näyttää ja sen nähden kokeilla, mutta Heidi on sopivan luomu ihminen moiseen hullutukseen! Sitäpaitsi sillä oli itsellä aikomus mennä Kronalla satulalla ja naruriimulla! Hah!
Sievä hymynkare Heidillä oli kun hän näki mun monen tunnin aivoriihen tuloksen, mutta ei hän kuitenkaan sitä heti teilannut. Mulla itsellä alkoi olla sellainen olo että ei pitäis lukea mitään juttuja satulavyöttömistä satuloista Mongolian paimentolaisilla. Joka leikkiin ryhtyy, ja niin edelleen, ei muuta kuin ratsut kehiin ja menoksi!
Mörri oli ihan käsittämättömän kuranen, juuri kun olin päässyt mainostamaan että se on tallin siistein polle! Siis ihan oikeesti kuraa, silkkaa kuraa ja mutaa oli poika yltympäriinsä käynyt vetelemässä karvoihinsa! Onneksi satulansija oli edes jotakuinkin puhdas ja sain sen harjattua hyvin puhtaaksi. Ettei vaan lärpyn alle jää hiertämään yhtään mitään! Sitten olimme lähdössä ja hihkaisin jo kovasti edellä olevalle Heidille että oota nyt hetki, sun piti auttaa mut "satulaan"! Heidi talutti Kronan takaisin ja kysyi että mitä hänen pitää tehdä. Oi joi, sekään ei tiennyt mitä pitää tehdä... Ohjasin Mörri kahden kannon väliin, missä mä yleensäkin nousen selkään ja asettelin lärpyn Mörrin selkään. Mörri katseli uteliaana, mitäs täällä nyt tapahtuu? Sanoin Heidille että vahtii ettei se lirpake mene vinoon ja nostin sitten kinttuni Mörrin selän yli. Pääsin aika hyvin istumaan oikealle paikalle ja Heidi arvioi silmä tarkkana alustan asettumista Mörrin selkään. Korjausehdotuksia tuli heti ja pistin ne visusti mieleen. Sivusta näkee usein paremmin kuin selästä käsin!
Heidi lähti uudestaan taluttamaan Kronaa portille ja mä annoin lähtökäskyn. Kyllä hieman keikutti! Voi kauhia, mä istuin kuin kamelin selässä ja Mörrin korvat menivät ees taas. Se askelsi hyvin hyvin varovasti ja kuunteli mun tasapainoa ja kääntyi sitten katsomaan. Se katse sisälsi sellaisen määrän informaatiota ettei tosikaan. Tiivistettynä se meni näin: "Tää saattaa täällä pääkaupunkiseudulla olla innovatiivista, mutta muualla maassa Täti olisi kylähullu." Noh, kuule polle, me mennään nyt Kronan perään, revi siitä sitten huumoria. Ja Mörri repi, se oli ihan tohkeissaan kun sai mennä ihailemansa tamman perässä ihan vain kaksistaan!
Ensimmäinen asia keikkumisen lisäksi oli se, että heti kun nousin keventämään ylämäessä, Mörri pysähtyi. Laitoin ahterin takaisin pehmusteeseen ja matka jatkui. Tielle päästyämme istuskelin niin persiilläni kuin vain pystyin, mutta heti jos istuinluut nousivat ylös, Mörri pysähtyi. Ahah, vai niin. No tää on tietysti hyvä tietää heti näin aluksi. Ylä- ja alamäessä pehmuke ei kuitenkaan luisunut mihinkään suuntaan ja oma tasapainokin alkoi löytyä.
Krona sen sijaan oli aivan intopiukeena. "Mullei oo suitsii päässä, mä voin tehdä ihan mitä mä haluun!" tuumasi Krona, mutta joutui tekemään Heidin ohjauksessa voltteja vaikka kuinka, oli sillä kuitenkin ohjina riimunnaru molemmin puolin kiinni.. Vastaan tuli bussi ja vaistomaisesti annoin ohjat Mörrille ja otin "satulan" etukaaresta kiinni. Siinä vaiheessa alkoi hymyilyttää, ei taida kauheasti tukea olla tästä satulasta, sama kun pitäisin omasta housunkauluksesta kiinni! Rapsuttelin sitten Mörriä ja otin vaivihkaa harjasta kiinni toisella kädellä. Ja koska paino meni hieman eteen, Mörri pysähtyi. Krona oli sen näköinen että pomppaa ojan yli, mutta pysyi kuitenkin naruriimussaan.
