Rentoa menoa

Olin jo eilen paistanut valkosipulivoipatonkia ja yrttivoipatonkia evääksi tälle retkelle, joten aamulla oli helppo pakata vain Mörriäisen porkkanat lisäksi reppuun vesipullon kera. Mä olin melko tohkeissani, viimein hieman pidempi reissu! Ikävä kyllä mulla oli vain kauhea hoppu aamulla, univelkaa oli hieman jäänyt.

Mörri näytti nukkuvan laitumella Eikan, Gussen ja Offarin keskellä ja oli ihan kamalaa mennä herättelemään poitsu. Ei se näyttänyt pahakseen pistävän, varsinkaan kun sai porkkananpalan suuhunsa. Mulla ei ollut riimua mukana, joten otsatukasta taluttaen kävelimme satulakaapille, aina välillä pookkanaa evääksi haukaten. Sain viimein kantamuksenikin laskettua käsistä ja otin Mörrin suitset kaapista. Voi pientä, se ihan työnsi päänsä oikeasta kohdasta läpi! Ihqu!

Kiinnitin ohjan toisen pään samaan puuhun kuin missä Svipukka oli kiinni ja siihen Mörri jäikin ihan tyytyväisenä. Harjasin ratsuni ("Joo joo, kyllä se harjakin pitää harjata!") ja putsasin kaviot, sitten laitoin kotona kuivamassa olleen satulahuovan pörriäiselle selkään. Hain satulan siihen päälle ja ruiskutin kamalan hajuista öttiäismyrkkyä itselleni ja ratsulleni. Mörri otti suihkutuksen rauhallisesti, se on jo hoksannut itikoita ja paarmoja olevan vähemmän käsittelyn jälkeen. Nuorta neitoa huvitti Kolurin selässä kun syljin suuhun tuulen mukana tullutta myrkkyä pois. Thyi, yäk! Ja KÖH!

Autoin Laikan ratsastajan selkään otettuani ensin Laikkeliinilta satulan pois. Tamma näytti perin juurin tyytyväiseltä, kevyt ratsastaja ja ilman satulaa, jipii! Kiristin satulavyötä ja kipusin oman hummani selkään ja pääsinkin sinne jo toisella yrittämällä! ;-) Voi itku, millonka mä opin oikeasti tänkin homman...

Lähdimme matkaan hyvässä järjestyksessä ja mä jo laitoin ohjat kiinni satulaan. Täti meinaa naatiskella! Mä otin itselleni pienen oksan, missä oli lehtiä, sillä olisi hyvä huitoa ötököitä pois sekä omalta että Mörrin naamalta. Mörri oli menossa Kronan perään ja oli hieman nyreissään kun joutui jäämään hännille. Jukra kun tuo Krona on niin ihana!

Heidi tarkisti kaikilta satulavyöt, myös meiltä, mutta sanoin että kiristin sen juuri. Heidi kokeili vyötä ja sillä oli kertakaikkisen epäilevä ilme. Juu juu, kyllä me tällä pärjätään, saa sitä sitten kiristettyä matkan varrella... No ei se tällä kertaa sentään heilunut siellä masun alla, kuten parina muuna kertana. Ihan.

Matka jatkui tasapainottelun merkeissä, menin ilman ohjia ja Mörri oli kovin kuuliaisella päällä. Korvat olivat koko ajan muhun päin ja meillä oli mukavaa. Pärinä-polle aloitti päristelyn heti metsässä ja vastailin kun toinen kerta jutteli mulle. Tuntui, että Mörri otti oikein kisaa päristelystä, kumpi jaksaa pidempään. Mörri voitti, kun mua alkoi naurattaa!

Me pysyttiin tosi hyvin muiden mukana, ei jääty ollenkaan taakse. Vain siinä kohtaa jäätiin kun piti jäädä nuuskimaan ja tekemään tuttavuutta aidan takana olevan Vaavin kanssa. Mörri ja Vaavi seisoivat pitkään turvat vastakkain nuuskien toistensa hajua. Jatkoimme kuitenkin matkaa, vaikka olisi ollut kiva tutustua pidempäänkin.

Metsässä tuli polulle pari kaatunuta puuta, joista toisen kohdalla Mörri jäi nuuskimaan. Puu tuoksui mielenkiintoiselle ja vanhempi pariskunta mietti että uskaltaako se ollenkaan tulla siitä yli. Hienosti suoritimme kuitenkin esteen Mörrin pitäessä selkänsä aivan suorana. Siellä on niin käsittämättömän helppo istua kun tämä herrasmiesratsu osaa kantaa ratsastajansa keikuttamatta!

Mä nautin tasaisesta menosta ja kuuntelin metsän ääniä. Vierellä alkoi jokin lintu piipittää reviirinsä rajoja niin urakalla, että Mörrikin käänsi päätään ja katseli puuhun. Mä piipitin takaisin ja Mörrin korvat siirtyivät takaisin minuun, Täti puhuu lintua! Hetken kuluttua Mörri oli jo tottunut ääniin, Täti kun juttelee aina kaikkien (lajien) kanssa.

Sitten otimme ensimmäisiä ravipätkiä ja ensin menin suht löysillä ohjilla. Meillä ei ollut kiire, Mörriä kiinnosti päristelykisa enemmän. Se voitti. Taas. Lisää käyntiä ja pieniä pätkiä ravia lisää ja meno alkoi olla tahdikkaampaa kun polle lämpeni. Ilmakin hieman lämpeni, mutta ei onneksi liikaa. Metsässä oli silti mukavan vilpoista. Aina välillä tuli otettua jalustimetkin pois ja välillä hieman jumppasinkin Mörrin selässä. Ojensin jalat suoriksi ja sitten nostin kädet ylös ja olin isona X-kirjaimena Mörrin selässä. Heppani jatkoi tyynesti matkaa, jumppatuokioita on aiemminkin nähty ja tuntuu se Täti silti selässä pysyvän!

Viimein pääsimme taukopaikalle ja otimme satulat pois ratsuiltamme. kaivelin reppuni sisältöä ja katkoin Mörrille pookkanoita maahan. Se tykkäsi kovasti, nami-pookkanoita! Rouske vaan kävi kun oranssit herkut katosivat parempiin suihin. Samalla söin omia eväitäni ja varsinkin join vettä, janotti. Jaoin vielä kaikille heposille valkosipuli-ruisnapit, jotka todellakin tekivät kauppansa!

Svipa onnistui karkaamaan, mutta se saatiin hyvin helposti kiinni ja takaisin paikoilleen. Mörri katseli Faxin vierestä menoa ja natusteli ruohoa tyytyväisenä. Sitten olikin aika pakata tavarat reppuihin ja satuloida uljaat ratsumme. Tällä kertaa pääsin selkään ihan kommelluksitta, ta-daa! Mörri yritti taas sukkuloida muiden välistä Kronan perään, mutta harmituksekseen joutui taas jäämään jonon hännille. Ei se tuntunut kuitenkaan ihan mahdottomasti haittaavan, koska Mörri edelleen kulki hyvin reippaasti jonon perässä.

Jossain vaiheessa alkoi meno hieman hidastua ja jäimme muista, mutta hieman pohkeita antamalla vauhtia tuli taas lisää. Sitten pääsimme laukallekin ja mulla oli oikein hyvä fiilis. Mä istuin syvällä satulassa, pidin ohjia käsissä ihan noin niinkuin malliksi ja seurasin Mörriä. Iloinen "Hörh!" kuului polleltani ja taputin laukkaavaa palleroani, kivaa oli mullakin!

Toinen laukka meni tosi tiheällä ravilla, tai niin ensin luulin, kunnes huomasin että Mörrihän meni ylämäkeen töltillä! Oi jukra! Mä olin aivan tohkeissani, unohtakaa laukat, meidän Mörriäinen meni tölttiä! Ihan itse! Mua nauratti, pakko soittaa Annikalle heti kun kotia pääsen! Tää on todella koomista, Mörri tuntuu aina toimivan eri tavalla kuin muut hevoset. YLEENSÄ töltti on helpompi ottaa loivaan alamäkeen, mikä ei tosiaankaan ole Mörrin kanssa onnistunut. YLEENSÄ ylämäessä kevennetään, paitsi Mörrillä, joka pysähtyy jos ratsastaja nostaa ahterinsa penkistä. YLEENSÄ issikoilla laukassa kevennetään, paitsi Mörrillä, joka nostaa laukan vasta kun ahteri on penkissä. Tää mun hevoseni on samanlainen "ei-mihinkään-ryhmään"- kuuluva otus kuin Tätinsäkin. Kumpikin ollaan se poikkeus säännöstä. KAIKKIHAN tykkää mansikoista, paitsi minä. KAIKKIHAN tykkää kanasta, paitsi minä. EIHÄN KUKAAN tykkää pinaattikeitosta, paitsi minä. Taitaa olla Täti ja Hevonen aika samasta muotista! ;-)

Jossain vaiheessa Mörrin pää nousi yhtäkkiä ylös ja se jäi tuijottamaan metsään. Sitten se hengitti nopeaan tahtiin "puuf-puuf-puuf-puuf". Vai niin, siellä on nyt jotain sitten. Kasoin samaan suuntaan Mörrin kanssa ja oikein tuijotin sinne. Mörri huomasi että katsoin samaa asiaa ja rentoutui hieman vaikka pää oli edelleen koholla. Tuijotin vielä hetken, rentoutin itseni ja sanoin normaalilla äänellä että: "Jaa siellä näkyy olevan hirvi. No se ei meitä haittaa, se ei kuulu meille!" Mörri oli tyytyväinen selitykseen ja jatkoi matkaa. Ei hajuakaan mikä siellä oikeasti oli, mutta selitys kelpasi Mörrille.

Hieman se oli meno päällä vikan laukkamäen kohdalla, minkä muut tällä kertaa kävelivät. Mä tein niin, että sanoin Heidille että menkää vaan, me tullaan hieman perästä. Pysäytin Mörrin ja odotimme että muut saisivat käveltyä pidemmälle. Mörri ei tykännyt ollenkaan tilanteesta, vaan yritti nykiä ohjia itselleen. Kielsin poikaa liikkumasta muuta kuin sivulle, siellä oli pehmeämpi kohta. Seurasin silmä tarkkana kunnes Tvisturin söpö takalisto oli kadonnut mutkassa olevan puun taakse. Sillä sekunnilla vapautin ohjat ja otin salamana harjasta kiinni, kumarruin eteenpäin ja Mörri ponkaisi täyteen laukkaan siltä seisomalta. Huiii! Jippiii! Koppoti koo! Leveä hymy naamalla laukkasimme suoran ennen mutkaa ja teimme tiukan kaarroksen. Jiihaa!

Hidastin heti kaarteen jälkeen, ettei nyt ihan töötättäisi Tvissen peffaan, mutta tästäkin juoksusta Mörri oli tosi tyytyväinen. Se päristeli ja tepsutteli rinta rottingilla, ai kun sillä oli hyvä mieli! Hassu ihana polle! Loppumatkasta otimme vielä yhden ravipätkän ja silloinkin hieman pidätin poikaa. Sen ravi on suht nopeaa, vaikka se onkin pieni polle. Se tuntuu aina tarvitsevan enemmän tilaa mahtuakseen kunnon raville. Sen jälkeen oli vuorossa enää käyntiä ja mä menin taas ilman jalustimia. Ja ohjia. Että mä olen oppinut huonoja tapoja... Ja näköjään opetin niitä muillekin, laitumella Kronan ratsastaja tuli mun perässä ja tein taas X-jumppaa. No hänkin teki! Eipä Krona siitä välittänyt, mutta kuitenkin. Vitsailin vain että "Kato äiti, ilman käsiä!", johon hän vastasi että "Kato äiti, ilman hampaita!" Hih! :D

Pysäytin söpöläiseni satulakaapille ja jätin satulan siihen. Sitten otin pesuvadin, sienen ja hikiviilan ja suuntasin Mörriä taluttaen joelle. En jaksanut kantaa sitä vettä ylämäkeen, joten pesin pollen siellä missä vettä eniten oli. Mörri oli hieman ihmeissään, ei häntä tänne ole aiemmin tuotu pesulle. Kehuin kovasti kuinka rohkea ja taitava hevonen Mörri on, oli kuulemma mennyt aloittelijallakin eilen kuten täydellisen hevosen kuuluukin. Pesun jälkeen Mörri veti mut jyrkkään ylämäkeen (Kiitos!) suoraan ruokakaap... ups.. siis satulakaapille. Kiinnitin herrasmiehen kuitenkin Keken viereen, jossa nämä kaksi saivatkin aikaan pienoisen vinkumis-session. POJAT!

Laitoin Kokulille loimen päälle ja autoin sitten Minnaa Svipan loimen kanssa. Yhdessä laitoimme Laikalle loimen ja sitten menin jakamaan ruokaa vateihin. Mörrille vein ruuan ensimmäisenä ja samantien Kekelle, ettei siellä ihan sotaa syty. Ja siirsin sitten Mörrin kiinnityksen kauempana olevaan puuhun, ettei kumpikaan pääse toisen kipolle. Päästin hetken kuluttua Mörrin irti ja pakkasin tavaroita kaappiin. Saatuaan masunsa täyteen Mörri siirtyi piehtaroimaan. Voi mitä possun ääniä se päästikään kun oli niin ihanaa piehtaroida! Röh... röh... röh... kuului kun notkea ruuna kiemurteli selällään!

Jaoin vielä kaikille palaset porkkanaa ja Mörri lähti seuraamaan meitä portille. Täytimme juoma-astiat ja Mörri käyttikin tilaisuutta hyväksensä. Sitten tuli kyllä Svipukkakin veden ääreen, samaten Krona. Vesi maistui kaikille!

Mä olen aika nautinnollisen rento tällä hetkellä, oli niin mukavan rauhallinen retki. Mä sain mennä paljon ilman jalustimia, olisi voinut vaikka mennä pelkällä huovallakin. Mörri oli rento ja innokas ja halusi ottaa päristelykisaa ties kuinka usein ja se toimii hurjan hyvin ihan ilman ohjiakin. Mä jaksaisin kehua mun ruunan rupsukkaa vaikka kuinka, mutta kukaan tuskin jaksaa lukea sitä hehkutusta. Mutta ihana se on! <3

Ukkosta ja rankkasadetta

Olin aamupäivällä kaupungilla ja menossa sieltä suoraan laitumelle, olimme sopineet Annikan kanssa treffit viideksi laitsalle. Tarkoituksena oli lähteä evästelemään Mörri-pörrin kanssa ja ratsastaa sillä vuorotellen. Kaupungilla ollessani sattui vaan kunnon vesisade, oikein isoja pisaroita, mitkä kastelivat hetkessä kaikki vaatteet likomäriksi. Kengätkin olivat täynnä vettä! Tuumailin, että onneksi oli ratsastusvaatteet kuivana autossa odottamassa, paitsi että tällä paidalla olin kyllä ajatellut lähteväni.

Äitipuoleni kysyi että oletteko tosiaan tällä säällä menossa ratsastamaan ja mä suureen ääneen kehuin että kyllä, me issikoijat olemme säänkestäviä, ne koulutuupparit saattavat mennä maneesissa, mutta me mennään pöpelikköön säässä kuin säässä! Käytiin kuitenkin ostamassa mulle pari pitkähihaista t-paitaa alennusmyynnistä, kiitos vain äitipuolelleni!

Jossain vaiheessa se aurinkokin alkoi paistamaan ja pian päällä oleva paita kuivui. No eihän tässä enää mitään hätää, lähdin ratsastusvarusteissa sitten laitumelle. Olin ajoissa ja katselin, kuinka Mörri seisoi Keken vieressä Svipan lähellä. Ne on aika usein lähekkäin, Mörrin useimmiten löytää Svipukan lähettyviltä ja monasti Keke on siinä seurana. Svipa tuli höristen luokse ja sai ihan sattumalta taskuun livahtaneen porkkanan palan. Mörrikin sai, ja Keke, Tvisturillekin kävin viemässä kun se on niin suloinen ujopiimä!

Vein sitten Mörrin satulakaapille ja melkein samassa Marikin jo tuli paikalle. Sillä taisi olla 7 ratsastajaa tulossa vaellukselle ja siis työsarkaa hevosten varustelussa. Mä harjasin omani ja putsasin kaviot ja kehuin hyvää käytöstä. Ja koska muut sai kourallisen mysliä, annoin Mörrille namin. Annikakin jo tuli paikalle, joten Mörrille huopa selkään ratsastusvyön kera ja namipussi jalustinhihnan lenkkiin ja valmiita oltiin. Aurinko paistoi ja oli mukavan lämmintä.

Mä sain aloittaa ratsastuksella ja Mörri meni oikein mukavasti Annikan peesissä. Lähdimme Kattilaa kohti ja alkumatka oli taas hieman raskaampaa talsimista. Hoputusta, kannustusta ja komentamista oli matka lehmälaitumelle asti, mutta sitten alkoi meno maittaa. Ei sitä hevonenkaan jaksa kanittaa niin paljoa, kun tietää että Täti on itsepäisempi kuin se itse. Kattilaa ennen pystyin jopa laittamaan ohjat kiinni ja antaa pojan mennä itsekseen, oli oikein mukavaa.

Vaihdoimme Kattilassa ratsastajaa ja mä lähdin vuorostani kävelemään edellä. Tapasimme laavun jälkeen erittäin kauniin koiran, sellaisen samojedin näköisen, mutta ihanan kullan keltaisen. Se haukahti kerran ja emäntä varoitti että tää sitten haukkuu. Mä sanoin että ei se meitä haittaa, ei Mörri koiria pelkää. Koira kuitenkin jäi kuuntelemaan mun ääntä ja jopa hieman heilautti kippuraista häntäänsä ja katseli vuoroin mua ja hevosta. Mörri jatkoi tyynesti matkaa, koira kuin koira. Koiran emäntä oli ihmeissään kun hauva ei haukkunutkaan, yleensä se pistää sellaisen myräkän pystyyn! Sanoin että kuka sitä nyt toiselle samanlaiselle haukkuu, samanvärisiähän ne ovat kokoerosta huolimatta!

Jatkoimme matkaa Haukkalammelle päin ja Annika pisti välillä raviksi. Juoksin rinnalla ja kannustin Mörriä ja meni oikein hyvin. Sitten Annika kokeili ravia ilman jalustimia, niillä kun ei voi keventää ratsastusvyön kanssa, paine tulee liian pienelle alalle, ainakin aikuisella. Ravi ilman jalustimia sujui loistavasti, Mörrin tasainen askellus oli kivaa katseltavaa! Pitkä alamäki vaati hieman tasapainoilua Annikalta, mutta hän totesi että Mörri menee niin äärettömän varovasti alas. Mä etsin sen parhaimman reitin ja Mörri seurasi mun askeleita. Välillä kannustimme Mörriä rohkeasti etenemään ja poika tulikin varoen vaikeatkin paikat.

Vastassa oli hetken kuluttua iso jyrkkä ylämäki ja sanoin että ota tuohon vaikka pikku spurtti. Mörri meni raville ja otti yhden laukka-askeleen ja lopetti sitten. Nyt on Annika mennyt ilman jalustimia laukkaa! :D Mäen puolivälissä Annika tuli alas selästä, ettei hepparukka ihan näänny. Hah, se poika jaksaa kuule vetästä monen tunnin lenkin kevyesti ja nyt me ollaan suurimmaksi osaksi kävelty!

Etsimme sopivaa kiveä että mä pääsisin selkään, mutta sellaistapa ei oikein näkynytkään. Annika tarjoutui punttamaan mut Mörrin selkään, mutta mä en tykkää olla puntattavana. "Mä olen ihan hyvä punttaaja" Annika yritti, mutta sanoin etten ole kovin hyvä puntattava. Mäen päällä oli sitten kivi, mistä pääsin selkään nostamalla vain jalan Mörrin selän yli. A bit more dignified, I shoud say. Ja ne mun selkäännousut muutenkin on aina niin kömpelöitä, joten mä jätän punttaukset äärimmäiseen hätätilanteeseen. Tyyli ennen kaikkea.

Jatkettuamme matkaa hetken tulimme kohtaan, missä olimme evästelleet kerran Minnan ja Faxin kanssa. Laitoin Mörrin kiinni puuhun ja pilpoin sille porkkanoita turvan alle. Itse menin istumaan hiekkakasalle Annikan viereen ja levittelin omia eväitä esille. Hetken kuluttua tuli kumma tunne ja nostin katseeni. Mörri tuijotti. "Et tuijota mua noin syyttävästi, sulla on siellä sitä pookkanaa, mä nään tänne asti!" Ai hyvänen aika että se hevonen osaa katsoa niin että itselle tulee syyllinen olo. Mörri tuijotti ja tuijotti ja Annikaa nauratti: "Miten sillä tosiaan onkin tuollainen katse?" Yritin käskeä Mörriä syömään ne porkkanansa sieltä, hitsi kun se on just kuin pikkulapsi, se haluaa sen evään mikä MULLA on kädessä, ihan sama vaikka se olisi kokonainen Parman kinkku. Huomattuaan ettei tuijotus pahemmin hetkauttanut (tai hetkautti se, mutten antanut periksi), Mörri kääntyi syömään porkkanoitaan.

Taivaalta alkoi ripsotella vesipisaroita ja hetken kuluttua ripsotus yltyi ihan sateeksi. "Iik, mä kastun!" hihkuin ja aloin pakkaamaan evästarpeita pois. Hätäpäissäni ahmin omenasta ainakin suurimman osan ja lykkäsin loput Mörrin ammottavaan kitaan. Perhana, taisi polle voittaa... Reppu selkään ja talutin Mörrin hankalassa paikassa olevalle kivelle. Kiipesin selkään ja ohjasin poikaa metrin eteenpäin, jonka jälkeen annoin ohjat Mörrille. Annika ihaili Mörrin tapaa kääntyä puiden välissä, mun mielestä se käännös oli silkkaa taidetta!

Lähdimme kävelemään takaisin päin ja sade yltyi. Välillä jyrähtelikin, mutta Mörriä ei moinen hetkauttanut. Muakaan ei ukkonen pelota, paitsi jos nyt ihan päälle sattuu kun metsässä on. Tassuttelimme kaikessa rauhassa ja sitten mulle tuli mieleen mitä olin sanonut aamupäivällä äitipuolelleni. Kerroin Annikalle mitä olin mahtipontisesti sanonut issikkaihmisistä ja säästä kuin säästä, sitten heti seuraavassa hetkessä "Iik, mä kastun!" Siinä se tuli bumerangina takaisin sekin lause. Sateen vaan yltyessä märkyys ei oikeastaan enää edes haitannut, kun kerta olimme jo litimärkiä lämpimästä kesäsateesta. Muistan kyllä toissa syksynä aivan järkyttävän syysmyrskyn, jolloin mä olisin ollut ainoa lähtijä muiden peruttua retken. Mua harmitti, eihän siellä vielä tarvinnut edes sukellusvarusteita! ;-)

Naureskelimme vain niitä ryhmäläisiä, ne joutuivat tähän samaan sateeseen, eikä niillä raukoilla varmaan edes pälkähtänyt päähän ottaa mitään sadevaatteita mukaan. Niinpä... Sitten alkoi naurattaa, eihän meilläkään ollut edes takkeja mukana! Mun sadetakki oli autossa ja Annikan takki satulakaapissa! Mun kengät loiskuivat jo vedestä, aina välillä tyhjensin niitä nostamalla jalkaterät pystyyn, mutta pian ne jo täyttyivät uudestaan lahkeista valuvasta vedestä. Mörri päristeli, sillä oli kivaa kun se kuunteli meidän naurua.

Mä sain ratsastaa laavulle asti, missä juuri ennen pysähtymistä Mörri pysähtyi ihmettelemään vastaantulijoita. Mä katsoin kauempaa että onko siellä ratsukkoja, näytti niin tiheälle ja paksulle massalle. Hetken kuluttua huomasin, että ei ne ratsukkoja ollut, kun ihmisiä rinkat selässä ja sadeviitat siinä päällä suojana. Mörri katseli kummastuneena, mutta kuuli sitten ihmisten äänet. "Ensimmäinen eläin bongattu!" hihkaisi eräs ja mua huvitti. Tervehdin heitä ja siirsin Mörriä hieman sivuummalle. Vastasin erään retkeilijän kysymykseen, että Mörri on islanninhevonen ja he jatkoivat iloisesti matkaa.

Mekin jatkoimme vielä muutaman metrin matkaa ja pääsimme sateensuojaan laavulle. Piti siirtää kännykkäkin repun syövereihin turvaan, onneksi oli ollut t-paita housujen päällä edes hieman suojaamassa. Otin kengät vuorotellen pois jaloista ja kaasin vettä pois. Nauratti, miten voi raksaduunarin reikäisissä kesäkengissä olla vettä niin paljon! Syötimme Mörrille herkkupaloja ja Annika otti ahneesta pollurastani kuvia. Itsekin söin hieman ja kun kerta sade muuttui tihuuttamiseksi, päätimme jatkaa matkaa. Oli Annikan vuoro kiivetä selkään ja mun kävellä. Tyhjensin ensin uudestaan ne kengät, niissä loiskui ja lainehti. Sitten tyhjensin taas uudestaan bussipysäkillä, jonka jälkeen en enää viitsinyt. Olo oli kuin muksuna kun täytettiin kumpparit vedellä ja juostiin sitten ympäri pihaa...

Loppumatka meni vallan mainiosti kaikessa rauhassa ja busseja meni ja tuli, mutta niistä Mörri ei välittänyt. Se on kyllä mainio, ei sitä häiritse oikeastaan mikään, se on niin tyytyväinen elämäänsä ja hurjan luottavainen. Ei bussit hänelle ole mitään tehnyt, vaikka yksikin bussi kolisi meitä ohittaessaan, vaikka kuski oli tosi varovainen. Annika taisi selässä hätkähtää, mäkin käännyin katsomaan, mutta Mörri meni rauhallisena. Ihana pörriäinen! Kuski vilkutti meille ja mä vilkutin takaisin, kaikki kunnossa! :D

Laitumelle päästyämme Annika teki Anka-tätit ja laittoi ohjat kiinni satulahuopaan. Vain raipasta kiinni pitäen hän istui Mörrin selässä ja antoi Mörrin hoitaa hommansa. Ja Mörri meni vallan kauniisti, kyllähän se osaa kun haluaa! Iso kasa mysliä, paljon pookkanaa ja ripaus valkosipulia, mikäs sen mukavampaa!

Mulla oli tosi hyvä mieli, vaikka kaksi kertaa olinkin jo tälle päivälle kastunut. Mörrin kanssa on aina nautinto mennä kun se päristelee ja on utelias ja muutenkin niin persoonallinen. Ja ruokaretket on hauskoja, ja se tuijotus! Voi hyvät hyssykät sitä katsetta! Mun pitää ihan peilin edessä harjoitella sitä kanssa, jos mä saisin SEN väistämään porkkanoiltansa pois ihan tuijotuksella! ;-)

Matkalla ryhmän kanssa

Nuuskamuikkus-Mörri oli ollut maanantaina Annikan kanssa lenkillä ja sama nuuskutus ja pää pystyssä-jumitus oli edelleen Mörrillä päällä. Annika jo soitti hädissään, että ei tää hevonen aiemmin ole tällainen ollut. Mä sanoin että juttelee ihan vaan normaalilla äänellä sille, ei mitenkään välttämättä edes "rauhoittavasti" vaan että kuin lukisi Hesaria. Siis ihan normaalilla äänellä. Mörrille tuntui riittävän jo sekin kun Annika puhui mulle puhelimeen, se rauhottui pikkuhiljaa ja pää alkoi laskeutumaan, eikä lehmätkään enää olleet ilmestyskirjan petoja. Annika oli sitten kertonut tyynesti Mörrille viikon kauppalistaa ja ties mitä muuta mielenkiintoista, jolloin Mörrin pää oli laskeutunut entisestään. Tää oli ihmisten normaalia käytöstä, ei siis vaaraa ympärillä! Hyvin se reissu oli sitten loppujen lopuksi mennyt, mutta alkumatka oli todella kankeaa.

Juttelin Jaanan kanssa tuosta Mörrin käytöksestä ja sanoin epäileväni sitä ilvestä. Niitä ei kuulemma ollut näkynyt, ja kun Mörri ei kuitenkaan peloissaan ollut, niin Jaana epäili sitä isoa ukko-metsoa syylliseksi. Sehän oli muutama vuosi takaperin aiheuttanut hämmennystä hevosjonossa, Tvisturkin oli pyyhältänyt kalkattavaa siipiniekkaa pakoon puolen jonon ohi ja ahtanut itsensä tasan tarkkaan lauman keskelle. Kamalia petoja nuo metsot, kantavat vielä kynsissään pienen hevosen ruuaksi poikasilleen! ;-)

Tiistaina Annika pääsi ryhmän mukaan ja sai kertakaikkisen uuden kuvan Mörristä. Ryhmässä Mörri on kerrassaan loistava, huoleton ja varma ja ihana ja hauska ja.. ja.. ja.. ! Oikeastaan se on sitä yksinkin, mutta ryhmässä meno tietenkin maittaa enemmän. Mua nauratti Annikan kuvaus Mörristä, että kun janotti, hän teki Anka-tätit ja laski ohjat huoletta käsistään ja pisti "Cruise controllin" päälle ja tyynesti hörppi vettä pullosta. Cruise control! Hih! No sen hevosen selässä vois huoletta vetää vaikka seitsemän lajin illallisen, niin tasainen ja luotettava se on! Joku vaan ojentamaan tarjottimelle seuraavan ruokalajin ja ei kun raviksi! ;-)

Nyt olikin sitten keskiviikkona mun vuoro lähteä ryhmän kanssa vaellukselle. Olimme ensin ajatelleet Minnan kanssa lähteä kaksistaan, mutta kun sattui sopiva ryhmä samoihin aikoihin, niin mukaan vain. Meillä oli kivan rauhallinen reissu, mä nautin ihan täysillä sopivan hitaasta menosta. Meillä oli parit aloittelijat mukana ja mäkin laitoin tyynesti cruise controllin päälle. Ohjat pollelle, se osaa kyllä! Harmitti vaan että olin laittanut satulan, olisin voinut mennä huovallakin.

Takaisin tullessa jalustimet olivat kyllä tarpeen, vikassa laukkamäessä Mörri patistamisestani huolimatta odotti ravilla pitkään että muut kaartoivat mäessä näkymättömiin. Kun Kolurin takamus katosi puun taakse, Mörri päästi kaasuhanat auki. Jupii! Harjasta kiinni ja hurjaan laukkaan suoralla, järkyttävän tiukka kaarre meni 45 asteen kulmassa ratsastajan polvi maata viistäen, valtava hyppy parin ison kiven yli kuin estetykki, monen metrin loikka pienen kuopan yli edelleen kiihdyttäen. HÖRH! kuului Mörriltä ja minä nauroin. Ihanaa!

Hihittelin vielä pitkään ja Mörri päristeli mun kanssa kilpaa. Jukra kun oli kivaa! Toi takaa-ajo on niin Mörrin juttu, se nauttii siitä aivan suunnattomasti. Siirtoratsastuksessakin se otti monessa kohtaa muita kiinni päästettyään ne ensin "piiloon" mutkan taakse. Pitäis vaan aina välillä muistaa hieman pidättää poikaa ennen laukkaa... ;-)

Laitumella pesin ratsuni ja annoin sille ison kasan ruokaa. Porkkanaa oli myös tarjolla, ja leipää! Katselin kun ruokailun jälkeen vielä pesusta märkä heposeni kiepautti itsensä piehtaroimaan ja nitkutti kaikki jalat ylhäällä selkänsä täyteen tomua. Jee... juuri kun olin saanut sen puhtaaksi... Vaan ihan hyvä tietää että hevonen on notkea, sen verran ässänä se siellä kiemurteli! :D

Ja kun mä viimein pääsen hevoseni selkään...

Mä olin NIIN odottanut pääseväni oman ratsuni selkään ja heräsin aivan laittoman aikaisin. Ja vielä vapaapäivänä! Huokaus pääsi, vaikka hymy jo varmasti hiipi huulille. Päästin Mörri-päristelyn ja pomppasin sängystä mieheni siristellessä unisena silmiään. Noh, 15 vuotta yhdessä on opettanut sen olemaan hämmästelemättä sen enempiä naistansa...

Kiskoin ratsastushousut jalkaan varoen vasemman jalan kynnetöntä pottuvarvasta. Sukatkin sain mukavasti jalkaan, ei tehnyt kipeää. Ihmeen nopeasti noinkin iso avohaava on mennyt umpeen, eikä vuoda enää. Arka se tietenkin on, mutta kestää astua vallan mainiosti. Sitten vasta olinkin tohkeissani, kun sain vetästyä uudet turvakärkipopot jalkaan, jee! Klompsottelin ympäri asuntoa kiiltävissä kengissäni ja keräsin varusteita Mörrin satulalaukkuun. Sieniveitsi, pakastepusseja, vesipullo, nameja iso kasa. Kyllä, kaikki mukana!

Leveällä hymyllä varustettuna ajelin kaikessa rauhassa laitumelle. Mä toivoin, että saataisiin niitä sieniä, että pääsisin aloittamaan "sienikoira"-koulutuksen Mörrille! Juu juu mä oon ihan sekaisin ja iskenyt pääni pari kertaa liikaa tantereeseen, mutta kun mulla ei sitä koiraa ole eikä voi olla, niin Mörri saa nyt luvan muuttaa hieman ajattelutapojaan. Nuuskiihan se muutenkin ympäriinsä siellä pöpelikössä. Ja se oli jo osoittanut kiinnostusta kun se oli käynyt Annikan kanssa sienessä, Annikalle en vain hoksannut sanoa että palkitsee Pörriäisen joka kerta kun se nuuskii kantarelleja.

Laitumella kävin ensin katsomassa junnujen vesitilanteen ja olin juuri menossa laittamaan vesihanaa auki kun Mari tuli sen tekemään. Vaavi katseli astiaa, kurkkasi sisälle, nosti päänsä ja oli sen näköinen että "Täti on nyt unohtanut porkkanat jonnekin. Niitä ei ole täällä astiassa. Se on ihan tyhjä myös omenista". Korvat lurpallaan se jäi tuijottamaan meidän perään kun lähdimme Marin autolle. Hieman oli hymy herkässä Marilla kun kerroin aikomuksestani tehdä Mörristä sienikoiran. Hitaasti mutta varmasti, sanon minä, kyllä vanha hevonenkin uusia temppuja oppii!

Kävelin takalaitumelle ja huomasin, että alamäkeä ei ollut kiva kävellä kipeän varpaan kanssa. Linkutin vasenta jalkaa, jolloin oikea polvi alkoi jurmottaa, jonka jälkeen linkutin kumpaakin jalkaa. Alkaapas hyvin tää reissu!

Laitumelle päästyäni jäin hetkeksi lepäämään Svipan, Mörrin ja Keken muodostaman kolmikon kupeeseen. Juttelin aikani hevosille ja viimein Svipan uteliaisuus voitti, no onko sillä herkkua vai ei! Mua nauratti, se ei selvästikään halunnut olla se, joka tuli luokse, mutta kun viimein oli pakko! Palkkioksi tammukka sai namin, samaten tikkana vierelle ilmestyneet Mörri ja Keke. Svipan pehmeän hörinän saattelemana kävelin satulakaapille ja aloin setvimään tavaroita. Niin, mitäs ratsastusreissulla oikein tarvitseekaan?

Hain kiltisti seisovan Mörrin suitsien avulla kaapille ja otin esiin uuden kumiharjan. Tuskinpa se putsaa karvaa pois sen paremmin kuin muutkaan harjat, mutta olinpahan kuitenkin ostanut kun sellaista ei mulla ollut... Mörri nuuskaisi harjaa ja jatkoi nuokkumistaan, hetken lepotauko ennen töitä. Se harja putsasi kyllä karvaa ihan hyvin, mutta luulen että Mörrin kylkikarvat ovat ja pysyvät ainakin ensivuoteen. Vuolijan kanssahan juttelin asiasta ja hän sanoi että tänä vuonna sitä on kummallisen paljon. Ei sekään tiennyt mistä moinen johtuu, mutta ettei se kuitenkaan ehkä madoista johdu, kuten itse arvelin. Mielenkiintoista on, jos moista esiintyy muillakin heposilla, ei vain Mörrillä ja Svipukalla.

Katsoin kaviot ja putsasin ne, ihan hyvältä näytti. Sitten laitoin satulan selkään ja täytin siinä kiinni olevan namipussin. Toivottavasti tarvitsemme niitä! :D Lähdimme kävelemään portille, mulla oli Mörrin satulalaukkureppu selässä nameineen ja tarvikkeineen.

Heti metsässä meno alkoi jumiutua. Mä naksuttelin ja maiskuttelin, houkuttelin ja komensin ja pääsimme aina vain muutaman askeleen kerralla. Mörrillä oli pää ylhäällä ja kuunteli, nenä kävi kun se nuuskutti. Houkuttelin lisää ja sain sen aina vähän matkaa liikkeelle. Poika katseli sivuille ja taaksepäin, se oli todella epävarman näköinen. Jatkoin sitkeästi kannustamista ja pääsimme viimein metsän läpi hiekkatielle. Päätin mennä selkään, enhän mä enää jaksa jalkani kanssa tätä taivallusta. Etsin sopivan kiven ja asettelin pää pystyssä olevan Mörrin siihen viereen ja kipusin selkään. Mörri tuntui kireältä kuin viulunkieli ja mietin että mihin se pomppaa. Se pysyi kuitenkin paikallaan ja sain jalustimetkin jalkoihin. Huomasin, että varvasta ei painanut ollenkaan kun jalka oli jalustimessa, koska paino tuli kantapäälle. Hyvä juttu!

Kannustin Mörriä eteenpäin ja meno oli todella hankalaa. Jotain siellä puskassa nyt oli, kun kerta tuolla lailla ollaan pää korkealla ja kireenä. Olisko sitten ollut ilves, niitä siellä kuitenkin on. Petoeläimen hajua vissiin. Pääsimme vain pienen matkaa eteenpäin ja senkin kamalalla työllä tehtynä. Viimein Mörri pysähtyi totaalisesti laukkamäen yläosaan ja annoin sen tehdä niin. Tää koko homma oli mulle ihan uusi kokemus, Mörri ei ole koskaan käyttäytynyt tuolla tavalla. Me seisoimme pitkään mäen laella ja mä juttelin Mörrille hiljaisella äänellä ja samalla rapsuttelin sitä kaulalta.

Alhaalta alkoi kuulua ääntä, mutta jatkoin juttelua ja rapsutuksia. Sieltä tuli pyöräilijä, jolle hihkaisin "Terve terve!" Varauduin pomppaamiseen, mutta päästin silti ohjia löysemmälle. Toisella kädellä rapsuttelin edelleen kaulalta ja toisella kädellä rutistin satulan etukaarta. Jalat pidin niin rentoina kuin pystyin ja jatkoin samaa monotoonista höpötystä. Pyöräilijän mennessä ohi huomasin ettei Mörri oikeastaan kiinnittänyt koko tyyppiin mitään huomiota, paitsi että yritti kääntyä sen perässä takaisin laitumelle. Korvat olivat muualle, samaten silmät, todella kummallista.

Sain vielä pyydettyä pari askelta alamäkeen, mutta sitten Mörri teki totaalisen stopin. Siitä kertakaikkiaan huokui se, että tästä hän ei TOD liiku, nyt riittää. Selevän teki, ole siinä sitten. Siinä seistessä huomasin, että Mörrin jalkojen juuressa pientareella oli kantarelleja. Hyvin hitaasti liikkuen otin jalustimet pois jaloista, annoin ohjat Mörrille ja tulin alas selästä samalla koko ajan jutellen matalalla äänellä. Laitoin ohjan pään riimulenkistä läpi ja toisen pään ohkaiseen puuhun, joka nyt oli enemmänkin henkinen tolppa kuin oikea pidäte. Sitten kaivoin repusta sieniveitsen ja muovipussin, jonka rapinaan Mörri ei reagoinut mitenkään. Se hengitti kummallisesti, pää edelleen korkealla ja hengitti sillai puf-puf-puf-puf. Haju sitä vaivasi, koska tuntui ettei se kuitenkaan kuullut mitään.

Mä poimin kantarellit talteen ja höpötin samalla Mörrille. "Katos mitä ihania santtarelleja, ai kun kauniin keltaisia santtarelleja, joo on, hyviä santtarelleja..." jne. Mörri laittoi kerran turpansa ruohoon ja napsaisi pari kortta, mutta nosti samantien päänsä ylös. Perhana onko siellä oikeasti jotain, noh, mulla on aseena sieniveitsi ja loputon kekseliäisyys... Annoin Mörrin nuuskaista kantarellipussia ja lykkäsin samantien sille namin suuhun ja toistin vielä kun Mörri näytti sillä hetkellä olevan rauhallinen.

Tulin takaisin tien laidalle ja menimme muutaman askeleen edellen poispäin laitumelta. Mörrin alkaessa kuuntelemaan tarkemmin, se hidasti tahtia. Pysähdyin ja kerroin etsiväni lisää santtarelleja, ai mutta täällä onkin mustikoita, no poimitaan sitten niitä. Söin mustikoita kourallisen ja siinä vaiheessa Mörri kiinnitti muhun huomiota, hetkinen, Täti syö! Joo täällä voi syödä pää alhaalla kun täällä ei ole oikeasti mitään sapelihammastiikereitä lähimaillakaan. Keräsin lisää mustikoita ja ojensin Mörrille kourallisen, jotka Mörri hyvin hellästi poimi huulillansa kämmeneltä. Kysyin että oliko hyvää, jolloin Mörri nyökytti, joo oli! Sitten se viimein laski päänsä alas ja rouskaisi mustikkapensaasta sekä marjat että lehdet.

Saimme siirryttyä taas muutaman askelen eteenpäin ja "etsin santtarelleja" ja tutkin piennarta. Tuli mieleen, että mitenhän poika tulisi perässä metsään, vai pyydänkö liikaa. Edelleen selittäen rauhoittavasti siirryin tieltä metsään ja poimin mustikoita ja söin niitä. Tein kiemurtelevaa reittiä melko helppokulkuisessa metsässä ja Mörri seurasi turpa mun ahterissa kiinni. Mörri pysähtyi ja käännyin katsomaan, sillä oli taas pää pystyssä. Huomasin sen jalkojen juuressa kantarelleja, joten ei kun taas poimimaan. Kehuin Mörriä ja juttelin santtarelleista, hyviä santtarelleja, ihanaa ruokaa saa santtarelleista, jne. Kun olin saanut poimittua ne, niin annoin Mörrin nuuskaista pussia ja heti päälle hän sai taas namin.

Nyt sillä alkoi olla muutakin ilmettä niissä silmissä, mikä oli se asia mikä sai Tätin antamaan hänelle ihanan omppunamin? Mitä hän teki? Siirryin menemään oikealle, mutta Mörri ei sinne halunnut vaikka se oli suoraan tielle. No mennääks vasemman kautta? Sinne herra suostui lähtemään ja kas, siinähän niitä santtarelleja taas olikin! Lisää kykkimistä ja kehuin Mörriä urakalla, niin hienosti osasi opastaa Tätin niitä poimimaan! Ja taas tuli namia sienipussin nuuskaisun jälkeen. Kerrassaan upeat nämä pari sattumusta, että polle pysähtyy juuri siihen missä niitä sieniä on! Siitä oli hyvä palkita ja mä luulen että Mörri alkoi jo päästä jyvälle että nami liittyi sieniin.

Tulimme takaisin tielle ja lähdimme kotiin päin. Mörrillä oli taas pää ylhäällä ja se oli varuillaan. Juttelin sille edelleen ja katsoimme aina välillä että löytyisikö pientareilta kantarelleja. Eräällä sivupolulla oli lisää sieniä ja mä menin oitis keräämään ne. Mörri seisoi puoliksi metsässä ja tiellä, eikä tainnut ollenkaan tykätä kun pää oli puskassa. Poimin sienet äkkiä ja annoin Mörrille namia taas pussinnuuskaisun jälkeen. Edelleen jutellen jatkoimme matkaa ja Mörri alkoi selkeästi rauhoittua. Vielä etsimme muutamasta paikasta santtarelleja, ihania santtarelleja, tässä kohtaa ei oo, mennäänpä tuolta katsomaan jos siellä olis...

Loppumatkan metsän läpi laitumelle Mörri kulki vierellä täydellisesti minut huomioon ottaen. Se ei liikkunut senttiäkään edemmäs tai jäljemmäs, ei edes sivulle tai lähemmäs. Se meni niin upeasti siinä vierellä että yhdessä kohtaa kun tein pysähdyksen ("Olisko täällä santtarelleja?") oli pakko antaa loistavasta suorituksesta nami, santtarelleja tai ei. Höpötin pollelleni vielä jyrkässä alamäessäkin kun se taas pysähtyi. Korvat ja katse oli aivan väärään suuntaan mihin normaalisti siinä kohtaa, yleensä se kuuntelee veden pulputusta lähitalon altaasta. Jotain siellä on, se on varma ja mä pistäisin rahat likoon ilveksen puolesta. Eihän se aikuisille hevosille mitään tee, mutta haisee kuitenkin sille sapelihammastiikerille.

Tielle päästyämme piti taas rauhoittua ja nyt alkoi ruohokin maistumaan. Otin kuolaimen pois ja Mörri söi ruohoa hissun kissun. Välillä tuijotettiin ylös rinnettä ja mä mietin että uskallanko edes ohjasta vinkata että mentäiskö jo. Sitten tuijotettiin risteyksen takana menevää autoa, jolloin sanoin että kyllä toi tuijottelu nyt alkaa riittää, se on naapurin auto! Mörri katseli mua ja lähti sitten mun perään tyyliin no kun se olis voinut olla joku kaamea peto...

Laitumellekaan se ei olisi halunnut mennä vaan jäi seisomaan ja kuuntelemaan keskelle porttia. Piti jo ohjan vapaalla päällä heilauttaa narua, hus! Saadaan portti kiinni! Talutin turpa takamuksessani kulkevan Mörrin satulakaapille ja kaivoin heti eväät esiin. Hörh, hörh, jutteli Mörri mulle takaisin ja antaumuksella natusteli eväitään. Riisuin varusteet ja kun Mörri suu ruokaa täynnä käänsi päätään nuuskiakseen satulavyötä, huomasin sen kaulalla ryppyjä. Tai ei ne mitään ryppyjä ollut, vaan makkaroita! Nakkimakkaroita kaulalla, sehän oli kuin shar-pei! O-ou, on poika hieman liikunnan puutteessa tullut vetäneeksi heinää ja yrttejä luonnon laitumelta! Mä jo katsoinkin, että satulavyö ei mennyt ihan niin tiukalle kuin aiemmin.

Uteliaan Prinsessan ajoin kauemmaksi ja otin Mörriltä suitset pois, saapi lähteä heti kun siltä tuntuu. Se tuli kyllä vielä pyytämään namia, joten jaoin kaikille muillekin herkkupalat. Svipukka käytti äänijänteitään ja kerjäsi nameja hurisemalla kuin 2-tahtimoottori. Ja saihan se kun oli niin koominen tammukka!

Kävellessäni autolle mietin tuota äärimmäistä varuillaan oloa. Pakkohan siellä oli jotain olla ja se sai vahvistusta kun Heidi tuli Gussella toisesta suunnasta. Gustur oli myös pää pystyssä ja nyökkäili kyllä tyytyväisenä namin saatuaan, mutta jatkoi matkaa sitten pää korkealla. Olisi mielenkiintoista tietää mikä moisen reaktion aiheutti, koska tämä oli ensimmäinen laatuaan Mörrillä. Ja me sentään olemme olleet kavioliitossa kohta vuoden. Jos kuulette ilveksen, suden tai karhun liikkuvan Nuuksion kansallispuistossa, niin olisi kiva tietää. Kommentteja saa laittaa ja varsinkin rakentavaa kritiikkiä, mä olen aina valmis opettelemaan uusia pehmeämpiä tapoja. Tai jos teidän mielestä mun toimintatavoissa näissä tilanteissä on puutteita, niin palautetta vaan, kiitos!

Joka tapauksessa "Mörri the Makkara" saa nyt ryhtyä kuntoilemaan. Viikon kuluttua olisi pitkä reissu edessä ja sitten on puhti paikallaan!

Kaviot kuntoon

On taas työkiireiden takia jäänyt blogin kirjoittelu vähemmälle, mutta Mörri voi vallan mainiosti, on viettänyt pari viikkoa lomaa laitumella. Olen käynyt viilailemassa rikkinäistä kaviota ja se näytti mun mielestä sellaiselta että voisi vaikka ratsastaa. En tosin lähtenyt liikkeelle, kun en kerta ihan varma ollut, joten Mörriäinen sai hieman lomaa. Erittäin kiltisti se on antanut mun hoitaa kaviota eikä ole mitenkään pistänyt hanttiin kun talutan sitä satulakaapille, joten olin varma ettei jalkaan kuitenkaan sattunut.

Eilen viimein vuolija saatiin paikalle ja aloitimme junnujen vuolun. Ensimmäisenä oli vuorossa Vaavi, jolla oli uusi ihottumaloimi päällä. Se sopikin poitsulle hienosti ja Vaavi näytti viihtyvän siinä hyvin. Kurkistin otsalta roikkuvien hapsujen alle Vaavin silmää ja sanoin "Kukkuu!" Nuori hevonen katseli mua takaisin ja mietti että mitähän toi Täti meinaa... Heidi piti Vaavia kiinni kun vuolija hoiti kaviot ja se sujuikin kerrassaan loistavasti.

Sitten oli vuorossa Tirriäinen, joka ei ollutkaan enää yhtään helppoa. Varsa kiemurteli ja siirtyili ja panikoi ja sätki ja potki ja ties mitä muuta. Annoimme Tirrin rauhottua ja sillä välin Brynjan etukaviot saivat vuolun. Se menikin mallikkaasti, tosin takajaloissa homma meni taas tanssimiseksi. Ei saatu takajalkoja kuin katsottua, tosin ne olivat sen verran hyvässä kunnossa ettei vuolu mikään välttämättömyys edes ollut.

Tirri jatkoi riekkumista ja oli kertakaikkisen mahdoton pideltävä, hyvä ettei katkaissut mun kättä kun kiersi niin vinhaan puuta. Sitten satui tapaturma, Tirri astui etukavion takareunalla suoraan mun vasemman jalan päälle. Mä näin tähtiä, sattui niin p.....! Siinä pääsi ärräpäitä oikein urakalla ja olin kumarassa asennossa yrittäen saada silmiin näkökykyä takaisin. Hetken aikaa mietin että kumpikyntinen pottuvarvas se olikaan, mulla nimittäin toisessa varpaassa on epämuodostunut kynsi jo ennestään. Kipristelin toisen jalan varpaita kumpparin sisällä ja huomasin että no Tirrihän oli astunut sen huonon varpaan päälle, sen takia se tietysti sattuikin niin pahasti. Mulla oli kumpparien sisällä villasukka ja ratsastussukka, mutta en uskaltanut edes ottaa saapasta pois. Antaa olla siihen asti kunnes kotia pääsee. Ja pian se varvas oli turtana moisesta kohtelusta.

Päätimme jättää Tirrin jalat vuolematta, sen mitä niitä katsoimme, olivat kuluneet tasaisesti eikä odotus seuraavaan kertaan haittaisi. Ajoimme peräkanaa aikuisten laitumelle ja kasasin vuolijalle eväät esille. Mä olin tehnyt eväsleipiä ja teetä, mukana oli myös kananmunia, omenaa, rahkapullaa ja donitsia. Ja jääteetä. Hain Mörrin ja Prinsessan ensimmäiseksi vuoluun ja kumpikin katsoi varsin syyttävästi meitä ihmisiä kun me pupelsimme eväitä.

Vuolija ryhtyi töihin Mörrin halkinaisen kavion kanssa ja kyselin kavion kunnosta ja esitin oman näkemykseni. En ollut ollenkaan hakoteillä mielipiteeni kanssa ja tuli hyvä mieli kun olin tiennyt oikein. Mörrin kaviosta tosin vasta viilauksen jälkeen huomasi, että siellä oli ollut jokin paise siellä huonossa kaviossa, joka oli parantunut kyllä hyvin, mutta jättänyt sen kohdan heikommaksi. Siitä kohdasta se oli sitten lohjennut. Ilmeisesti Mörri oli varonut kuitenkin jalkaansa, koska ulkoreuna kavionpohjasta oli mennyt kivikovaksi. Missään vaiheessa se ei kuitenkaan aristanut jalkaansa tai kiskonut kinttua pois, vaikken sitä ensalkuun ihan varmoin ottein käsitellytkään. Saattaa olla, että kumpuilevalla laitumella kävellessään joissain asennoissa kavio on tuntunut ikävältä ja siksi se on ollut varovaisempi. Mörri oli utelias vuolijan suhteen, nuuski ja tutki ja nuuski jopa omaa ylös nostettua jalkaansa! Hyvin taipuu tämä polle!

Muut kaviot olivat hyvässä kunnossa, toinen etukavio on myös altis lohkeilemaan kuten olin arvellutkin. Mörrin etujalkojen sisäreuna on ruununrajasta ahdas, mikä saattaapi aiheuttaa lohkeamia. Täytyy vaan olla huolellinen niiden kanssa ja viilata kaikki särmät pois, ei siinä sen kummempaa. Ja takajaloista varvas kasvaa hieman liikaa, se täytyy kanssa viilailla lyhyemmäksi niin, että kavio on joka puolelta yhtä paksu. Nyt mulla alkaa jo olla tuota varmuutta valtavan kavioviilan kanssa, joten pidän Pörriäisen tassukoita tarkasti silmällä.

Vuolijan siirtyessä Prinsessan kavioihin päästin omani irti puusta. Salaa muilta vein sen hieman kauemmaksi ja annoin omenan, hih! Svipa nimittäin oli haahuillut lähemmäksi namipalan toivossa ja Offarikin notkui liepeillä. Lykkäsin kummallekin vesiämpärin nenän alle, tässä teille! Kummallekin vesi kyllä kelpasi paremman puutteessa. Sitten kävin hakemassa Gusturin vuolujonoon ja saimme seuraa Tvisturista, pitäähän nyt kaverille pitää seuraa! Tvisturia sai tosin häätää mun auton kimpusta pois, se oli äärettömän kiinnostunut etulampuista ja maalipinnasta. Sillä oli hieman nolo ilme kun karjaisin "TVISTUR POIS!" kun toisella kieli oli varmaan 20 sentin matkalta kiinni konepellin maalissa. Hetken aikaa paikoilleen jähmettyneenä kieli edelleen pellissä se mietti, muisti sitten vetää kielen takaisin suuhunsa ja astui rauhallisen närkästyneenä muutaman askeleen kauemmaksi.

Ja toiselta puolelta Laikka-neito uskollisen vahtikoiransa Faxin kanssa yritti päästä eväille. Niitä ajettiin sitten käsiä läiskyttäen pois, ei tosin liian pitkälle koska Faxin vuoro tulla vuoluun olisi Gussen jälkeen. Prinsessan vuolu meni hyvin, samaten Gustur-herra oli varsin rauhallinen vuoltava. Faxin vuolu oli myös rauhallinen, kiltisti polle seisoi ja antoi hoitaa kavionsa kuntoon.

Vuolijan lähdettyä mä penslasin pollet ja linkutin sitten takaisin autolle. Nyt tuli sitten totuuden hetki, piti ottaa saappaat pois ja laittaa kevyet kesäkengät jalkaan. Saapas lähti hyvin, mutta villasukassa oli jo hieman ylimääräistä väriä. Uugh... Otin senkin pois, mutten uskaltanut ottaa ratsastussukkaa, jätin sen suojaksi. Linttasin kesäkengistä kantapään kengän sisälle ja varovasti upotin jalkaterän kenkään. Sattui. Onneksi on automaattivaihteet ja ajo sujui oikealla jalalla aivan normaalisti. Kipeään varpaaseen alkoi tulla painetta ja särkyä ja matkalla soitin ensin miehelleni ("Sori, saat tulla julkisilla kotiin töistä!"), sitten äitille ("Sattui vahinko, mut ei hätää!") ja sitten pomolle ("Tota kävi vähän hassusti, mut pääseeks Vantaan Lääkärikeskukseen ihan noin vaan?").

Mä ajoin suoraan tutulle lääkäriasemalle, koska meidän oma terveyskeskus oli kiinni, samaten naapuri-terkkari ja olis pitäny mennä jonnekin Haagaan. Ja oikeesti, jyskytys varpaassa oli jo sitä mallia että julkisiin en lähde jonottamaan. Linkutin vastaanotolle, missä hoitaja toi heti kylmäkääreen jalkaterän päälle. Kysyi vielä että onko siinä ollut mitään viileää päällä. No ei ollut kun piti hoitaa ensin hevoset kuntoon, vasta tuossa matkalla alkoi jomottaa. Pääsin heti lääkärin vastaanotolle ja hän tarkisti ettei varvas ollut murtunut. Sen jo tiesinkin, enhän mä olisi pystynyt kävelemään jos siellä olisi murtuma ollut. Kynsi oli osittain irronnut ja lääkäri sanoi että se kannattaa ottaa kokonaan pois.

Pyysin kunnolla puudutusainetta ja se helpottikin hieman. Ensin se ei meinannut tehota, ja kirosin kuin merimies kun lääkäri vain koskikin varpaaseen. Mulla oli selkä kaarella  kun sattui niin vietävästi, yritin kuitenkin hillitä itseäni. Hieman hävettää se mun kielenkäyttö, mutta kun sattui! Viimein lääkäri sai nyppästyä kynnen pois ja katseli sitä kiinnostuneena. "Haluatko nähdä?" hän kysyi ja mä halusin kyllä, sehän oli se muutenkin paksumpi huono kynsi. "Tämähän on kuin minikavio!" sanoi lääkäri ja mua alkoi jo naurattaa, niin tosiaan olikin! Kerroin että olin jo suunnitellut muutenkin sen poistoa, en tosin ihan näin kivuliaalla tavalla.

Hoitaja alkoi paketoida varvasta ja miten voi olla että sattuu vaikka oli puudutus! Mä luulen, että luu oli saanut kanssa kunnon tällin siinä rytäkässä ja se siellä särki, vaikka ehjä olikin. Tuppo varpaassa lähdin maksamaan kassalle, 122,80€ kiitos. Toivottavasti saan edes osan vakuutuksesta takaisin! Hyvä että on kesä, olisi ollut inhottavaa linkuttaa autolle parkkipaikan läpi sininen suojamuovi muuten paljaassa jalassa, nytkin tuntui vilpoiselta olo.

Tänään sain ottaa tupon pois ja teinkin sen tuossa äsken. Etovaa puuhaa, voin sanoa. Kynnen paikalla on monttu, mutta ei se ihan järkyttävän kipeä kuitenkaan ole. Pitäis vissiin ostaa myös kesäksi ratsastuskengät turvakärjellä, talvipopothan mulla jo on. Hmm, taidan mennä heppatarvikeliikkeiden nettisivuja selailemaan!

Tarkistusreissu

Lähdin töiden jälkeen tarkistamaan taas Mörrin kaviota ja olin varautunut leikkaamaan repsottavan osan pois kärkileikkureilla. Parkkeerattuani auton laitumen reunalle, Mörri lähti kävelemään kohti. Jjah, tarkat korvat! Tervehdin hepostani rapiseva omenapussi kädessä, mutta Mörrin takaa myös Kolur oli huomannut rapinan ja ajoi mun polleani kauemmaksi. Ei Mörri pitkälle mennyt, tiesi kyllä saavansa namia ja söi neutraalin näköisenä heinää. Hain riimunnarun autosta ja talutin polleni satulakaapille. Ujutin hieman omenaa Mörrille ja naatiskelin itsekin.

Nostin Mörrin kaviota ilmaan, että näkisin sen repaleen. Mutta kas, terävä särmä olikin lähtenyt irti! No niin, eipä tarvinnut sitä leikata pois, se oli varsin siisti. Kaivoin viilan pussista ja katselin sivusilmällä kun ensin Kolur tassutteli paikalle aivan muina hevosina. Sitten Keke ja Eikkis laukkoivat lähelle, voi hyvänen aika sentäs! Piti oikein häätää pois uteliaita palleroita, täällä ei tehdä muuta kuin viilataan kavioita!

Mörrin ilme mun hätistellessä Koluria oli aika kiva, se oli suorastaan muikea! "Hah, saan kuitenkin jotain hyvää ja sä jäät ilman!" tuntui Mörri myhäilevän. Ilmeikäs polle antoi mun viilata kavionsa esimerkillisesti ja kävin samalla taas muutkin kaviot läpi. Tuo toinen etukavio tuntuu myös lohkeilevan reunasta ja viilasin sen uudestaan tasaiseksi. Tää olikin hieman sitä mitä olin ajatellut, mutta toinen etunen ei kuitenkaan ollut lohjennut. Takakaviot olivat sileämmät reunoiltansa, mutta pyöristelin niitäkin ihan vain muutamalla vedolla.

Toista takakaviota viilatessa Mörri yritti ensin huiskia hännällänsä ihan vimmatusti ja sitten yritti kiskoa jalkaa pois. Paarman pentele oli pahassa paikassa masun alla ja puri minkä kerkesi. Mä huidoin sen ensin pois ja otin uudestaan jalan käsittelyyn, mutta paarma tuli takaisin ja aremmalle alueelle. Mörri kiskaisi jalan pois mun käsistä ja niittasi sillä paarman kuoliaaksi. Sitten se yritti venyttää jalkansa takaisin mun käsiin ja samalla potkaisi mua pohkeeseen. Ei se mikään kova isku ollut, kunhan losahti, mutta hieman Mörri oli vaisuna sen jälkeen. "Hups, ei kai Täti huomannut..." Kyllä mä tajusin että vahinko se oli, enkä noteerannut asiaa sen kummemmin. Sain viilattua kavion loppuun asti ja korjasin sitten tarvikkeet pois.

Talutin Mörrin takaisin portille päin ja kun olimme muilta näkymättömissä, kaivoin pussista vimosen omenan. Haukkasin siitä palasen ja annoin Mörrille IISOON haukun. Sitten haukkasin (toiselta puolelta tosin) uudestaan palasen ja Mörri sai taas IISOON haukkaisun. Ja itseasiassa se sai loput, koska sen kuola valui tässä vaiheessa jo siihen malliin että sillä määrällä olisi voinut pyörittää Imatran voimalaa. Jätin hevoseni syömään omenanloppua ja suuntasin itsekin tyytyväisenä autolle. Saattaapi olla että ens viikolla voitaisiin tehdä joku ratsastuslenkkikin, jipii!

Aina ei elämä ole ruusuilla tanssimista...

No niin, taas on sattunut ja tapahtunut. Tiistaina Annika oli lähdössä ihanalle iltaratsastukselle ja suuntasi edellispäivän ratsastuksen jäljiltä tohkeissaan laitumelle, mutta mitä hän näkikään! Krona oli mennyt langoista läpi ja tutkiskeli piilotettuja ruoka-astioita. Annika oli yrittänyt houkutella tammaa pois sieltä, oli kuulema ollut janoisen näköinen, mutta ei ollut tullut vedellä eikä porkkanalla houkuttelemalla pois. Annika oli päättänyt hakea riimun, kun otsatukasta pyytämällä itsenäistä typykkää ei saanut pois. hetken kuluttua kuului takaata "RÄKS" ja Annika kääntyi katsomaan. Vai niin, siellä oli Krona pistänyt kavionsa MUN tavaralaatikon kannesta läpi! Annika oli karjaissut Kronalle, joka oli säikähtänyt kiukkuista ihmistä ja lähtenyt lipettiin. Hetken kuluttua se oli ilmestynyt lankojen oikealla puolella, mistä se oli sinne päässyt?!?

Annika pelasti mitä pelastettavissa oli, onneksi mun kypärä oli siellä laatikossa ollut makuualustasta tehdyn satulalärpäkkeen alla suojassa. Ja onneksi laatikon kansi oli mennyt ihan säpäleiksi, ettei se juuttunut tuon höpsön tamman jalkaan.

Siirrettyään mun tavaroita kaapin suojaan ja laitettuaan loput nurin käännetyn laatikon alle, Annika alkoi valmistamaan Mörriä ratsastukseen. Hetken kuluttua mulla soi töissä puhelin ja Annika soittaa pienessä paniikissa, Mörrin kavio oli halki! Mullekin iski paniikki, mitä oli tapahtunut ja miten se oli halki? Onneksi Annikalla oli kännykässä kamera ja hän otti mulle heti pari kuvaa ja lupasi laittaa ne mulle sähköpostiin. Siinä vaan kesti aikaa ja mulla kävi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot päässä ja siinä välissä piti palvella asiakkaitakin. Kävin pariin otteeseen tarkistamassa sähköpostin ja odottelin ihan hermona kuvia.

Sain viimein kaksi kuvaa ja eka sivusta otettu oli sen verran epäselvä, etten saanut siitä ihan selvää. Toisen kuvan saatuani pääsi jo helpotuksen huokaus, ei tää niin paha ollutkaan kuin mitä olin pienessä päässäni saanut kehitettyä. Annika ei välttämättä ihan niin paljoa tiedä kavioista, noita kirjoja lukemalla ja vuolijalta kyselemällä olen oppinut hieman rakenteesta ja muusta. Toinen kuva oli otettu alhaalta päin ja siinä näkyi repsottava reuna selkeästi. Siinä näkyi myös, ettei repeämä mennyt valkoviivaan asti. Oukkei, tuolla kaviolla poika selviää kyllä seuraavaan aamuun ja Tätin viilailuun asti. Vuolija olisi kuitenkin tulossa seuraavana päivänä, joten ei pahaa hätätilannetta.

Aamulla lähdin aikasin katsomaan polleni jalkaa, viila mulla olikin jo valmiina harjapakissa. Harmittelin, ettei sattunut olemaan koko taloudessa tarpeeksi isoa kärkipihtiä, kellosepän työkaluilla kun ei kovastikaan tee mitään heposen kaviolle. Aivan ensimmäiseksi menin kyllä tarkistamaan aidasta sen kohdan mistä oletin Kronan menneen langoista läpi. Löytyihän se, mutta kuten olin ajatellutkin, langat olivat ehjiä. Viime kesältä mulla oli mielessä karannut Krona ja ehjät langat, joten huomasin kyllä sen kohdan mistä typykkä oli mennyt lankojen ali. Ovela tamma meni siitä mistä aita oli korkein!

Sen selvitettyäni menin satulakaapille ja hain sieltä Mörrille riimun. Kävin myös hakemassa tavarat piilosta ennenkuin lähdin hakemaan hevostani. Mörri nuokkui muiden seurassa, mutta uteliaan innokkaana lähti mukaan satulakaapille. Mitähän se vaistosi minusta? Käynti ainakin oli tasaista, eikä Mörri varonut jalkaansa millään lailla. Laitoin Mörrin puuhun kiinni ja kaivoin harjapakista kaviokoukkua, -harjaa ja -viilaa. Sitten sain poistaa riimunnarun Mörrin toisesta etujalasta, kun se hupukka oli ehtinyt astua narun yli. Toivottavasti se ei ota oppia Kronalta, joka on aina pulassa etujalkojensa kanssa, siis kiinni naruissa ja ruokakipoissa ja ties missä.

Katselin ensin ulkoa päin vasenta etukaviota ja nostin sen sitten ilmaan. Joo, ei tää ihan mahdoton juttu ole, tästä selvitään kyllä. Putsasin kavion ja Mörri antoi tehdä sen kiltisti, kavioon ei siis sattunut. Harmittelin puuttuvaa kärkipihtiä, mutta hanskat käsissä viilasin terävää reunaa hieman pyöreämmäksi. Mörri seisoi kaikessa rauhassa, nuuskaisi välillä mun jalkaa ja roikotti sitten päätänsä rentona. Saatuani repsottavan kohdan hieman paremmaksi, tarkistin ja viilasin myös muut kaviot. Mörri varasi painoaan ihan hyvin rikkinäiselle kaviolle ottaessani toisen etujalan käsittelyyn ja tuhisi vain. Ei siis haitannut painon varauskaan sille jalalle, hyvä juttu!

Katsoin tarkasti ehjän etukavion rakennetta. Se oli hieman "luisu" ja hoksasin mistä oli kyse. Ellei vuolija pian tule, myös siinä kaviossa olisi samanlainen lohkeama. Itse en uskalla mennä enempiä viilailemaan, vaikka periaatteen ymmärränkin. Kummassakin etukaviossa kavion alaosa oli viime vuotista "kenkäkaviota" eli heikompaa kuin kengättömänä kasvanut paksumpi yläosa. Ohuempaan ja heikompaan alaosaan tuli siis pingoitusta ja vääntöä, joten murtuma oli odotettavissa. Vuolijan ohjeen mukaan olen tasoittanut reunat viilalla vuolujen välillä, mutta tähän se ei auttanut.

Mörri ei ollut moksiskaan koko jutusta ja päätin antaa pojalle ruokaa, kun kerta toinen oli niin raukkaparka. Lykkäsin Mörrin metalliseen (Kronan jäljiltä varsin lommoiseen) ruoka-astiaan mysliä, valkosipulia, kivennäistä ja omenaa. Mörri oli tyytyväinen, näin vähästä sai taas herkkua! Otin samalla riimun siltä pois päästä, saa lähteä sitten kun siltä tuntuu. Järjestelin samalla tavaroitani ja mietin että miten ihmeessä tää tavarapaljous saadaan mahtumaan ja minne. Mörri veteli viimesiä myslejä kipostaan kun tulin siihen tulokseen että ruuat on pidettävä mukana ja harjat pitää laittaa kassiin ja satulakaappiin satulan viereen. Harjapakki täytyy viedä pois, samaten ruokalaari.

Mörrin ruoka-astian ja pesuvadin laitoin satulakaapin katolle niin ylös kuin ylsin, etteivät isommat ja uteliaimmat (lue= Keke) pysty niitä kiskomaan alas. Samalla annoin herkkupaloja Mörrille joka kerta kun se tuli luokse. Roudasin ylimääräiset tavarat auton takakonttiin ja vedet tarkistettuani lähdin laitumelta. Kotona mies mietti että nyt se hevonen sitten lihoo. Mä ihmettelin että kuinka niin. No kun sie kuitenkin annat sille herkkuja kun se on niin raukkaparka eikä sillä pysty ratsastamaan. Mulla väkisinkin pääsi nauru, hyvin se mut tuntee!

Tänään oli sitten mun vuoro penslata pollet ja samalla oli tarkoituksena tarkistaa Mörrin kavio. Vein mukanani laitsalle kangaskassin harjoja ja muita tarvikkeita varten, sekä pienemmän ruokaämpärin autossa pidettäväksi. Laitumella hain ensin Kolurin riimunnarun kanssa satulakaapille penslattavaksi. Houkuttimena oli leipä, kuinkas muuten. Kokuli seurasi NIIN kiltisti mua, että palkitsin sen kaapin luona leivällä. Sitten laitoin hanskat käsiin ja Kolurin ilmeen muuttuessa epäluuloiseksi, otin esiin pikiöljypurkin. Juttelin Kolurille ja kehuin poikaa, kuinka hieno heppa se on ja ei oteta sutia ollenkaan tähän hommaan. Kolur tuumasi hetken ja antoi sitten koskea hanskakädellä etujalkojen väliin. Pikiöljyisellä hanskalla levitin öljyä tarvittaviin kohtiin ja rapsuttelin samalla. Kolur seisoi kiltisti paikoillaan ja antoi mun tehdä työni. Palkinnoksi herra sai lisää leipää, josta hän kiitti hörhöttämällä.

Pikiöljypurkin kanssa lähdin penslaamaan muutkin pollurat ja varmuudeksi mulla oli riimunnaru mukana. Yksikään hevosista ei lähtenyt karkuun, jopa Svipukka antoi laittaa pikiöljyä niskaansa! Keklukaan ei väistellyt, taisivat kaikki olla hieman nukuksissa. Öljyämisen jälkeen vein purkin ja hanskat takaisin kaappiin ja otin tilalle leipäpussin. Lähdin kävelemään takaisin hevosten luokse ja hihkuin Svipalle. Svipa näykki ruohoa, turha huudella siellä... Sitten hihkuin lisää, "Sviipaa, namiaaa!", jolloin puolet laumasta nostivat päätänsä, namia? Meillekö? Namia? Höristen Svipukka tuli luokse ja palkitsin johtajattaren leivällä. Kaikki muutkin saivat leivän, Mörrille olin varannut vitamiinileivän erikseen. Sen kanssa tosin kävi hassusti, Mörri nimittäin yritti kääntää isoa leipäpalaa suussaan ja vahingossa tipautti sen nurmelle. Ennenkuin Mörri ehti sen noukkia takaisin suuhunsa, Faxi oli vetässyt leivän kitusiinsa. Mua nauratti, sinne meni vitamiinit väärään kurkkuun! Mörri sai sitten toisen leivän, raukkaparka... ;-)

Ja Mörrin kavio oli samassa kunnossa kuin eilenkin, eli ei ollut revennyt sen enempää. Vuolija tosin pääsee vasta maanantaina, mutta eiköhän tuo mun sitkeä ja hyväntuulinen palleroinen sinne asti kestä, aloitti lomansa hieman aiemmin! :D

Hevosten ja tavaroiden siirtoa

Lähdin lauantaina töiden jälkeen ajelemaan laitsalle, Annika tulisi samoihin aikoihin Mörryköimään. Siinä samalla lastaisimme hieman Mörrin tavaroita, hevoset kun siirrettäisiin seuraavana päivänä toiselle laitumelle. Ilma oli edelleen lämmin, mutta pahin kuumuus oli jo hellittänyt puoli kahdeksan aikaan illalla. Ajoin auton laitumelle ja uutta rehun säilytysastiaa heilutellen suuntasin ruokakaapille.

Jo siellä oli vastaanottokomitea valmiina "auttamaan" kaapin tyhjennyksessä! Heiluttelin säilytysastiaa ja sain hevosia pois, mutta Keke osoittautui varsin ahneeksi. Ei olisi millään halunnut kaapilta pois, joten pompautin säilytysastiaa (kannellinen sanko) herran ahteriin. Kappas, noin en olekaan nähnyt hevosen liikkuvan kuin sitten Apassionatassa viimeeksi, Kekehän esitteli kunnon piaffet mulle! Sitten se ponkaisi kauemmaksi, mutta tuli hetken kuluttua takaisin. Parin pompautuksen jälkeen se ei ollut moksiskaan sangosta, vaan piti ottaa piiska käteen. Viuhutin piiskaa ja sain sillä Keklun pysymään poissa.

Sillä välin Annika oli jo saanut Mörriä laitettua ratsastuskuntoon ja mä aloin miettimään ratkaisua tilanhahtauteen uudella laitumella. Siirsin mysliä uuteen sankoon ja tuumasin, että pienempään säilytyslaatikkoon mahtuisi varmaan isommasta vanha rehusäkki. Isomman ottaisin mukaan ja sulloisin sinne kypärän, ratsastusvyön ja muuta tarpellista, kivennäisetkin mahtuisivat sinne. Kiikutin tavaroita autoon ja loput jätin sitten lukkojen taakse vanhalle laitumelle. Ruoka-astia jäisi vielä vanhalle puolelle, kun Mörrin ruoka oli laitettu siihen valmiiksi.

Annika talutti Mörriä portille mun ajaessa perässä. Päätimme, että ajaisin uudelle laitsalle ja Annika tulisi Mörrin kanssa perässä. Näyttäisin sitten missä on Mörrin tavaroita. Mörri tuumaili ja mietti, että miksi se Täti on tuolla autossa ja ajelee kun kerta hänkin on tässä... Kummallista touhua!

Kannoin rehuastian uudella laitumella paikalleen ja tassuttelin takaisin autolle. Jäin odottamaan Annikaa ja Mörriä, jotka hetken kuluttua jo tulivatkin. Mörri oli pää pystyssä ja ihmetteli, miten Tätin auto on nyt täällä? Mitä nää ihmiset oikein tekee? Otin autosta vielä tavaralaatikon ja kannoin sen perille Annikan ja Mörrin seuratessa. Esittelin paikat samalla ja kun kerta Mörri niin nätisti seisoi katselemassa uteliaana ympärilleen, sai poika namin. Mörri oli aivan tohkeissaan kun huomasi saaneensa namipussin takaisin kiinni satulaan. Nyt sitten Annika antoi namin sieltä ja tyytyväisenä Mörriäinen rouskutti herkkupalaa.

Autoin Annikan satulaan ja Tätin johdolla kävelimme kohti porttia. Mörri näytti oikein pirtsakalta ja sen verran kävelin vierellä, että Mörri ja Annika pääsivät hyvin metsään. Välissä Mörriltä tuli märkä pusu käteen, piti vissiin varmistaa että se on oikeesti oma Täti ja/tai onko sillä namia ja ihan sama kuka siinä on...

Sunnuntaina sitten menin laitumelle ja täytin Mörrin pikiöljypullon. Jaana ja Oonakin saapuivat tonteille ja yhdessä aloimme siirtelemään ruokia, satuloita ja suitsia Jaanan autoon. Oona penslasi pollet ja sillä välin me veimme ensimmäisen lastin tavaroita uudelle laitumelle. Satulakaappi kaipasi suitsia varten lisää nauloja ja paukutimme koppi raikuen niitä sopiviin kohtiin. Me yksärit saimme hankalimmat satulapuut, Jaana otti ne hyvät keskimmäiset. Keskimmäisiin Jaana saisi kuitenkin pari satulaa päällekäin, mitä ei voi niihin takimmaisiin hankaliin laittaa. Suitset menivät tosi hyvin nauloihin ja lähdimme hakemaan seuraavaa lastia. Siinä kuormassa tuli Mörrinkin satula, harjapakki ja ruokavati, jotka asettelin paikoilleen.

Seuraavaksi oli vuorossa hevosten siirto. Otimme kiinni Svipan, Offarin, Eikan, Laikan ja Kokulin, ja tuumasimme että loput varmaan seuraa meitä. No Faxi seurasi Laikkaa (tykästymistäkö?) ja Prinsessa ilmeisesti muuten vaan uteliaana käveli mun vierellä. Mulla oli hieman hankala tilanne, kun Svipa veti riimunnaruansa eteen kuin vetohevonen, minä roikuin siinä narussa Prinsessa vierelläni ja toinen käsi venyi taakse, koska Offaria sai kiskoa kuin kivirekeä konsanaan. Ei se mitään, perille päästiin ja ihan kaikki kädet tallella.

Oona taisteli saadakseen sähkölangat auki, jolloin Laikka oli sitä mieltä että hän kyllä lähtee takaisin muiden luo. Faxi-herra oli innoissaan, mihin Laikka oli menossa? Laikka laitettiin kiinni puuhun ja otin jo valmiiksi Svipalta riimunnarun irti. Rouva oli innoissaan, uusi laidun! Päästimme heposet irti ja laukallahan ne lähti viilettämään. Jaana oli kuulemma lankoja tarkistaessaan kuullut laukkaavien hevosten lähestyvän kumun ja yrittänyt hihkua "Mä oon täällä, mä oon täällä!" etteivät pollet riemuissaan ihan päälle tulisi.

Mun ja Oonan ei auttanut muu kuin lähteä hakemaan uutta satsia, kun kerta eivät lähteneet johtajattaren mukaan. Mä otin Mörrin ja Keken ja Oona talutti Tvisseä ja Gussea. Krona tuli irrallaan meidän mukana. Mörri oli tohkeissaan Kronasta, se käveli niska kauniilla kaarella ja oikein tepasteli päristellen ja otti pitkiä upeita reippaita askeleita. Mörri poseerasi tosissaan, mutta Krona oli niin ihmeissään koko touhusta, ettei se kiinnittänyt mitään huomiota, kipitti vaan pää pystyssä harja hulmuten. Ei ihme, että Mörri on niin tykästynyt Kronaan, on se niin kaunis tamma!

Krona sitten juoksenteli sinne tänne ja joutui Keken toiselle puolelle, jolloin Mörri ei enää sitä nähnyt. Mörrin vauhti hiljeni ja pää laski, ihan kuin rantapallosta olisi laskettu ilmat pihalle. Mörrin askel hidastui ja se jäi jälkeen raahautuen perässä, aina välillä tarkistaen missä Krona meni. Uuden laitumen puolella tämä pieni lauma otti myös laukat, Mörrikin "pukitti" kun olihan Krona siellä vieressä! Hymyilin tosi leveästi, on se niin herttaista, Mörri tykkää Kronasta!

Kävelimme hevosten perässä satulakaapille, missä Mörrikin oli vetässyt jo uudet hajut selkänahkaansa. Tvisturkin piehtaroi autuaana, jipii, uusi laidun uudet kujeet! Katselimme hetken hevosia ja keräsimme sitten metsämansikoita, joita olikin monta kourallista. Mäkin keräsin niitä Jaanalle ja Oonalle, mä kun en itse mansikoista tykkää. Aika tyytyväisen näköisinä lauman jäsenet jäivät syömään heinää, välillä piti ottaa pikku spurttikin ihan vain silkasta elämän ilosta!