Jatkoimme matkaa ja lähdimme metsäpolkua kohti, jossa Heidi ekan kerran joutui korjaamaan Kronan satulaa. Mua ei seisominen haitannut, mä totuttelin kumman korkeaan oloon ja kokonaan uuteen asentoon. Mörri söi välillä heinää, se ei enää pahemmin ihmetellyt Tätin touhuja, ihmiset on niin kummallisia ja Täti vielä hieman kummallisempi. Välillä se vaan puhahti kun kääntyi katsomaan. Ja välillä se kyllä käänsi päätään vain sen takia, että Täti pyyhkäisisi itikat pois.
Sitten matka jatkui Kronan korjatulla satulavyöllä, jossa oli lampaankarvapehmuke. Se ei sitten millään suostunut pysymään paikallaan, vaan Heidille matkasta muodostui pienoinen painajainen. Krona meni voltteinensa varmaan 3 kertaa pidemmän matkan kuin me Mörrykän kanssa! Mä sanoin Heidille, että me voitaisiin jossain vaiheessa kokeilla hieman nopeampaa tahtia, mieluummin ylämäkeen, kiitos. Mörri ei meinannut millään lähteä raville, vaikka Krona kiisi jo ties kuinka pitkällä. Sitten mä taas huomasin, että takamus oli noussut irti lärpystä. Sen laskettuani Mörri siirtyi raville, mutta hidasti käyntiin hyvinkin pian kun näki Kronan odottamassa. Ja taas oli istuinluut nousseet mulla ylös. Että oli vaikeaa pitää se ahteri alhaalla!
Ja välillä taas seistiin korjaamassa Kronan satulavyötä ja sitten korjattiin sen naruriimua. Mua ei pahemmin haitannut, mua hieman kuitenkin jännitti koko homma. Hymyilytti vaan oma hulluus, kaikkea sitä ihminen saa päähänsä!
Jossain vaiheessa sanoin Heidille, että jos se haluaa laukata ton alamäen toiseen suuntaan ylös, niin me voidaan odotella täällä ylhäällä Mörrimanin kanssa. Krona lähti kävelemään mäkeä alas ja Mörri hoksasi yhtäkkiä, ettei hälle annettu käskyä lähteä liikkeelle. Hänen kaunis ihailun kohde meni alas ja katosi näkyvistä mutkan taakse, kamalaa! Upeasti Mörri kuitenkin seisoi paikoillaan, ei edes yrittänyt lähteä perään! Olin niin ylpeä kiltistä ja tottelevaisesta pollestani! Sen sijaan Mörrin äänihuulia ei käynyt vaientaminen, poika hirnui kaunottaren perään, tule takaisin Krona!
Krona oli kuullut Mörrin hirnunnan ja hetken kuluttua alkoi kuulua kavioiden kopsetta. Hurjaa vauhtia Krona ilmestyi mutkan takaa ja Heidillä toinen käsi sivulla. Krona paahtoi pää ojossa intopiukeena ylämäkeen ja kohti Mörriä. Mä otin Mörriä harjasta kiinni ihan siltä varalta, että Krona paahtaa ohi ja Mörri kääntyy perään. Krona kuitenkin hidasti juuri sopivasti ja siirtyi käyntiin kaikessa rauhassa. Heidi sen sijaan joutui taas korjaamaan satulavyön pehmuketta, se oli liukunut pois paikoiltaan ja satula siis kertakaikkisesti pyöri Kronan selässä. Sen takia Heidillä oli ollut käsi sivulla, tasapaino oli ollut vaikea pitää!
Päätimme ottaa hieman ravia jäljellä olevaan mäkeen ja kun muistin pitää ahterini kiinni Mörrin selässä, ratsuni meni nätisti. Ensin pidin harjasta kiinni, mutta sitten löytyi hyvä tasapaino ja menimme oikein hyvää ravia. Yritin saada Mörriä töltille, mutten ihan onnistunut. Ei haittaa, jouduin pysähtymään kun takaata kuului Heidin kiukkuinen ääni. "Kato nyt Kronaa!" Mä käännyin katsomaan ja kas, Kronan naruriimu oli jollain kepulikonstilla siirtynyt kaulaan! Mua huvitti, mutta Heidillä ei tosiaan ollut mikään helppo matka. Ja Krona meni taas niitä voltteja ja mutkitteli koko tien leveydeltä. Mulla taas tuntui että satulan tekele oli lämmetessään muotoutunut hyvin sekä Mörrin selkään että mun takalistoon ja mulla oli melkeinpä jämäkkä olo siellä selässä. Ainoa puute oli se, ettei mulla ollut mitään mihin pistää Mörrin ohjat kiinni. Varmaan sekin puute vielä ratkaistaan, kunhan tässä pistetään aivot uudestaan töihin.
Hieman uskalsin ottaa Kronan perään tasaisella pienen ravinkin ja sitten olimmekin jo taas metsäpätkällä. Krona oli hieman sitä mieltä että hän voi mennä miten haluaa ja Heidi kipusi alas, jo riittää! Naruriimun alasolmu oli löystynyt ja sen takia riimu oli lurpsahtanut pollelle kaulaan. Ihan hyvä niin, kuin että se olisi tipahtanut maantielle... Heidillä oli ohjat kuitenkin sen verran tiukasti käsissä, että tuskin sitä olisi tapahtunut.
Kehuin Mörriä kun se etsi liukkailla kallioilla hyvän reitin eikä keikuttanut mua liikoja. Ja mutaisistakin kohdista menimme erittäin varoen. Ennen jyrkkää mäkeä tielle mä tulin kuitenkin alas satulast... ups, siis selästä, kun en kuitenkaan ollut ihan varma lärpyn liukumattomuudesta. Ei se kyllä missään vaiheessa ollut mitenkään lipsuvan oloinen, mutta kuitenkin. Otin tekeleeni Mörri selästä ja katselin sitä mielenkiinnolla, se oli toiselta puolelta ihan Mörrin muotoinen ja toiselta mun muotoinen. Ei hullumpi! Mä luulen kyllä että päälikerroksen lisäksi yksi "toppaus"-kerros riittää ja leikkaan sisimmän käännöksen pois. Ja jos se on liian litteä, niin noita alustojahan saa Lassin retkiaitasta hintaa 11euroa...
Talutimme hevoset takaisin laitumelle ja annoin Mörrillekin vapauden syödä ottamalla kuolaimen pois suusta. Kävely teki hyvää, mulla reidet paukkui kun olin kuitenkin jännittänyt niitä matkan varrella. Laitumella laitoin kummallekin eväät kippoon ja sitten ajoimmekin muita yrittelijöitä pois, Mörrillä ja Kronalla on ruokarauha! Otimme pitkät raipat käyttöön ja uhkasimme niillä liian lähelle tunkeilevia pollen palleroita. Siinä sitä oli hommaa!
Saatuamme omat ratsumme kuntoon, lähdimme täyttämään junnujen vesiastiaa. Heidi päätti näyttää Vaavin kanssa mitä kaikkea he ovat harjoitelleet viime viikkoina ja Vaavi oli tohkeissaan. Kiva tehdä ihmisen kanssa jotain, varsinkin kun siitä saa aina palkinnon! Samalla rapsuttelin Brynjaan ja Tirriä ja sivusilmällä katselin esitystä. Mulla oli oikein mukavaa sitä seuratessa! Ja oli kiva huomata, että Brynja antoi Tirrin tavoin koskettaa itseään masun alle, kun pyyhin itikoita sieltä pois. Rapsutin tammaa etujalkojen välistä, jolloin pää laski alas ja huulet alkoivat lerppua, aah!
Lähdimme autolle ja humasin että kummallakin oli aivan kamalan mutaiset kengät. Ei auttanut muu kuin tunkea jalat muovipusseihin ja ajaa autoa pussit jaloissa! Hitto että nauratti! Meillä oli ihan kunnollinen keskustelukin väkivallattomasta hevosten koulutuksesta, mutta kun jätin Heidin muovipussit jalassa bussipysäkille, oli pakko purskahtaa nauruun! Varsin teatraalisesti Heidi kiitti kyydistä ja jäi potkimaan pusseja jaloistaan. Mä hihitin itsekseni kotiin asti, ollaan me hupsuja, me ihmiset! :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti