Sunnuntaina ajelin aamulla laitumelle leveä hymy naamallani ja vähät välitin hurjasta sateesta. Mun Mörri oli tonteilla, jee! Ja tänä aamuna se saisi ensimmäiset vieraansa, hienoa! Tuttavat olivatkin jo odottamassa innokkaina tapaamaan uuden tulokkaan ja yhdessä menimme katsomaan hevosia.
Annoin kummallekin pollelle, Ófeigurille ja Mörrille näkkäriä ja juttelimme vieraiden kanssa. Mörri sai paljon kehuja, on niin kaunis polle!
Sitten vieraat lähtivät pois sateesta ja lähdin viemään satulaa satulakaappiin. Auli tuli parahiksi auttamaan ja kantoi suitset mun rahdatessa järkkypainavaa satulaa. Miten noi rungolliset painaakin noin paljon?!? Uuh, ihan käsivarret venyi.
Oona oli laittamassa ison lauman hevosia ratsastuskuntoon ja autoin sen minkä pystyin. Ihmisiä oli jo ratsaillakin ja vimosia hevosia lastattiin. Autoin Aulin Kolurin selkään ja sitten kävin avaamassa portin. Itse olin lähdössä tarkastamaan Offarin ja Mörrin vedet, kun takaata kuului kummaa ääntä. Käännyin katsomaan ja Auli oli tullut Kolurin selästä alas. Oona talutti Eikkaa ja suunnistin takaisin hevosten luokse. Ihan hyvä että käännyin sinne, huomasin nimittäin unohtaneeni autoni portin pieleen! :D
No joka tapauksessa Kolur oli alkanut ontumaan heti tielle päästyään ja Heppa meni vaihtoon. Otin Kokulin hoiviini sillä aikaa kun Oona juoksi laittamaan Gusturia valmiiksi. Taluttelin Kolurin pihattoon ja otin siltä suitset ja satulan pois. Siinä vaiheessa Gustur-herra olikin jo valmis lähtöön ja jäin pakertamaan Kolurin kanssa. Ensin laitoin sille hupun päähän ja sitten pujotin loppuosan pään yli. Kolur antoi suorittaa loimituksen mallikkaasti ja antoi tarkistaa kavionsakin. Mitään en siinä nähnyt, mutta seuraavana aamunahan tulisi vuolija.
Sitten päästin Kolurin Tvisturin seuraksi ja lähdin tarkistamaan vedet. Offari ja Mörri tulivat innokkaana vastaan kun hieman rapistelin heinäsäkkiä. Hassua, vaikka niillä on tuoretta heinää ympärillä, säilöheinä maistuu aina! :)
Hymyillen ajelin takaisin kotiin ja mietin kaunista polleani, minkähän moinen luonne sieltä vielä paljastuukaan?
maanantai 30. elokuuta 2010
sunnuntai 29. elokuuta 2010
Uutisia, uutisia
Jaahas, paljon on tapahtunut parissa päivässä, tallille on saapunut kaksi uutta issikkaa, Ófeigur ja Smjörvi. Perjantaina olin lastaamassa poikia ulos trailerista ja se sujui ihan hyvin. Pollet olivat hieman ihmeissään, missä ollaan? Smjörvi veti oitis turvan ruohikkoon, vaikka olivatkin matkalla saaneet heinää ja paljon. Päästimme ne tarhaan ja pollet lähtivät uteliaina tutkimaan paikkaa haukaten hyvää heinää matkan varrella. Veimme niille vielä astialliset kauraa, jonka jälkeen pojat vetäytyivät omaan rauhaansa.
Lauantaina kävin aamulla hieman harjaostoksilla ja hain hienon harjapakin töistä. Ja kas, sisällä oli ruisnappeja valkosipulilla maustettuna, tarkoitettu sekä ratsastajalle, että hevoselle! Kiitos vain, Raija! Tulivat tarpeeseen. Sitten ajelin tallille ja Jaana ehdotti pientä käyntilenkkiä. Kyllä se mulle käy, laitoin uuden lampaankarvaromaanin satulan alle, koska Smjörvi on hiukan laihan puoleinen. Se tosin hoituu pian Anka-tätin hoivissa! Laitoin samalla kauhukahvan kiinni satulaan, kun en vielä hevosta niin hyvin tunne.
Smjörvi kulki reippaasti, sieraimet nuuskivat tuoksuja ja korvat kuuntelivat tarkkaavaisesti. Juttelin ratsulleni koko ajan, että se tottuisi ääneeni. Huomasin, että pyörätietä oli tulossa sauvoilla varustettu rullaluistelija ja päätimme tulla alas. Uusista hevosista kun ei koskaan tiedä miten ne reagoi... Kumpikaan ei noteerannut miestä oikeastaan millään lailla ja nousimme takaisin selkään. Pyöräilijöitä meni ja tuli, takaatakin sujahti rullaluistelija, mutta hevoset eivät niistä välittäneet ollenkaan. Autot menivät ohi ja bussikin murisi mennessään, mutta ei nämä kaksi ollut niistä huolissaan.
Laskeuduimme alas selästä kun tulimme takaisin sillan kohdalle ja talutimme pollet takaisin tallille. Annoin herkkuleivät niille ja ne sai ihan mysliäkin. Sitten olikin aika lastata pollet traileriin ja viedä ne Nuuksioon.
Nuuksiossa lastasimme ne varsatarhaan, koska varsat ovat tällä hetkellä toisella puolella jokea. Laitumelle päästyään molemmat olivat sen näköisiä että täh, onks tää kaikki heille?
Hevosten jäädessä laitumelle lähdimme siirtämään Jaanan kanssa satuloita ja muita varusteita perimmäiseltä laitsalta etummaiselle. Hevoset olivat joka tapauksessa jo siirtyneet sinne, ilmeisesti Krona oli mennyt väkisin langoista läpi. Meidän pieni Houdini! ;-)
Siinä olikin hommaa! Sitten vielä vedin lankoja tiukemmalle ja suljin rikkinäisiä kohtia, kyllä se työstä kävi! Sen jälkeen pyydystin hevosia, jotka olivat menossa vaellukselle. Hyvänen aika kun olin puhki! Kotiin päästyäni suurin piirtein kaaduin sänkyyn ja nukuin NIIN sikeästi ettei tosikaan! Viimeisenä ajatuksena taisi olla, että mun heppani on kotona! Mun Mörri, kaunis Mörri... krooh... pyyh...
Noora hyppäsi Ófeigurin selkään ja minä Smjörvin, sitten lähdimme käynnissä tarhan reunaa. Polku oli melkoista viidakkoa, Tarzankin olisi ollut ihmeissään. Hevoset puskivat puskien läpi ja pääsimme hienosti pyörätielle. Hieman oli silta hakusessa, kun en itsekään sitä kasvien joukosta meinannut erottaa. Pääsimme kuitenkin hyvässä kuosissa pyörätielle.
Välillä Smjörvi teki stopin ja kun sain sen takaisin liikkeelle, kehuin poikaa ja rapsutin sään kohdalta. Ófeigur ei halunnut kulkea kärjessä, joten me Smjörvin kanssa vedimme joukkoa. Teimme pienen lenkin ja takaisin tullessa kokeilimme hieman ravia. Varsin tasainen ravi oli Smjörvillä, Ófeigur tuli töltillä perässä.
Ei muuten ollut helppo homma! Smjörvi meni ensin traikkuun ihan kauniisti perässäni, mulla oli myslivati houkuttimena. Mutta Ófeigur olikin sitten hankalampi tapaus! Herra oli sitä mieltä, että hän on just edellisenä päivänä ollut 12 tuntia tuossa heiluvassa laatikossa, että niinku ihan turha kuvitella hänen sinne uudestaan menevän... Siinä houkuteltiin ja kokeiltiin jos mitä tekniikkaa, mutta parhaimmaksi osoittautui se, kun Jaana veti hieman pääpuolesta ja minä työnsin takaa ja heti kun polle astui askeleen, molemmat poistettiin paine ja kehuttiin hurjasti poikaa. Ja askel askelelta saimme humman traileriin ja luukut kiinni.
Hevosten jäädessä laitumelle lähdimme siirtämään Jaanan kanssa satuloita ja muita varusteita perimmäiseltä laitsalta etummaiselle. Hevoset olivat joka tapauksessa jo siirtyneet sinne, ilmeisesti Krona oli mennyt väkisin langoista läpi. Meidän pieni Houdini! ;-)
Siinä olikin hommaa! Sitten vielä vedin lankoja tiukemmalle ja suljin rikkinäisiä kohtia, kyllä se työstä kävi! Sen jälkeen pyydystin hevosia, jotka olivat menossa vaellukselle. Hyvänen aika kun olin puhki! Kotiin päästyäni suurin piirtein kaaduin sänkyyn ja nukuin NIIN sikeästi ettei tosikaan! Viimeisenä ajatuksena taisi olla, että mun heppani on kotona! Mun Mörri, kaunis Mörri... krooh... pyyh...
torstai 26. elokuuta 2010
Yritystä
Hieman mietitytti että mitä laittaa päälle, koko päivän kun oli ollut todella epävakaista. Kolmen aikaan vettä tuli kuin saavista, mutta ilma kirkastui kyllä. Päätin pärjätä ilman sadepukua.
Ajellessa laitumelle katsoin että missä hevoset ovat. Onneksi ei tarvinnut kaukaa hakea, kaikki olivat lähellä satulakaappia. Uteliaimmat (Eikka ja Keke Krona vanavedessään) hamusivat jo näkkäriä, kun aloin etsimään kaapista suitsia, satuloita ja riimua. Krona ja Svipa olivat hakusessa, mutta Svipa ei ollutkaan ryhmän mukana. Huomasin Svipan alhaalla metikössä ja hain sen sieltä näkkärille.
Kronankin sain nätisti kiinni ja sen harjasin ensin. Svipalta otin sen verran loimea pois, että sain harjattua selän. Satuloin Kronan ja odottelin asiakasta. Ei näkynyt, ei. Odotellessani häntä rapsuttelin Kekeä, joka työnsi otsaansa siihen malliin käsien luokse. Eikä näkynyt asiakasta. Soitin Jaanalle ja hän sanoi että pakkaa vaan Svipa pois ja mee tekee Kronalla lenkki.
Laitoin loimen takaisin kiinni Svipalle ja päästin sen irti riimunnarusta. Rouva oli ihmeissään, mitäs nyt? Siinä se seistä jökötti ja katseli että kyllä hänen suitset on tuossa. Sitten se meni nuuskimaan satulaansa ja katseli sitten minua. Sanoin sille että mene vaan, nyt ei sua tarvittukaan!
Kronalle laitoin suitset päähän ja Svipan satulan pakkasin kaappiin. Sitten otin Kronan ja reippaasti kävelimme kohti porttia. Krona nuuskutti välillä mun käsiä ja kehuin tammaa. Ajattelin kokeilla satulaan pääsyä vasta metsässä, siellä olisi kuitenkin sopivia kiviä tai kantoja selkäännousua varten. Krona käveli päristellen kauniisti vierellä ja vaikutti tyytyväiseltä.
Metsässä ohjasin Kronan kannon viereen ja vasta siinä vaiheessa huomasin, että sillä olikin Laikan satula. Ja erittäin lyhyet jalustinhihnat... Oukkei... Enhän mä sinne satulaan päässyt siitä kohtaa, joten kävelin eteenpäin. Krona mietti että ihan ookoo, kyllä hän voi kävellä koko matkan, ei siinä mitään. Seuraavassa kohtaa satula pyörähti ja korjasin sen paremmin. Sitten pääsin jo selkäänkin, tai ainakin masuvilteen satulan päälle. Että se toinen jalka oli hankala saada toiselle puolelle! :D Onneksi siellä ei ollut ketään kameran kanssa!
Jalustimet olivat niin lyhyet, ettei tuntumaa ollut ollenkaan ja Krona päätti kääntyä takaisin laitsalle. Tulin alas selästä ja talutin polleni taas eteenpäin. Hiekkatiellä totesin että taivas alkaa olla hurjan näköinen, sadepilvet olivat erittäin uhkaavan näköiset. Kerroin Kronalle, että mennään sinne laukkamäkeen ja tullaan sieltä sitten jo takaisin. Krona päristeli, oli ilmeisesti samaa mieltä.
Kävelimme laukkamäen alas ja jätin reippaasti tilaa töltille, kun Krona kiristi tahtia ja kääntyi poikittain eteeni. Polle näytti hieman huolestuneelta, olisiko sekin katsellut taivasta siihen malliin? Ihan hyvä paikka taas yrittää satulaan, joten käänsin Kronan kokonaan turpa kohti laidunta ja ponnistin selkään. Krona pysyi nätisti paikallaan kun yritin saada vinoon mennyttä satulaa suoristettua. Sitten kun sain toisenkin jalan jalustimeen, me lähdimme käynnillä kotiin. Laukkamäki mentiin töltillä, niin lyhyillä jalustimilla en uskaltanut lähteä laukalle. Ja ilman jalustimia satula tuntui menevän vinoon.
Kronan käynti on tosi mahtavaa ja matkaa voittavaa. Pian olimme takaisin metsäpätkällä, jossa jouduin hieman hidastamaan tahtia. Satula oli jälleen vinossa ja sen takia Krona ajautui polulta sivuun. Piti tehdä pikainen pysäytys, ruohikossa oli etujalkojen mentävä syvä monttu! Krona oli kuitenkin kuulolla ja kääntyi kauniisti takaisin polulle, kunhan ensin sain satulan suoristettua. Ja liukkaat paikat menimme todella varoen, Krona nuuski kalliota ja asteli hyvin varovaisesti.
Ennen metsästä tuloa on tosi jyrkkä alamäki, joten päätin tulla alas selästä. Krona nuuski heti käsiäni, oliko kaikki hyvin? Taputin ratsuani ja kehuin sitä, kävelimme sitten yhdessä loppumatkan laitumelle. Aina välillä tunsin ohjia pitelevässä kädessä nuuskaisun ja polle päristeli. Juttelin koko matkan Kronalle ja se tuntui vastaavan takaisin.
Laitumella yritin saada pikaisesti Kronalle ruokavadin eteen, ilman että muut olisivat tulleet paikalle. Mutta haa, olihan siellä Kolur ja Svipa! Laitoin näille kahdelle ruokavateihin näytiksi pari leipäpalaa ja Kronalle sitten oikean annoksen. Ja kun hevoset olivat saaneet ruokansa, taivas repesi. Vettä tuli niin hirveästi! Takkia päälle, satula kaappiin ja muutkin tarpeet sinne ja pollet vapaaksi. Vielä ruokakipot talteen ja juoksin autolle vettä valuen. Ei ihme että Krona halusi takaisin laitumelle! :D
Krona on aivan ihana polle, vastaa jutusteluun ja seuraa todella kauniisti. Se on luonteeltaan seurallinen ja utelias, aivan ihana lurpukka! <3
Ajellessa laitumelle katsoin että missä hevoset ovat. Onneksi ei tarvinnut kaukaa hakea, kaikki olivat lähellä satulakaappia. Uteliaimmat (Eikka ja Keke Krona vanavedessään) hamusivat jo näkkäriä, kun aloin etsimään kaapista suitsia, satuloita ja riimua. Krona ja Svipa olivat hakusessa, mutta Svipa ei ollutkaan ryhmän mukana. Huomasin Svipan alhaalla metikössä ja hain sen sieltä näkkärille.
Kronankin sain nätisti kiinni ja sen harjasin ensin. Svipalta otin sen verran loimea pois, että sain harjattua selän. Satuloin Kronan ja odottelin asiakasta. Ei näkynyt, ei. Odotellessani häntä rapsuttelin Kekeä, joka työnsi otsaansa siihen malliin käsien luokse. Eikä näkynyt asiakasta. Soitin Jaanalle ja hän sanoi että pakkaa vaan Svipa pois ja mee tekee Kronalla lenkki.
Laitoin loimen takaisin kiinni Svipalle ja päästin sen irti riimunnarusta. Rouva oli ihmeissään, mitäs nyt? Siinä se seistä jökötti ja katseli että kyllä hänen suitset on tuossa. Sitten se meni nuuskimaan satulaansa ja katseli sitten minua. Sanoin sille että mene vaan, nyt ei sua tarvittukaan!
Kronalle laitoin suitset päähän ja Svipan satulan pakkasin kaappiin. Sitten otin Kronan ja reippaasti kävelimme kohti porttia. Krona nuuskutti välillä mun käsiä ja kehuin tammaa. Ajattelin kokeilla satulaan pääsyä vasta metsässä, siellä olisi kuitenkin sopivia kiviä tai kantoja selkäännousua varten. Krona käveli päristellen kauniisti vierellä ja vaikutti tyytyväiseltä.
Metsässä ohjasin Kronan kannon viereen ja vasta siinä vaiheessa huomasin, että sillä olikin Laikan satula. Ja erittäin lyhyet jalustinhihnat... Oukkei... Enhän mä sinne satulaan päässyt siitä kohtaa, joten kävelin eteenpäin. Krona mietti että ihan ookoo, kyllä hän voi kävellä koko matkan, ei siinä mitään. Seuraavassa kohtaa satula pyörähti ja korjasin sen paremmin. Sitten pääsin jo selkäänkin, tai ainakin masuvilteen satulan päälle. Että se toinen jalka oli hankala saada toiselle puolelle! :D Onneksi siellä ei ollut ketään kameran kanssa!
Jalustimet olivat niin lyhyet, ettei tuntumaa ollut ollenkaan ja Krona päätti kääntyä takaisin laitsalle. Tulin alas selästä ja talutin polleni taas eteenpäin. Hiekkatiellä totesin että taivas alkaa olla hurjan näköinen, sadepilvet olivat erittäin uhkaavan näköiset. Kerroin Kronalle, että mennään sinne laukkamäkeen ja tullaan sieltä sitten jo takaisin. Krona päristeli, oli ilmeisesti samaa mieltä.
Kävelimme laukkamäen alas ja jätin reippaasti tilaa töltille, kun Krona kiristi tahtia ja kääntyi poikittain eteeni. Polle näytti hieman huolestuneelta, olisiko sekin katsellut taivasta siihen malliin? Ihan hyvä paikka taas yrittää satulaan, joten käänsin Kronan kokonaan turpa kohti laidunta ja ponnistin selkään. Krona pysyi nätisti paikallaan kun yritin saada vinoon mennyttä satulaa suoristettua. Sitten kun sain toisenkin jalan jalustimeen, me lähdimme käynnillä kotiin. Laukkamäki mentiin töltillä, niin lyhyillä jalustimilla en uskaltanut lähteä laukalle. Ja ilman jalustimia satula tuntui menevän vinoon.
Kronan käynti on tosi mahtavaa ja matkaa voittavaa. Pian olimme takaisin metsäpätkällä, jossa jouduin hieman hidastamaan tahtia. Satula oli jälleen vinossa ja sen takia Krona ajautui polulta sivuun. Piti tehdä pikainen pysäytys, ruohikossa oli etujalkojen mentävä syvä monttu! Krona oli kuitenkin kuulolla ja kääntyi kauniisti takaisin polulle, kunhan ensin sain satulan suoristettua. Ja liukkaat paikat menimme todella varoen, Krona nuuski kalliota ja asteli hyvin varovaisesti.
Ennen metsästä tuloa on tosi jyrkkä alamäki, joten päätin tulla alas selästä. Krona nuuski heti käsiäni, oliko kaikki hyvin? Taputin ratsuani ja kehuin sitä, kävelimme sitten yhdessä loppumatkan laitumelle. Aina välillä tunsin ohjia pitelevässä kädessä nuuskaisun ja polle päristeli. Juttelin koko matkan Kronalle ja se tuntui vastaavan takaisin.
Laitumella yritin saada pikaisesti Kronalle ruokavadin eteen, ilman että muut olisivat tulleet paikalle. Mutta haa, olihan siellä Kolur ja Svipa! Laitoin näille kahdelle ruokavateihin näytiksi pari leipäpalaa ja Kronalle sitten oikean annoksen. Ja kun hevoset olivat saaneet ruokansa, taivas repesi. Vettä tuli niin hirveästi! Takkia päälle, satula kaappiin ja muutkin tarpeet sinne ja pollet vapaaksi. Vielä ruokakipot talteen ja juoksin autolle vettä valuen. Ei ihme että Krona halusi takaisin laitumelle! :D
Krona on aivan ihana polle, vastaa jutusteluun ja seuraa todella kauniisti. Se on luonteeltaan seurallinen ja utelias, aivan ihana lurpukka! <3
keskiviikko 25. elokuuta 2010
Kotona jälleen!
Olipas ihana tulla taas tuttuun kotitalliin! Mulla oli hevosia jo tosi ikävä, joten nyt pääsin niitä moikkaamaan. Tassuttelin laitumelle ja katsoin kun Jaana veti perässään kahta "todella" innostuneen näköistä pollea... Jaahas, mitähän tästä tulee.
Sähkölankoja oli kuulema poikki jostain kohtaa ja Jaanan piti korjailla niitä. Laikka oli jo löytänyt sopivan raon mistä rouva ajatteli pääsevänsä naapurin puolelle, siellä kun on ruoho vihreämpää. Teimme sitten niin, että Jaana jäi korjaamaan aitaa ja mä vedin Gussella kahden tunnin reissun.
Kolur nuuski mua ja sillä oli melkoisen kummallinen ilme. Ihan kuin se olisi miettinyt, että missä toi on ollut, onko se sama ihminen laisinkaan. Gusturin mielipide taisi olla vain että vai niin, näitä reissuja.
Matkaan lähdettiin laiskasti, mikä tuntuikin olevan retken teema. Mulla oli laitumelta otettu lehdekäs oksa patistamassa poikaa liikkeelle, mutta ei siitä kovastikaan apua ollut. Onneksi kanssaratsastaja oli tyytyväinen rauhalliseen tahtiin, hänellä oli edellisestä ratsastuksesta kauan aikaa ja seuraavaksi hän oli menossa Islantiin kolmen päivän vaellukselle. Neuvoin ylämäet ja alamäet ja kerroin hevosista.
Ennen ekaa tölttipätkää neuvoin Kolurin tölttiohjeet ja sanoin sitten että saa nähdä mitä me mennään Gusturin kanssa. No Kolur tuli hyvin töltillä ja me mentiin Gussen kanssa sitä kuudetta askellajia, eli keppalointia. On se kumman tuntuista kun takapää ravaa ja etujalat laukkaa, jäiköhän tää nyt ihan pysyvästi Gussen askellajiksi? Mitähän tähän sanoisivat askellajituomarit! Tulisiko uudesta askelluksesta kenties täydet pisteet ja papukaijamerkki?
Sen jälken Gustur olikin jo sitä mieltä että tästä voitaisiin kääntyä jo kotiin. Ei, kyllä me jatketaan eteenpäin. Käyntipätkillä Gusse hidasteli ja mä hoputin sitä eteenpäin, parin reippaamman askeleen jälkeen veto taas lopahti. Töltti/keppalointipätkät meni ihan innolla, mutta ne käynnit... Huokaus...
Korvatakseni vauhtia kerroin kanssaratsastajalleni kaikkea Kolurista ja Gusturista ja nainen tuntui tykkäävän. Kolurista riittääkin juttua, se on niin hauska pallero!
Menomatkan lopulla kokeilimme jos saisimme ratsumme laukalle, mutta se oli melko toivotonta puuhaa. Gustur keppaloi kaikessa rauhassa ja Kolur löntysteli pää pitkällä hitaalla töltillänsä ylös mäkeä. Aivan sama mitä me ratsastajat siellä teimme, liimapyttyjä meillä oli alla.
Hyvä kun päästiin kääntöpaikalle asti, Gustur meinasi kääntyä jo aikaisemmin takaisin. Ja itseasiassa useamman kerran. Hoputin polleni kääntöpaikalle ja sainkin sen liikkeelle. Takaisin päin käynti oli hitusen reippaampaa, mutta ei kummallakaan ollut virtaa paljoa sen enempää kuin mennessäkään. Kumma homma kun ei työt kelpaa!
Takaisin tullessa ekassa laukkamäessä kumpikaan polle ei mennyt laukalle, Gussella oli sentään edes yritystä. Seuraavassa mäessä päätin istua satulassa ja Gusse siirtyi muutamaksi askeleeksi laukalle, josta kehuin poikaa ja tyytyväisenä suorituksestaan Gustur päristeli mulle takaisin. Kolur sen sijaan tuli pitkällä perässä ja taapersi töltillä meitä kiinni. Miten töltissä voi taapertaa?!? Ei auttanut muuta kuin nauraa ääneen, tää on ihan mahdoton reissu! Kolurin ratsastajalla tuntui olevan hauskaa, häntäkin tilanne nauratti. Hänen mielestään tämä oli paljon parempi kuin että olisi liian vauhdikas reissu, tässä pääsi nauttimaan luonnostakin.
Kerroin että Kolurilla on (ihan oikeasti olemassa) erittäin hyvä laukka ja sillä mennään paljon ilman satulaa, mutta se poika on hieman hitaasti syttyvää mallia. Meidän höyryjuna tarvitsee pitkän matkan päästäkseen vauhtiin! Päätin siksi viimeiseen laukkamäkeen tehdä lähdön vierekkäin. Siirryin itse vasemmalle puolelle ja Kolur tuli viereen. Sitten siirryimme töltille/keppalointiin ja aloimme hoputtaa hevosia. Gustur siirtyi ensin laukalle, hänhän ei luovuta keulapaikkaa Kolurille! No Kolurhan siitä seurasi esimerkkiä, hänkö muka antaisi alempiarvoisen mennä edeltä tällaisessa tilanteessa! Kovalla kehumisella ja maiskutuksella päästiin ihan kunnon vauhtiin, kunnes Gustur päätti vetää keulaa ja siirtyä Kolurin eteen, ansaitusta paikasta ei luovuta! Meillä oli hauskaa, Kolurin selästä kuului onnellista naurua ja muakin hihitytti!
Loppumatkan menimme käynnissä, joka alkoi olla reippaampaa. Juttelimme ja nautimme hevosista, opastin liukkaassa alamäessä menoa ja otin sitten jalustimet pois jaloista. Gustur pysähtyi oitis, jolloin sanoin sille että en mä vielä ole tulossa alas, jatka vaan matkaa kaikessa rauhassa. Mun täytyy useamminkin mennä ilman jalustimia, tuntuu se asento ihan toiselta, rennommalta jotenkin.
Laitumella muutkin hevoset olivat tulleet satulakaapille ruuan toivossa. Keke oli menossa kiusaamaan Koluria, kun hihkaisin sille että "Moi Keke!" Keke nosti päätään ja jäi korvat hörössä tuijottamaan. Siinä se seistä jökötti ja kuunteli kun juttelin sille ja kävelin Gussen kanssa lähemmäksi. Se tuntui olevan ihan ihmeissään, onko tuo tuttu ihminen ollenkaan, mitä ihmettä! Sitten se seurasi mua ja Gusturia puiden luo ja jäi siihen seisomaan ihan kuin hänkin olisi tullut lenkiltä. Ja seurasi katseellaan mua ja mietti vissiin milloin se on mut viimeeksi nähnyt.
Jaana oli sillä välin korjannut aitaa ja penslannut hevosia, mutta yksi oli jäänyt öljyämättä. Jaana huuteli Svipaa, jota ei näkynyt eikä kuulunut. Ajattelin kokeilla vaihtoehtoa numero kaksi ja huusin "Sviipaa, tuu ottaa näkkäriii! Namiaaaa!" Hetken kuluttua tamma tohkeissaan tömisteli satulakaapille herkkujen toivossa. Pidin riimusta kiinni sillä aikaa kun Jaana penslasi pollen. Sitten otin Svipan pään halaukseen niin että sen sieraimet oli mun masua vasten. Kerroin kuningattarelle kuinka mulla oli ollut NIIN ikävä sitä kun ei olla pitkään aikaan nähty! Svipa nuuskutti mun masua, hörähti ja antoi pitää päätänsä halauksessa. Jaanaa nauratti, sanoi vain että kyllä Svipa antaa anteeksi jos sulla vain sattuu olemaan sitä näkkäriä... No olihan mulla, kyllä Svipa sai näkkäriä kun se on niin ihana ja kaunis ja kilti ja mukava!
Jaoin vielä muillekin ruuat ja näkkärit ja katselin sitten kun hevoset ruokailtuaan pikkuhiljaa hävisivät joelta nousseeseen usvaan. Taianomainen hetki!
Sähkölankoja oli kuulema poikki jostain kohtaa ja Jaanan piti korjailla niitä. Laikka oli jo löytänyt sopivan raon mistä rouva ajatteli pääsevänsä naapurin puolelle, siellä kun on ruoho vihreämpää. Teimme sitten niin, että Jaana jäi korjaamaan aitaa ja mä vedin Gussella kahden tunnin reissun.
Kolur nuuski mua ja sillä oli melkoisen kummallinen ilme. Ihan kuin se olisi miettinyt, että missä toi on ollut, onko se sama ihminen laisinkaan. Gusturin mielipide taisi olla vain että vai niin, näitä reissuja.
Matkaan lähdettiin laiskasti, mikä tuntuikin olevan retken teema. Mulla oli laitumelta otettu lehdekäs oksa patistamassa poikaa liikkeelle, mutta ei siitä kovastikaan apua ollut. Onneksi kanssaratsastaja oli tyytyväinen rauhalliseen tahtiin, hänellä oli edellisestä ratsastuksesta kauan aikaa ja seuraavaksi hän oli menossa Islantiin kolmen päivän vaellukselle. Neuvoin ylämäet ja alamäet ja kerroin hevosista.
Ennen ekaa tölttipätkää neuvoin Kolurin tölttiohjeet ja sanoin sitten että saa nähdä mitä me mennään Gusturin kanssa. No Kolur tuli hyvin töltillä ja me mentiin Gussen kanssa sitä kuudetta askellajia, eli keppalointia. On se kumman tuntuista kun takapää ravaa ja etujalat laukkaa, jäiköhän tää nyt ihan pysyvästi Gussen askellajiksi? Mitähän tähän sanoisivat askellajituomarit! Tulisiko uudesta askelluksesta kenties täydet pisteet ja papukaijamerkki?
Sen jälken Gustur olikin jo sitä mieltä että tästä voitaisiin kääntyä jo kotiin. Ei, kyllä me jatketaan eteenpäin. Käyntipätkillä Gusse hidasteli ja mä hoputin sitä eteenpäin, parin reippaamman askeleen jälkeen veto taas lopahti. Töltti/keppalointipätkät meni ihan innolla, mutta ne käynnit... Huokaus...
Korvatakseni vauhtia kerroin kanssaratsastajalleni kaikkea Kolurista ja Gusturista ja nainen tuntui tykkäävän. Kolurista riittääkin juttua, se on niin hauska pallero!
Menomatkan lopulla kokeilimme jos saisimme ratsumme laukalle, mutta se oli melko toivotonta puuhaa. Gustur keppaloi kaikessa rauhassa ja Kolur löntysteli pää pitkällä hitaalla töltillänsä ylös mäkeä. Aivan sama mitä me ratsastajat siellä teimme, liimapyttyjä meillä oli alla.
Hyvä kun päästiin kääntöpaikalle asti, Gustur meinasi kääntyä jo aikaisemmin takaisin. Ja itseasiassa useamman kerran. Hoputin polleni kääntöpaikalle ja sainkin sen liikkeelle. Takaisin päin käynti oli hitusen reippaampaa, mutta ei kummallakaan ollut virtaa paljoa sen enempää kuin mennessäkään. Kumma homma kun ei työt kelpaa!
Takaisin tullessa ekassa laukkamäessä kumpikaan polle ei mennyt laukalle, Gussella oli sentään edes yritystä. Seuraavassa mäessä päätin istua satulassa ja Gusse siirtyi muutamaksi askeleeksi laukalle, josta kehuin poikaa ja tyytyväisenä suorituksestaan Gustur päristeli mulle takaisin. Kolur sen sijaan tuli pitkällä perässä ja taapersi töltillä meitä kiinni. Miten töltissä voi taapertaa?!? Ei auttanut muuta kuin nauraa ääneen, tää on ihan mahdoton reissu! Kolurin ratsastajalla tuntui olevan hauskaa, häntäkin tilanne nauratti. Hänen mielestään tämä oli paljon parempi kuin että olisi liian vauhdikas reissu, tässä pääsi nauttimaan luonnostakin.
Kerroin että Kolurilla on (ihan oikeasti olemassa) erittäin hyvä laukka ja sillä mennään paljon ilman satulaa, mutta se poika on hieman hitaasti syttyvää mallia. Meidän höyryjuna tarvitsee pitkän matkan päästäkseen vauhtiin! Päätin siksi viimeiseen laukkamäkeen tehdä lähdön vierekkäin. Siirryin itse vasemmalle puolelle ja Kolur tuli viereen. Sitten siirryimme töltille/keppalointiin ja aloimme hoputtaa hevosia. Gustur siirtyi ensin laukalle, hänhän ei luovuta keulapaikkaa Kolurille! No Kolurhan siitä seurasi esimerkkiä, hänkö muka antaisi alempiarvoisen mennä edeltä tällaisessa tilanteessa! Kovalla kehumisella ja maiskutuksella päästiin ihan kunnon vauhtiin, kunnes Gustur päätti vetää keulaa ja siirtyä Kolurin eteen, ansaitusta paikasta ei luovuta! Meillä oli hauskaa, Kolurin selästä kuului onnellista naurua ja muakin hihitytti!
Loppumatkan menimme käynnissä, joka alkoi olla reippaampaa. Juttelimme ja nautimme hevosista, opastin liukkaassa alamäessä menoa ja otin sitten jalustimet pois jaloista. Gustur pysähtyi oitis, jolloin sanoin sille että en mä vielä ole tulossa alas, jatka vaan matkaa kaikessa rauhassa. Mun täytyy useamminkin mennä ilman jalustimia, tuntuu se asento ihan toiselta, rennommalta jotenkin.
Laitumella muutkin hevoset olivat tulleet satulakaapille ruuan toivossa. Keke oli menossa kiusaamaan Koluria, kun hihkaisin sille että "Moi Keke!" Keke nosti päätään ja jäi korvat hörössä tuijottamaan. Siinä se seistä jökötti ja kuunteli kun juttelin sille ja kävelin Gussen kanssa lähemmäksi. Se tuntui olevan ihan ihmeissään, onko tuo tuttu ihminen ollenkaan, mitä ihmettä! Sitten se seurasi mua ja Gusturia puiden luo ja jäi siihen seisomaan ihan kuin hänkin olisi tullut lenkiltä. Ja seurasi katseellaan mua ja mietti vissiin milloin se on mut viimeeksi nähnyt.
Jaana oli sillä välin korjannut aitaa ja penslannut hevosia, mutta yksi oli jäänyt öljyämättä. Jaana huuteli Svipaa, jota ei näkynyt eikä kuulunut. Ajattelin kokeilla vaihtoehtoa numero kaksi ja huusin "Sviipaa, tuu ottaa näkkäriii! Namiaaaa!" Hetken kuluttua tamma tohkeissaan tömisteli satulakaapille herkkujen toivossa. Pidin riimusta kiinni sillä aikaa kun Jaana penslasi pollen. Sitten otin Svipan pään halaukseen niin että sen sieraimet oli mun masua vasten. Kerroin kuningattarelle kuinka mulla oli ollut NIIN ikävä sitä kun ei olla pitkään aikaan nähty! Svipa nuuskutti mun masua, hörähti ja antoi pitää päätänsä halauksessa. Jaanaa nauratti, sanoi vain että kyllä Svipa antaa anteeksi jos sulla vain sattuu olemaan sitä näkkäriä... No olihan mulla, kyllä Svipa sai näkkäriä kun se on niin ihana ja kaunis ja kilti ja mukava!
Jaoin vielä muillekin ruuat ja näkkärit ja katselin sitten kun hevoset ruokailtuaan pikkuhiljaa hävisivät joelta nousseeseen usvaan. Taianomainen hetki!
torstai 5. elokuuta 2010
Sennumaastoleirillä, pvä 4
Oi kamalaa, nyt oli vika päivä jo edessä! Eilisen jäljiltä olin nukkunut NIIN sikeästi ettei tosikaan ja pirtsakkana ajelin tallille. Hevoset jaettiin kuten eilenkin, eli tuttu ratsu Neisti oli alla. Oli tosi rentoa lähteä, kun tunsi jo hevosen ja miten se toimii ja reagoi.
Mä laitoin uuden sadetakin ja -housut päälle, vettä tuli sen verran paljon. Ja sitten olikin iloinen yllätys, hevoset olivat litimärkiä ja mä pääsin harjaamaan! Ei ollut heppapölyä! Arvatkaa kuinka onnellinen olin kun sain harjata hevoseni sisällä tallissa ilman että astma vaivaa! Neisti oli kärsivällinen, tuumasi varmaan pian olevansa Islannin Karvaton Hevonen, kun toi nainen vaan jatkaa ja jatkaa... Kaviotkin puhdistin niin leveä hymy naamalla että muut alkoivat jo katsomaan hieman vinoon.
Sitten hain satulan alle geelipadin (oliko oikein?) ja laitoin satulan siihen päälle. En vielä laittanut satulavyötä, koska Neisti ei siitä oikein pidä. Sen sijaan hain suitset ja laitoin ne herralle päähän. Sitten vasta laitoin varoen satulavyötä kiinni aivan löysälle. Sen jälkeen laitoin turparemmin kiinni ja salakavalasti kiristin reiällä satulavyötä. Ei tainnut Neisti ihan mahdottomasti hermostua, välillä vaan heiluttelin ja koskettelin vyötä ja rapsuttelin samalla, ei siis mitään pahaa tapahdu. Minna tuli tarkistamaan satulan paikan ja huomasi että geelisysteemi oli väärin päin satulan alla. Okei! Ei kun alusta uudestaan. Ja sama systeemi, rapsuttelin kaulalta ja heiluttelin satulavyötä ja höpötin Neistille. Pikkuhiljaa kiristin satulavyötä ilman että pää nousee kamalan korkealle. Anu tuli kiristämään viimeiset reiät ja siitä ei tykätty lainkaan...
Menimme jo tutuksi muodostuneeseen järjestykseen kentälle ja Anu auttoi meidät kaikki selkään jakkaran avulla. Porukoilla kun oli sadevermeet päällä, niin aika punkeroita oltiin! Kauniisti lähdimme matkaan ja aloitimme kotaretken.
Menimme käyntiä suurimman osan menomatkasta, koska satoi ja polut olivat paikoin tosi liukkaita. Annoin Neistin itse etsiä jalansijansa, koska se näytti hallitsevan asian ihan itsekin. Paikoin herra valitsikin hieman toisen reitin ja tuumasin sen olevan ihan oikeassa. Matkalla juttelimme niitä näitä ja vaihdoimme kokemuksia varsin antoisaan tapaan.
Vasta melko lähellä kotaa pääsimme töltille, kun tulimme hyvälle hiekkatielle. Ensin ote oli hieman haparoivaa, mutta yhtäkkiä löytyi se oikea ote ja asento ja sitten mentiin oikein hienoa tölttiä! Oi että miten kehuin ja kannustin Neistiä ja poika tohkeissaan päristeli. Minä päristelin takaisin! Taisimme molemmat huomata yhtäaikaa, että vetohevonen vaihtoi laukkaan ja me liu'uimme kuin ajatus laukalle. Oli niin pehmeä siirtyminen! Tulimme kaikki takaisin töltille ja jatkoimme pitkän matkaa hienoa hienoa tölttiä.
Sitten baana loppui ja siirryimme taas metsään. Siellä oli iso oja hieman ennen kotaa ja kaikkien piti tulla alas selästä. Otimme ohjan toiselta puolelta irti ja pitkällä ohjalla piti hyppyyttää heppa yli, kunhan nyt itse pääsisimme ensin sinne toiselle puolelle. No mähän en osaa hypätä, joten mun piti astua keskellä ojaa olevalle puun rungolle, joka oli pehmeä eikä siitä saanut ponnistettua ylös. Siinä mä könysin polvillani ylös, yritin päästä liukasta rinnettä, ja ne perhanan kurahousut vaan liukui... Nauratti ja siinähän ei pääse sitten senkään vertaa! Neisti oli varmaan sen näköinen että mitä ihmettä täällä tapahtuu ja ponkasi ojan yli mun viereen. Hevosesta tukea hakien mä pääsin ylös ja hieman kauemmaksi ojasta, että loputkin pääsee.
Käynnissä jatkoimme kodalle, missä Riku jo odottelikin valmiiksi paistettujen lättyjen kanssa. Kodassa oli lämmin, keskellä oli nuotio ja reunoilla porontaljoilla päällystettyjä puujakkaroita. Grillasimme makkaraa, saimme laudat pöydäksi ja söimme makkarat perunasalaatin ja punajuurisalaatin kanssa. Jälkkäriksi oli kahvia ja lättyjä mansikkahillon ja kerman kera. Mä söin lätyt ihan sellaisenaan, kun en tykkää mansikoista edes hillona ja kermassa on laktoosia. Ei haitannut, vatsalaukku muutenkin jo huusi hoosiannaa...
Sitten oli aika punkeroida itsensä takaisin hevosen selkään. Ihan röyhtätytti moinen suoritus, mä oon ihan oikeesti syönyt tällä reissulla liikaa. Mutta kun ruoka on niin hyvää varsinkin ulkona ja VARSINKIN jonkun toisen tekemänä!
Taas oli jonkun verran käyntiä, mutta sitten pääsimme tielle. Meitä oli yhteensä 8 ratsukkoa, joista me neljä takimmaista olimme hieman jääneet jälkeen. Etummainen nelikko oli jo pitkällä tiellä kun sitten me päästiin kanssa hiekalle. Supisin edessä olleelle Drengurin ratsastajalle, että otetaanko noi töltillä kiinni. Drengur lähti töltille, ja supisin taakse että mennään töltillä. Leveät hymyn kasvoilla tölttäsimme muut kiinni ja ihan sattumalta Minna sitten hihkaisikin edestä että "Otetaas tölttiä!" No mehän oltiin vauhdissa jo! Muutamat laukka-askeleetkin siinä tuli ja oli oikein hauskaa.
Metsässä jäimme hieman jälkeen kun Drengur aina välillä jää hieman mietiskelemään. No sittenhän sen pollen ratsastaja kuiskasi taaksepäin että otetaanko töltillä kiinni? No koko neljän kopla oli yhtä mieltä, kyllä vain! Sitten maiskuttelimme ja hihittelimme ja kopistelimme menemään! Meitä nauratti hurjasti, tirskuin välillä kuin 10-vee heppatyttö! No kiinnihän siitä jäätiin, mutta yritimme selittää että Anu sanoi että pitää pysyä ryhmän mukana... Kuulemma käyttäydyimme kuin "pahaiset pennut" (nauraen sanottu), tuollai tekivät ne alkukesän lapset leirillä, jättäytyivät jälkeen ja ottivat laukalla kiinni...
Hetken kuluttua kuului edestä: "Mä kuulin ton! MINNA, NE MAISKUTTAA TUOLLA TAKANA!!!" Me tuumattiin että tää oli ensimmäinen JA viimeinen sennuleiri mitä Lapin Vaellushevoset järjestää. Pioneerijoukko, just joo, saadaan vielä porttikielto koko paikkaan, tai päästään vain talutusratsastukseen kentälle.
Meillä oli ihan hirmuisen hauskaa. Viimeisessä tölttipätkässä Neisti oli niin tohkeissaan, että siirtyi pienessä ylämäessä laukalle. Takaata kuului "Ohoh!" ja mä nauroin ääneen, ja yritin sitten hillitä ratsuani kun Minna kääntyi katsomaan että mitä siellä NYT tapahtuu. Pariin otteeseen takajalkojen rytmi muuttui laukka-tahtiseksi, mutta sain pidettyä pollen töltillä. Neisti päristeli, mä päristelin takasin, Neisti päristeli, mä päristelin takaisin, Neisti päristeli ja mä nauroin ääneen. Polle oli tosi innoissaan ja kehuin sitä vuolain sanoin!
Loppumatka meni käynnissä ja mua hymyilytti. Oli tosi rento fiilis, kun oli tutustunut hevoseen, luotti siihen ja tiesi sen reaktiot. Ihan hirmuisen hyvä olo. Tallilla hoisimme hevoset ja menimme vielä tupaan kaffille ja mustikkapiirakalle. Vaihdoimme sähköpostiosoitteita keskenämme ja vielä ryhmäkuva pihalla ainakin kuudella kameralla ja sennumaastoleiri oli ohi.
Anulle ja Rikulle suuret kiitokset hyvästä tarjoilusta ja mainiosta seurasta ja suuret kiitokset myös muille sennuille (varsinkin niille sisäisille 10-vee heppatytöille, hyvä me neljän kopla!). Oli mahtava kokemus ja arvostan suuresti tukeanne sekä leirillä että kannustuksesta tulevassa "kavioliitossani"!
Mä laitoin uuden sadetakin ja -housut päälle, vettä tuli sen verran paljon. Ja sitten olikin iloinen yllätys, hevoset olivat litimärkiä ja mä pääsin harjaamaan! Ei ollut heppapölyä! Arvatkaa kuinka onnellinen olin kun sain harjata hevoseni sisällä tallissa ilman että astma vaivaa! Neisti oli kärsivällinen, tuumasi varmaan pian olevansa Islannin Karvaton Hevonen, kun toi nainen vaan jatkaa ja jatkaa... Kaviotkin puhdistin niin leveä hymy naamalla että muut alkoivat jo katsomaan hieman vinoon.
Sitten hain satulan alle geelipadin (oliko oikein?) ja laitoin satulan siihen päälle. En vielä laittanut satulavyötä, koska Neisti ei siitä oikein pidä. Sen sijaan hain suitset ja laitoin ne herralle päähän. Sitten vasta laitoin varoen satulavyötä kiinni aivan löysälle. Sen jälkeen laitoin turparemmin kiinni ja salakavalasti kiristin reiällä satulavyötä. Ei tainnut Neisti ihan mahdottomasti hermostua, välillä vaan heiluttelin ja koskettelin vyötä ja rapsuttelin samalla, ei siis mitään pahaa tapahdu. Minna tuli tarkistamaan satulan paikan ja huomasi että geelisysteemi oli väärin päin satulan alla. Okei! Ei kun alusta uudestaan. Ja sama systeemi, rapsuttelin kaulalta ja heiluttelin satulavyötä ja höpötin Neistille. Pikkuhiljaa kiristin satulavyötä ilman että pää nousee kamalan korkealle. Anu tuli kiristämään viimeiset reiät ja siitä ei tykätty lainkaan...
Menimme jo tutuksi muodostuneeseen järjestykseen kentälle ja Anu auttoi meidät kaikki selkään jakkaran avulla. Porukoilla kun oli sadevermeet päällä, niin aika punkeroita oltiin! Kauniisti lähdimme matkaan ja aloitimme kotaretken.
Menimme käyntiä suurimman osan menomatkasta, koska satoi ja polut olivat paikoin tosi liukkaita. Annoin Neistin itse etsiä jalansijansa, koska se näytti hallitsevan asian ihan itsekin. Paikoin herra valitsikin hieman toisen reitin ja tuumasin sen olevan ihan oikeassa. Matkalla juttelimme niitä näitä ja vaihdoimme kokemuksia varsin antoisaan tapaan.
Vasta melko lähellä kotaa pääsimme töltille, kun tulimme hyvälle hiekkatielle. Ensin ote oli hieman haparoivaa, mutta yhtäkkiä löytyi se oikea ote ja asento ja sitten mentiin oikein hienoa tölttiä! Oi että miten kehuin ja kannustin Neistiä ja poika tohkeissaan päristeli. Minä päristelin takaisin! Taisimme molemmat huomata yhtäaikaa, että vetohevonen vaihtoi laukkaan ja me liu'uimme kuin ajatus laukalle. Oli niin pehmeä siirtyminen! Tulimme kaikki takaisin töltille ja jatkoimme pitkän matkaa hienoa hienoa tölttiä.
Sitten baana loppui ja siirryimme taas metsään. Siellä oli iso oja hieman ennen kotaa ja kaikkien piti tulla alas selästä. Otimme ohjan toiselta puolelta irti ja pitkällä ohjalla piti hyppyyttää heppa yli, kunhan nyt itse pääsisimme ensin sinne toiselle puolelle. No mähän en osaa hypätä, joten mun piti astua keskellä ojaa olevalle puun rungolle, joka oli pehmeä eikä siitä saanut ponnistettua ylös. Siinä mä könysin polvillani ylös, yritin päästä liukasta rinnettä, ja ne perhanan kurahousut vaan liukui... Nauratti ja siinähän ei pääse sitten senkään vertaa! Neisti oli varmaan sen näköinen että mitä ihmettä täällä tapahtuu ja ponkasi ojan yli mun viereen. Hevosesta tukea hakien mä pääsin ylös ja hieman kauemmaksi ojasta, että loputkin pääsee.
Käynnissä jatkoimme kodalle, missä Riku jo odottelikin valmiiksi paistettujen lättyjen kanssa. Kodassa oli lämmin, keskellä oli nuotio ja reunoilla porontaljoilla päällystettyjä puujakkaroita. Grillasimme makkaraa, saimme laudat pöydäksi ja söimme makkarat perunasalaatin ja punajuurisalaatin kanssa. Jälkkäriksi oli kahvia ja lättyjä mansikkahillon ja kerman kera. Mä söin lätyt ihan sellaisenaan, kun en tykkää mansikoista edes hillona ja kermassa on laktoosia. Ei haitannut, vatsalaukku muutenkin jo huusi hoosiannaa...
Sitten oli aika punkeroida itsensä takaisin hevosen selkään. Ihan röyhtätytti moinen suoritus, mä oon ihan oikeesti syönyt tällä reissulla liikaa. Mutta kun ruoka on niin hyvää varsinkin ulkona ja VARSINKIN jonkun toisen tekemänä!
Taas oli jonkun verran käyntiä, mutta sitten pääsimme tielle. Meitä oli yhteensä 8 ratsukkoa, joista me neljä takimmaista olimme hieman jääneet jälkeen. Etummainen nelikko oli jo pitkällä tiellä kun sitten me päästiin kanssa hiekalle. Supisin edessä olleelle Drengurin ratsastajalle, että otetaanko noi töltillä kiinni. Drengur lähti töltille, ja supisin taakse että mennään töltillä. Leveät hymyn kasvoilla tölttäsimme muut kiinni ja ihan sattumalta Minna sitten hihkaisikin edestä että "Otetaas tölttiä!" No mehän oltiin vauhdissa jo! Muutamat laukka-askeleetkin siinä tuli ja oli oikein hauskaa.
Metsässä jäimme hieman jälkeen kun Drengur aina välillä jää hieman mietiskelemään. No sittenhän sen pollen ratsastaja kuiskasi taaksepäin että otetaanko töltillä kiinni? No koko neljän kopla oli yhtä mieltä, kyllä vain! Sitten maiskuttelimme ja hihittelimme ja kopistelimme menemään! Meitä nauratti hurjasti, tirskuin välillä kuin 10-vee heppatyttö! No kiinnihän siitä jäätiin, mutta yritimme selittää että Anu sanoi että pitää pysyä ryhmän mukana... Kuulemma käyttäydyimme kuin "pahaiset pennut" (nauraen sanottu), tuollai tekivät ne alkukesän lapset leirillä, jättäytyivät jälkeen ja ottivat laukalla kiinni...
Hetken kuluttua kuului edestä: "Mä kuulin ton! MINNA, NE MAISKUTTAA TUOLLA TAKANA!!!" Me tuumattiin että tää oli ensimmäinen JA viimeinen sennuleiri mitä Lapin Vaellushevoset järjestää. Pioneerijoukko, just joo, saadaan vielä porttikielto koko paikkaan, tai päästään vain talutusratsastukseen kentälle.
Meillä oli ihan hirmuisen hauskaa. Viimeisessä tölttipätkässä Neisti oli niin tohkeissaan, että siirtyi pienessä ylämäessä laukalle. Takaata kuului "Ohoh!" ja mä nauroin ääneen, ja yritin sitten hillitä ratsuani kun Minna kääntyi katsomaan että mitä siellä NYT tapahtuu. Pariin otteeseen takajalkojen rytmi muuttui laukka-tahtiseksi, mutta sain pidettyä pollen töltillä. Neisti päristeli, mä päristelin takasin, Neisti päristeli, mä päristelin takaisin, Neisti päristeli ja mä nauroin ääneen. Polle oli tosi innoissaan ja kehuin sitä vuolain sanoin!
Loppumatka meni käynnissä ja mua hymyilytti. Oli tosi rento fiilis, kun oli tutustunut hevoseen, luotti siihen ja tiesi sen reaktiot. Ihan hirmuisen hyvä olo. Tallilla hoisimme hevoset ja menimme vielä tupaan kaffille ja mustikkapiirakalle. Vaihdoimme sähköpostiosoitteita keskenämme ja vielä ryhmäkuva pihalla ainakin kuudella kameralla ja sennumaastoleiri oli ohi.
Anulle ja Rikulle suuret kiitokset hyvästä tarjoilusta ja mainiosta seurasta ja suuret kiitokset myös muille sennuille (varsinkin niille sisäisille 10-vee heppatytöille, hyvä me neljän kopla!). Oli mahtava kokemus ja arvostan suuresti tukeanne sekä leirillä että kannustuksesta tulevassa "kavioliitossani"!
keskiviikko 4. elokuuta 2010
Sennumaastoleirillä, pvä 3
Nyt ihan heti ensimmäiseksi varoitan kirjoitusvirheistä, mä olen todellakin katki poikki ja pinoon. Me lähdetiin kymmeneltä koko päivän kestävälle maastoretkelle ja palasimme vasta kuudelta. Mä sain ratsukseni Neistin, jonka kanssa tulinkin hyvin eilen toimeen.
Satulalaukkuihin oli pakattu sadevaatteet ja vesipullo, trangiat ja muut tarvikkeet. Suitsien päälle jätettiin riimut ja erityiset maastoretkiä varten tehdyt riimunnarut tulivat mukaan. Niissä oli hakalukko molemmissa päissä, hyvin kätevät! Ja toinen kätsy juttu oli Anun tuunaamat pikkureput, ne toimivat nyt satulalaukkuina! Tuon idean omin aivan varmasti kunhan oman pollukan saan!
Matkaan lähdettiin koko porukan voimin, eli 9 ratsukkoa (7 asiakasta + Anu + Minna). Olin melkolailla häntäpäässä, mikä onkin mun lempipaikka. Ei tule suorituspaineita! :D Tiesin edessä olevan kahden tunnin ratsastus, koska Riku sanoi juuri ennen lähtöä, että hän tulee sinne lounaspaikalle kello 12. Ilma oli mitä loistavin, puolipilvistä ja mukavan viileää.
Käyntijakson jälkeen lähdettiin ensimmäiselle töltille ja Neisti muisti mitä kiukkuinen orava selässä merkitsee. Naksuttelin ja tein puolipidätteitä ja olin ihan tohkeissani, mutta sitten kuului takaa kummaa hälyä ja yhtäkkiä "SEIS!". Pysäytin Neistin ja huusin eteenpäin "SEIS!" ja käännyin katsomaan. Yksi ratsastaja oli maassa ja hevonen irrallaan. Tulin oitis alas selästä ja otin lempeästi jutellen Sandra-pollen Neistin kanssa kiinni. Huomasin että Sandralla oli pää täynnä hiekkaa ja yritin puhdistaa pahimmat pois, varsinkin turpahihnan ja kuolainten kohdalta. Kaikki muutkin tulivat alas ja Anu tuli tarkistamaan tilanteen. Sandra oli uponnut pehmeään hiekkaan niin, että oli tipahtanut polvilleen jolloin ratsastaja oli tullut Sandran pään yli hiekalle. Onneksi oli pehmeä lasku hiekalle, mutta isku tuntui silti ratsastajasta päätellen olleen varsin kova.
Jatkoimme käynnissä ja Minna siirtyi mun taakse ja Sandran eteen. He tulisivat sitten rauhallisempaa tahtia tai jos siltä tuntuu, niin kääntyisivät kotiin. Otimme hetken kuluttua uutta tölttipätkää ja kaikki meni oikein hienosti. Hieman itseäkin jännitti nyt se töltti ja pehmeä maa, mutta luotan kyllä Neistin jalkoihin.
Viimein tuli ensimmäinen laukkapätkä. Kaikki siirtyivät kauniisti laukkaan ja menimmekin pitkän pätkän kunnon vauhdilla. Välillä piti hoputtaa Neistiä, mutta ei mulla mitään hinkua ollut mennä lujaa. Nautin hitaammasta menosta ja keskityin tasapainooni. Olimme juuri lähdössä seuraavalle laukalle, kun takaa Minna pyysi ottamaan seis koko jonon, Neistin kaviossa näkyi jotain kummaa. Ei ihme ettei laukkahirmu päässyt vauhtiin, kenkään oli kiilautunut puun oksa! Se saatiin äkkiä pois, mutta seuraavankin laukan otin tosi rauhallisesti.
Välillä käyntiä ja välillä töltäten menimme halki kauniin maiseman nauttien melko usein porojen seurasta. Uteliaita otuksia, urokset näyttivät kuinka hyväkuntoisia he ovatkaan ja lähtivät raviin hurjalla hypyllä. Hyppyantilooppien sukua, kenties?
Pian olimmenkin jo lounaspaikalla ja löysäsimme satulavöitä. Otimme suitset pois ja annoimme hevosten olla riimuissa. Ennen kiinnilaittoa jokainen heppa sai oman annoksen ruokaa, Neisti sai syödä suoraan kauhasta. Keräsin maahan tippuneet muruset ja Neisti tyytyväisenä hamusi aina uudestaan kauhasta herkkua. Sitten pääsimme itsekin ruuan kimppuun, Riku oli nuotiolla keittämässä kahvia ja laittamassa lihasoppaa tarjolle. Kyllä kelpasi, pari palaa leipää ja lautasellinen keittoa maistui kaikille! Kahvit ja dominokeksit kruunasivat aterian.
Ruuan jälkeen talutimme hevoset joelle juomaan. Neisti ryysti niin, että kuului varmasti naapurikuntaan asti. Slurps, slurps, ihana kylmä jokivesi maistui! Vieressä oli erittäin huonoksi mennyt silta, joten siitä ei päässyt yli. Piti kahluuttaa hevoset joen yli, mikä olikin varsin mielenkiintoista. Jännitti hieman ja kun edellä menevät eivät menneet, niin ei Neistikään. Saimme hieman vetoapua ja tiukasti edellämenevän hännässä kiinni pääsimme turvallisesti toiselle puolelle. Neistin jalat etsivät itse parhaan paikan nousta joesta, hyvä Neisti!
Taas jatkoimme välillä käyntiä, välillä tölttiä ja välillä laukkaa. Eräässä kohtaa Neisti tiesi, että pian nostetaan laukka ja oli heti ensiaskeleilla menossa laukalle. Hillitsin ratsuni, nauratti kovasti toisen innokkuus. Laukallekin päästiin ja hienosti mentiinkin, tehtiin jopa pikku loppupyrähdys. Sitten piti hieman hehkuttaa muillekin, nostin oikean käden ilmaan ja hihkaisin varovasti "Jipii!"
Käyntiä ja tölttiä menimme vuorotellen ja sitten olikin aika pitää kahvitauko. Hieman päälle pari tuntia olimme taas ratsastaneet, joten virkistystä kaipasimme. Satulavyöt taas löysemmälle, hevoset kiinni ja ratsastajat joen rantaan hiekalle istumaan. Nokipannukaffet ja pullaviipaleet maistuivat erityisen hyvälle, kuten kaikki ulkona syöty!
Päästyämme liikkeelle oli hieman isomman joen ylitys, mikä vaati pohkeita ja maiskutusta niin että tuntui! Hevosten piti mennä aivan peräkanaa, että tuntisivat olonsa turvallisemmaksi, mutta patistamista se vaati. Neisti suoriutui hienosti vahvasta virrasta, en olisi siitä itse päässyt edes uimalla!
Lisää käyntiä ja tölttiä menimme alati vaihtelevassa maastossa. Paikoin kuljimme harjanteissa, välillä suon reunaa, sitten kangasmetsässä. Lieneekö ollut viimeinen laukka vai toka vika, kun upean pitkän laukan päätteeksi Neisti päätti pistää rallivaihteen päälle. Poika porhalsi viimeisen pikku ylämäen ihan hurjalla laukalla ja mä purskahdin nauruun. Muut olivat olleet hieman edellä ja olivat jo hidastaneet ja pysähtyneet, mutta kääntyivät katsomaan kuullessaan mun naurun. Neisti veti vielä vimoset askeleet ja pysähtyi ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hauska polle, kertakaikkiaan!
Vielä oli parit tölttipätkät edessä, mistä toisessa meitä seurasi erittäin utelias poro. Se jolkotteli metsän puolella kun me menimme tietä pitkin. Poro ihan selkeästi tutkiskeli ja mietti, että mitä ihmettä noi on, kentaurejako? Saatuaan uteliaisuutensa tyydytettyä, se paineli metsään kauniilla ravilla.
Pian olimmekin jo lähellä tallia ja hevosilla askeleet tihentyivät. Kotiin ja lepäämään, kello oli jo kuusi! Tallilla varusteet paikoilleen ja Anu pesi hevoset. Kerrankin olin hyödyksi, tohkeissani vetelin hikiviilalla ylimääräiset vedet pois hevosista, ihanaa! Vein Neistin tarhaan ja taputtelin hienoa ratsuani. Tuumasin mielessäni, että se on luonteeltaan aika lailla kuin meidän Tvistur, katsoo tosi tarkkaan mihin se astuu. Neisti on hyvin huolellinen vaikeissa paikoissa, menee ojista yli käsittämättömän tasaisesti eikä hyppää tai mitään ja siirtyy töltistä reippaaseen käyntiin jos tulee kivikkoa tai muuta hankalaa maastoa. Tasaisemmin ei voi niitä ojiakaan ylittää kuin tekemällä sillan!
Anka taitaa olla Neisti-fani, olkoonkin että Tvisse on aina Ykkönen!
Satulalaukkuihin oli pakattu sadevaatteet ja vesipullo, trangiat ja muut tarvikkeet. Suitsien päälle jätettiin riimut ja erityiset maastoretkiä varten tehdyt riimunnarut tulivat mukaan. Niissä oli hakalukko molemmissa päissä, hyvin kätevät! Ja toinen kätsy juttu oli Anun tuunaamat pikkureput, ne toimivat nyt satulalaukkuina! Tuon idean omin aivan varmasti kunhan oman pollukan saan!
Matkaan lähdettiin koko porukan voimin, eli 9 ratsukkoa (7 asiakasta + Anu + Minna). Olin melkolailla häntäpäässä, mikä onkin mun lempipaikka. Ei tule suorituspaineita! :D Tiesin edessä olevan kahden tunnin ratsastus, koska Riku sanoi juuri ennen lähtöä, että hän tulee sinne lounaspaikalle kello 12. Ilma oli mitä loistavin, puolipilvistä ja mukavan viileää.
Käyntijakson jälkeen lähdettiin ensimmäiselle töltille ja Neisti muisti mitä kiukkuinen orava selässä merkitsee. Naksuttelin ja tein puolipidätteitä ja olin ihan tohkeissani, mutta sitten kuului takaa kummaa hälyä ja yhtäkkiä "SEIS!". Pysäytin Neistin ja huusin eteenpäin "SEIS!" ja käännyin katsomaan. Yksi ratsastaja oli maassa ja hevonen irrallaan. Tulin oitis alas selästä ja otin lempeästi jutellen Sandra-pollen Neistin kanssa kiinni. Huomasin että Sandralla oli pää täynnä hiekkaa ja yritin puhdistaa pahimmat pois, varsinkin turpahihnan ja kuolainten kohdalta. Kaikki muutkin tulivat alas ja Anu tuli tarkistamaan tilanteen. Sandra oli uponnut pehmeään hiekkaan niin, että oli tipahtanut polvilleen jolloin ratsastaja oli tullut Sandran pään yli hiekalle. Onneksi oli pehmeä lasku hiekalle, mutta isku tuntui silti ratsastajasta päätellen olleen varsin kova.
Jatkoimme käynnissä ja Minna siirtyi mun taakse ja Sandran eteen. He tulisivat sitten rauhallisempaa tahtia tai jos siltä tuntuu, niin kääntyisivät kotiin. Otimme hetken kuluttua uutta tölttipätkää ja kaikki meni oikein hienosti. Hieman itseäkin jännitti nyt se töltti ja pehmeä maa, mutta luotan kyllä Neistin jalkoihin.
Viimein tuli ensimmäinen laukkapätkä. Kaikki siirtyivät kauniisti laukkaan ja menimmekin pitkän pätkän kunnon vauhdilla. Välillä piti hoputtaa Neistiä, mutta ei mulla mitään hinkua ollut mennä lujaa. Nautin hitaammasta menosta ja keskityin tasapainooni. Olimme juuri lähdössä seuraavalle laukalle, kun takaa Minna pyysi ottamaan seis koko jonon, Neistin kaviossa näkyi jotain kummaa. Ei ihme ettei laukkahirmu päässyt vauhtiin, kenkään oli kiilautunut puun oksa! Se saatiin äkkiä pois, mutta seuraavankin laukan otin tosi rauhallisesti.
Välillä käyntiä ja välillä töltäten menimme halki kauniin maiseman nauttien melko usein porojen seurasta. Uteliaita otuksia, urokset näyttivät kuinka hyväkuntoisia he ovatkaan ja lähtivät raviin hurjalla hypyllä. Hyppyantilooppien sukua, kenties?
Pian olimmenkin jo lounaspaikalla ja löysäsimme satulavöitä. Otimme suitset pois ja annoimme hevosten olla riimuissa. Ennen kiinnilaittoa jokainen heppa sai oman annoksen ruokaa, Neisti sai syödä suoraan kauhasta. Keräsin maahan tippuneet muruset ja Neisti tyytyväisenä hamusi aina uudestaan kauhasta herkkua. Sitten pääsimme itsekin ruuan kimppuun, Riku oli nuotiolla keittämässä kahvia ja laittamassa lihasoppaa tarjolle. Kyllä kelpasi, pari palaa leipää ja lautasellinen keittoa maistui kaikille! Kahvit ja dominokeksit kruunasivat aterian.
Ruuan jälkeen talutimme hevoset joelle juomaan. Neisti ryysti niin, että kuului varmasti naapurikuntaan asti. Slurps, slurps, ihana kylmä jokivesi maistui! Vieressä oli erittäin huonoksi mennyt silta, joten siitä ei päässyt yli. Piti kahluuttaa hevoset joen yli, mikä olikin varsin mielenkiintoista. Jännitti hieman ja kun edellä menevät eivät menneet, niin ei Neistikään. Saimme hieman vetoapua ja tiukasti edellämenevän hännässä kiinni pääsimme turvallisesti toiselle puolelle. Neistin jalat etsivät itse parhaan paikan nousta joesta, hyvä Neisti!
Taas jatkoimme välillä käyntiä, välillä tölttiä ja välillä laukkaa. Eräässä kohtaa Neisti tiesi, että pian nostetaan laukka ja oli heti ensiaskeleilla menossa laukalle. Hillitsin ratsuni, nauratti kovasti toisen innokkuus. Laukallekin päästiin ja hienosti mentiinkin, tehtiin jopa pikku loppupyrähdys. Sitten piti hieman hehkuttaa muillekin, nostin oikean käden ilmaan ja hihkaisin varovasti "Jipii!"
Käyntiä ja tölttiä menimme vuorotellen ja sitten olikin aika pitää kahvitauko. Hieman päälle pari tuntia olimme taas ratsastaneet, joten virkistystä kaipasimme. Satulavyöt taas löysemmälle, hevoset kiinni ja ratsastajat joen rantaan hiekalle istumaan. Nokipannukaffet ja pullaviipaleet maistuivat erityisen hyvälle, kuten kaikki ulkona syöty!
Päästyämme liikkeelle oli hieman isomman joen ylitys, mikä vaati pohkeita ja maiskutusta niin että tuntui! Hevosten piti mennä aivan peräkanaa, että tuntisivat olonsa turvallisemmaksi, mutta patistamista se vaati. Neisti suoriutui hienosti vahvasta virrasta, en olisi siitä itse päässyt edes uimalla!
Lisää käyntiä ja tölttiä menimme alati vaihtelevassa maastossa. Paikoin kuljimme harjanteissa, välillä suon reunaa, sitten kangasmetsässä. Lieneekö ollut viimeinen laukka vai toka vika, kun upean pitkän laukan päätteeksi Neisti päätti pistää rallivaihteen päälle. Poika porhalsi viimeisen pikku ylämäen ihan hurjalla laukalla ja mä purskahdin nauruun. Muut olivat olleet hieman edellä ja olivat jo hidastaneet ja pysähtyneet, mutta kääntyivät katsomaan kuullessaan mun naurun. Neisti veti vielä vimoset askeleet ja pysähtyi ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hauska polle, kertakaikkiaan!
Vielä oli parit tölttipätkät edessä, mistä toisessa meitä seurasi erittäin utelias poro. Se jolkotteli metsän puolella kun me menimme tietä pitkin. Poro ihan selkeästi tutkiskeli ja mietti, että mitä ihmettä noi on, kentaurejako? Saatuaan uteliaisuutensa tyydytettyä, se paineli metsään kauniilla ravilla.
Pian olimmekin jo lähellä tallia ja hevosilla askeleet tihentyivät. Kotiin ja lepäämään, kello oli jo kuusi! Tallilla varusteet paikoilleen ja Anu pesi hevoset. Kerrankin olin hyödyksi, tohkeissani vetelin hikiviilalla ylimääräiset vedet pois hevosista, ihanaa! Vein Neistin tarhaan ja taputtelin hienoa ratsuani. Tuumasin mielessäni, että se on luonteeltaan aika lailla kuin meidän Tvistur, katsoo tosi tarkkaan mihin se astuu. Neisti on hyvin huolellinen vaikeissa paikoissa, menee ojista yli käsittämättömän tasaisesti eikä hyppää tai mitään ja siirtyy töltistä reippaaseen käyntiin jos tulee kivikkoa tai muuta hankalaa maastoa. Tasaisemmin ei voi niitä ojiakaan ylittää kuin tekemällä sillan!
Anka taitaa olla Neisti-fani, olkoonkin että Tvisse on aina Ykkönen!
tiistai 3. elokuuta 2010
Sennumaastoleirillä, pvä 2
Ratsastushousut olivat mukavasti kerenneet kuivua yön aikana ja samoin takki. Eilenhän satoi hetken aikaa kaatamalla, onneksi ei kuitenkaan ollut kylmä. Otin mukaan upouudet sadevermeet, jotka kävin ostamassa eilen. Olivat luvanneet sadetta, meinaan.
Tallilla aloitimme heti hevosten jaolla ja sain taas uuden hurmurin. Neisti on kaunis Gussen näköinen heppa, ystävällinen muuten, mutta inhoaa satulointia. Lähdimme kahden tunnin lenkille taas kahdessa ryhmässä ja tällä kertaa olimme se jälkimmäinen.
Neisti siirrettiin pikkuhiljaa jonossa eteenpäin ja polle tuntui arvostavan sitä. Meno oli rauhallista ja tasaista. Sitten kokeiltiin tölttiä ja siinä olikin tekemistä! Neisti meni tölttiä, mutta aika epätasaisesti. Anu opasti käyttämään pieniä pidätteitä ja pohkeita ja meno tasoittuikin hieman. Töltin erotti hyvin Neistin ravista, joka oli todella selkeää ja melkein kuin ison hevosen ravi.
Pääsimme laukallekin melko pian, edessä oli piiitkä piitkä "hyytymismäki"! Saimme luvan ohittaa jos hitaampi on edessä tai joku pollukoista ei jaksa. Me Neistin kanssa tulimme ensin viimeisinä, mutta kun Òfeigur alkoi uupua, otimme vasemman kaistan käyttöön. Neisti pisti pökköä pesään ja porhalsimme innoissaan ohituskaistaa eteenpäin. Oli ihan pakko hihkaista pieni "Jipii!" kun päästiin Òfeigurista ohi! :D
Tuossa mäessä tuli mieleen, että olisi ollut ihan älyttömän mielenkiintoista saada Eikka tuohon mäkeen! Kuinka pitkälle olisi tammamamma jaksanut? Olisiko antanut periksi puolivälissä vai olisiko silkalla sinnillä yrittänyt mäen loppuun? Ja jos muita hevosia olisi ollut paikalla, olisiko Eikkis antanut mitään sijaa muille? Nää hevoset täällä ovat tosi hyvässä kunnossa ja vahvoja, mutta nopeus? Eik vastaan paikan nopein? Eikka kun on ainoa, joka viiden tunnin siirtoratsastuksen jälkeenkin vielä painaa innolla sen meidän tappomäen ihan ylös asti ratsastuspolulla. Hmmm, pistää miettimään...
Pientä tölttiä menimme välillä ja sitten otimme uudestaan laukan. Nyt meno oli hieman rauhallisempaa, pysyimme mukavasti Drengurin peesissä. Laukka oli hieno, vaikka Drengur edessä ei tainnut paljoa laukkailla vaan meni kovalla töltillä.
Siirryimme kanervaiseen maastoon ja jatkoimme käynnissä. Yhdessä kohtaa oli pieniä ojia kulkusuunnan poikki ja otin varmuudeksi harjasta kiinni. Neisti tuntui varmajalkaiselta hevoselta, mutta ei vara venettä kaada. Sen sijaan se kaatoi hevosen. Òfeigur nimittäin kompastui kanervikkoon ja ojaan ja tipahti ilmeisesti polvilleen. Ratsastaja kiepsahti hevosen pään yli pehmeään maahan. Pysähdyimme kaikki ja tulimme alas ratsailta. Pidin omaani ja Anun ratsua kun tässä kohtaa olin toisena jonossa. Anu meni katsomaan mitä oli tapahtunut ja ratsastajan ranne oli omituisessa asennossa. Anu lastoitti ranteen puun oksalla ja huivilla ja soitti sitten Rikulle, että tulee hakemaan ratsastajan mönkijällä.
Siinä seistessämme piti valvoa, ettei Neisti pistele puolta ympäristöä poskeensa. Mäkäräisiäkin alkoi ilmaantua ja alkoi hermostuttaa. Huitelin ötököitä, komensin Neistiä, komensin Vököä, huidoin, komensin, komensin, huidoin... Sitten siirsin kummankin hevosen ohjat yhteen käteen ja toisella otin kanervikosta oksan millä huitoa hyönteisiä. Ja voi hyvänen aika mitä Neisti teki! Se nosti päänsä korkealle niin, että näki mut kummallakin silmällä. Ja tuijotti HYVIN syyttävästi! Nii just, HÄN ei saa syödä, mutta SÄ vaan kiskot kanervaa maasta ja huidot sillä HÄNEN turvan edessä! Jostain syystä mua ihan nolotti...
Hevosia taluttaen kävelimme takaisin tielle Anun tukiessa ratsastajaa. Matka tuntui pidemmältä kuin ratsain, varsinkin kun jouduin koko ajan vahtimaan ettei Neisti raahaa suussaan koko kanervikkoa! Viimein pääsimme tielle ja pian Riku tulikin jo paikalle mönkijällä. Ratsastaja lastattiin kyytiin ja niin alkoi hänen matka Kolarin terveysasemalle.
Me sen sijaan lähdimme käynnissä kohti tallia pienen järjestelyn jälkeen. Mä sain pitää ratsuni, mutta Òfeigurille laitettiin toinen ratsastaja ja Anu otti Vökönsä käsihevoseksi ja ratsasti itse Drengurilla. Vökö olikin koominen käsihevosena, se yritti ties kuinka monta kertaa mennä puun toiselta puolelta ja ihmetteli sitten miksi sieltä ei päässyt! :D Polle näytti olevan sen näköinen, että tulkaa nyt hyvät ihmiset ratkaisemaan tämä pulma, ei hän osaa! Kyllä meitä hymyilytti!
Reissu piteni hieman ajallisesti, kun menimme loppumatkan käyntiä. Kutsuimme loppumatkaa zen-matkaksi, koska olimme aika paljon mietteissämme. Mä nautin ihan vain käynnistä, siinä on tilaa omille ajatuksille.
Tallilla pääsimmekin samantien lounaspöytään ja ruoaksi oli lohikeittoa. Nälkäisenä söin vielä pari juustoleipääkin ja taas lasin maitoa. Kahvit ja pikkupullat jälkkäriksi ja sitten olikin taas aika miettiä hevosia iltapäivän koulutunnille.
Sain ratsukseni Dullen, jolla en ole ennen mennytkään. Ensin sillä tosin meni ekassa ryhmässä toinen ratsastaja, eka ryhmä oli kokeneiden ryhmä. Me muut tultiin sitten toiseen ryhmään ja mulla oli kyllä välillä vaikeuksia ymmärtää sanastoa. Mä kun olen käynyt vain alkeiskurssin, niin siellä ei ole käsitelty kaikkia termejä. Ei se haitannut, Minna selitti mulle mitä piti tehdä. Ulko-ohjan tuki oli aika hankala ymmärtää, mutta Anu sitä selvitti ennen mun ratsastusta. Hevosen suoristaminen koko-ympyrä-leikkaa:n keskikohdassa oli ensin ihan ufoa, mutta sain sen tehtyä kolmannella kerralla. Töltissäkin piti työskennellä, mutta se taisi mennä ihan vain plörinäksi. Mun täytyy opetella antamaan enemmän pohkeita, pohkeita, pohkeita. Pitää uskaltaa vaatia liikettä ja opetella ohjien käyttöä, kyllä musta vielä ratsastaja tulee! ;-)
Tallilla aloitimme heti hevosten jaolla ja sain taas uuden hurmurin. Neisti on kaunis Gussen näköinen heppa, ystävällinen muuten, mutta inhoaa satulointia. Lähdimme kahden tunnin lenkille taas kahdessa ryhmässä ja tällä kertaa olimme se jälkimmäinen.
Neisti siirrettiin pikkuhiljaa jonossa eteenpäin ja polle tuntui arvostavan sitä. Meno oli rauhallista ja tasaista. Sitten kokeiltiin tölttiä ja siinä olikin tekemistä! Neisti meni tölttiä, mutta aika epätasaisesti. Anu opasti käyttämään pieniä pidätteitä ja pohkeita ja meno tasoittuikin hieman. Töltin erotti hyvin Neistin ravista, joka oli todella selkeää ja melkein kuin ison hevosen ravi.
Pääsimme laukallekin melko pian, edessä oli piiitkä piitkä "hyytymismäki"! Saimme luvan ohittaa jos hitaampi on edessä tai joku pollukoista ei jaksa. Me Neistin kanssa tulimme ensin viimeisinä, mutta kun Òfeigur alkoi uupua, otimme vasemman kaistan käyttöön. Neisti pisti pökköä pesään ja porhalsimme innoissaan ohituskaistaa eteenpäin. Oli ihan pakko hihkaista pieni "Jipii!" kun päästiin Òfeigurista ohi! :D
Tuossa mäessä tuli mieleen, että olisi ollut ihan älyttömän mielenkiintoista saada Eikka tuohon mäkeen! Kuinka pitkälle olisi tammamamma jaksanut? Olisiko antanut periksi puolivälissä vai olisiko silkalla sinnillä yrittänyt mäen loppuun? Ja jos muita hevosia olisi ollut paikalla, olisiko Eikkis antanut mitään sijaa muille? Nää hevoset täällä ovat tosi hyvässä kunnossa ja vahvoja, mutta nopeus? Eik vastaan paikan nopein? Eikka kun on ainoa, joka viiden tunnin siirtoratsastuksen jälkeenkin vielä painaa innolla sen meidän tappomäen ihan ylös asti ratsastuspolulla. Hmmm, pistää miettimään...
Pientä tölttiä menimme välillä ja sitten otimme uudestaan laukan. Nyt meno oli hieman rauhallisempaa, pysyimme mukavasti Drengurin peesissä. Laukka oli hieno, vaikka Drengur edessä ei tainnut paljoa laukkailla vaan meni kovalla töltillä.
Siirryimme kanervaiseen maastoon ja jatkoimme käynnissä. Yhdessä kohtaa oli pieniä ojia kulkusuunnan poikki ja otin varmuudeksi harjasta kiinni. Neisti tuntui varmajalkaiselta hevoselta, mutta ei vara venettä kaada. Sen sijaan se kaatoi hevosen. Òfeigur nimittäin kompastui kanervikkoon ja ojaan ja tipahti ilmeisesti polvilleen. Ratsastaja kiepsahti hevosen pään yli pehmeään maahan. Pysähdyimme kaikki ja tulimme alas ratsailta. Pidin omaani ja Anun ratsua kun tässä kohtaa olin toisena jonossa. Anu meni katsomaan mitä oli tapahtunut ja ratsastajan ranne oli omituisessa asennossa. Anu lastoitti ranteen puun oksalla ja huivilla ja soitti sitten Rikulle, että tulee hakemaan ratsastajan mönkijällä.
Siinä seistessämme piti valvoa, ettei Neisti pistele puolta ympäristöä poskeensa. Mäkäräisiäkin alkoi ilmaantua ja alkoi hermostuttaa. Huitelin ötököitä, komensin Neistiä, komensin Vököä, huidoin, komensin, komensin, huidoin... Sitten siirsin kummankin hevosen ohjat yhteen käteen ja toisella otin kanervikosta oksan millä huitoa hyönteisiä. Ja voi hyvänen aika mitä Neisti teki! Se nosti päänsä korkealle niin, että näki mut kummallakin silmällä. Ja tuijotti HYVIN syyttävästi! Nii just, HÄN ei saa syödä, mutta SÄ vaan kiskot kanervaa maasta ja huidot sillä HÄNEN turvan edessä! Jostain syystä mua ihan nolotti...
Hevosia taluttaen kävelimme takaisin tielle Anun tukiessa ratsastajaa. Matka tuntui pidemmältä kuin ratsain, varsinkin kun jouduin koko ajan vahtimaan ettei Neisti raahaa suussaan koko kanervikkoa! Viimein pääsimme tielle ja pian Riku tulikin jo paikalle mönkijällä. Ratsastaja lastattiin kyytiin ja niin alkoi hänen matka Kolarin terveysasemalle.
Me sen sijaan lähdimme käynnissä kohti tallia pienen järjestelyn jälkeen. Mä sain pitää ratsuni, mutta Òfeigurille laitettiin toinen ratsastaja ja Anu otti Vökönsä käsihevoseksi ja ratsasti itse Drengurilla. Vökö olikin koominen käsihevosena, se yritti ties kuinka monta kertaa mennä puun toiselta puolelta ja ihmetteli sitten miksi sieltä ei päässyt! :D Polle näytti olevan sen näköinen, että tulkaa nyt hyvät ihmiset ratkaisemaan tämä pulma, ei hän osaa! Kyllä meitä hymyilytti!
Reissu piteni hieman ajallisesti, kun menimme loppumatkan käyntiä. Kutsuimme loppumatkaa zen-matkaksi, koska olimme aika paljon mietteissämme. Mä nautin ihan vain käynnistä, siinä on tilaa omille ajatuksille.
Tallilla pääsimmekin samantien lounaspöytään ja ruoaksi oli lohikeittoa. Nälkäisenä söin vielä pari juustoleipääkin ja taas lasin maitoa. Kahvit ja pikkupullat jälkkäriksi ja sitten olikin taas aika miettiä hevosia iltapäivän koulutunnille.
Sain ratsukseni Dullen, jolla en ole ennen mennytkään. Ensin sillä tosin meni ekassa ryhmässä toinen ratsastaja, eka ryhmä oli kokeneiden ryhmä. Me muut tultiin sitten toiseen ryhmään ja mulla oli kyllä välillä vaikeuksia ymmärtää sanastoa. Mä kun olen käynyt vain alkeiskurssin, niin siellä ei ole käsitelty kaikkia termejä. Ei se haitannut, Minna selitti mulle mitä piti tehdä. Ulko-ohjan tuki oli aika hankala ymmärtää, mutta Anu sitä selvitti ennen mun ratsastusta. Hevosen suoristaminen koko-ympyrä-leikkaa:n keskikohdassa oli ensin ihan ufoa, mutta sain sen tehtyä kolmannella kerralla. Töltissäkin piti työskennellä, mutta se taisi mennä ihan vain plörinäksi. Mun täytyy opetella antamaan enemmän pohkeita, pohkeita, pohkeita. Pitää uskaltaa vaatia liikettä ja opetella ohjien käyttöä, kyllä musta vielä ratsastaja tulee! ;-)
maanantai 2. elokuuta 2010
Sennumaastoleirillä, pvä 1
Pakkasin aamulla saappaat, parit ratsastushousut ja kypärän auton takakonttiin ja ajelin poroja väistellen Lapin Vaellushevosten järjestämälle sennumaastoleirille. Perillä huomasin, että tie oli kaivettu auki ja jouduin jättämään auton keskelle metsää.
Osa porukoista olikin jo pihalla aamupalan jälkeen ja heitä tervehtien menin sisälle. Anu oli paikalla ja toivotti halaten tervetulleeksi, pitkästä aikaa! Halit sain myös Rikulta, oli tosi hienoa nähdä kummatkin!
Kahvikupin ääressä sitten tutustuimme kanssaratsastajiimme, meitä oli kahdeksan leiriläistä. Jokainen kertoi kokemuksistaan ja meitä olikin joka puolelta Suomea. Meidät jaettiin kahteen ryhmään ja samantien ekan ratsastuskerran hevoset. Mulle osui Drengur, joka olikin tuttu poika viime vuodelta.
Sitten lähdimmekin hakemaan hevosia tarhasta. Kaikki hevoset tulivat innokkaina sisälle pihattoon hoidettavaksi ja oven ulkopuolelle jääneet kopistelivat harmistuneina ovea, me kans mukaan!
Meidän ryhmän hevoset laitettiin ensin kuntoon ja toiset huolehtivat mun hevosen laitosta. Päätimme nimittäin Anun kanssa, että mä en sisällä harjaa heposia, kokeillaan ensin miten astman kanssa käy. Kateellisena katselin muiden tekemistä, mutta sanoin sitten Anulle että mua kiinnostaisi kyllä varustehuolto, jos sellaista saisi tehdä. Anu lupasi ilomielin ja täytyykin vaikka huomenna muistaa ehdottaa satulan tai suitsien pesua. Sitä voi varmaan ulkonakin tehdä!
Hain sisältä valmiin ratsuni tarkistettuani ensin jalustinten pituudet. Pihalla Anun roikkuessa satulan toisella puolella pääsin ihan ekalla yrittämällä satulaan. Ei ole mennyt hukkaan reissut Gussen kanssa, hah! Issikka tuntui heti kotoisalta ja jalustimet sopivilta ja kaikki muutenkin ihan hurjan tutulta. Alkoi hymyilyttää, kyllä issikat on sydämeni hevosia!
Pienen kenttäkierroksen jälkeen lähdimme maastoon. Olin kolmantena jonossa ja oli tosi kiva mennä pienellä porukalla. Drengur meni tyytyväisenä ja mielestäni olin ihan selkeästi oppinut heinäkuun kurssilla esim väistättämään puita. Jee!
Ja ekalla töltillä pääsin niin hienosti askelluksen makuun ettei tosikaan. Drengur meni kuin unelma, hienoa tasaista tölttiä ja pitkän pitkän matkaa! Ohjaus toimi ja vauhti ja kun oikein tasaisesti mentiin, niin kehuin Drenguria kovasti. Pojan korvat kuuntelivat tarkkaan kun hiljaa sanoin "hyvähyvähyvä Drengur hyvä poika hyvä poika!"
Hienoja tölttipätkiä oli monta ja parit laukatkin pääsimme ottamaan. Olin tosi tyytyväinen Drenguriin ja se taisi kyllä huomata sen. Polle päristeli ja tohkeissaan meni niin komeaa käyntiä että! Sillä onkin hieno käynti, hyvin tasainen ja viljakas. Ihana ratsu!
Sitten tulimme takaisin tallille, suunnitelmissa olisi ensin lounas ja sitten toinen 1,5 tuntia ratsailla. Otin tallilla Drengurilta suitset ja satulan ja vein ne paikoilleen pestyäni ensin kuolaimet. Sitten Anun pestyä ratsuni, käytin ensimmäistä kertaa metallista hikiviilaa ja kuivasin ylimääräiset vedet pois. Seuraavaksi vein hienon ratsuni takaisin tarhaan, misse se päristellen ja heinää hamuten jäikin.
Lounaaksi oli spaghetti bolognesea ja mulle oli tehty ihan oma salaatti ilman tomaatteja. Erittäin ihanaa mustaa leipää seuraksi ja juustoraastetta spagetin päälle, nam! Ja ekaa kertaa varmaan kymmeneen vuoteen join lasillisen maitoa! Sattui olemaan laktoositonta meinaan...
Hetki levättiin ja juteltiin eri murteista ja sitten toinen ryhmä meni valmistelemaan ratsuja. Saimme eri ratsut ja nyt sain uuden tuttavuuden, Òfeigurin.
Kyseinen nuori herra on 8-vuotias ja hauskan mustan kirjava. Rapsutin tulevaa tuttavuuttani ja talutin nuorukaisen viimeisenä tallista. Heppa seisoi kiltisti paikallaan, ei hötkyillyt eikä hermostunut. Juttelin sille ja rapsuttelin sään kohdalta ja katselin kun toinen korva lurpatti ja toinen kuunteli minua.
Lähdimme matkaan ja hevonen tuntui erilaiselta kuin Drengur. Mielenkiintoista päästä vertailemaan kahta issikkaa heti toistensa perään ja vielä heinäkuisen isohevoskurssin jäljiltä. Òfeigur tuntui hieman kantikkaammalta kuin Drengur, mutta hyvin innokkaasti polle meni.
Ensimmäisessä töltissä huomasin ratsullani olevan oivallinen ravi! :D Kokeilin erilaisia ohjasotteita ja silloin tällöin löysimme töltin, josta tipahdimme takaisin raville. Nautin uudesta hevosesta, kuinka saan sen töltille?
Välillä kokeilimme laukkaa, mutta alusta oli hieman liian pehmeä. Òfeigur ei kunnolla päässyt vauhtiin, mutta kehuin hyvästä yrityksestä. Hieman oli turhautuneen oloinen poika, mutta rapsuttelin sitä ja juttelin, se rauhottui kyllä.
Väillä kokeilimme uudestaan tölttiä ja menimmekin herttaisella ravilla suurimman osan aikaa. Sitten olikin hienon hiekkatien aika ja parempi laukkapätkä. Hetken menimme ravia, mutta kun muut olivat hieman kauempana, nostin laukan. Ja tällä kertaa Òfeigur meni tosi hienoa laukkaa! Poika oli innoissaan, otti edellä olevia kiinni ja pärisytteli hengityksensä tahtiin. Pitkän pätkän laukattuamme hidastimme kauniisti töltin kautta käyntiin ja pysähdyksiin. Olipas hienoa!
Loppumatkan töltissä huomasin, että Òfeigur menee ylämäkeen oikein hienoa tölttiä. Silloin se joutuu tosissaan käyttämään takaosaansa. Käynti oli reipasta ja ratsu tyytyväisenä päristeli ja kuunteli tarkkaavaisena kun päristelin sille takaisin.
Tallille päästyämme Anu kysyi että mitä tykkäsin Òfeigurista. Sanoin sen olevan mielenkiintoinen hevonen, kuuntelee hyvin ratsastajaa ja tuntuu erittäin selväpäiseltä. Oli tosi hienoa päästellä pitkin Lapin luontoa. Nyt odotan jo aamua, minkälaisen issikan saan huomenna ratsukseni? :D
Osa porukoista olikin jo pihalla aamupalan jälkeen ja heitä tervehtien menin sisälle. Anu oli paikalla ja toivotti halaten tervetulleeksi, pitkästä aikaa! Halit sain myös Rikulta, oli tosi hienoa nähdä kummatkin!
Kahvikupin ääressä sitten tutustuimme kanssaratsastajiimme, meitä oli kahdeksan leiriläistä. Jokainen kertoi kokemuksistaan ja meitä olikin joka puolelta Suomea. Meidät jaettiin kahteen ryhmään ja samantien ekan ratsastuskerran hevoset. Mulle osui Drengur, joka olikin tuttu poika viime vuodelta.
Sitten lähdimmekin hakemaan hevosia tarhasta. Kaikki hevoset tulivat innokkaina sisälle pihattoon hoidettavaksi ja oven ulkopuolelle jääneet kopistelivat harmistuneina ovea, me kans mukaan!
Meidän ryhmän hevoset laitettiin ensin kuntoon ja toiset huolehtivat mun hevosen laitosta. Päätimme nimittäin Anun kanssa, että mä en sisällä harjaa heposia, kokeillaan ensin miten astman kanssa käy. Kateellisena katselin muiden tekemistä, mutta sanoin sitten Anulle että mua kiinnostaisi kyllä varustehuolto, jos sellaista saisi tehdä. Anu lupasi ilomielin ja täytyykin vaikka huomenna muistaa ehdottaa satulan tai suitsien pesua. Sitä voi varmaan ulkonakin tehdä!
Hain sisältä valmiin ratsuni tarkistettuani ensin jalustinten pituudet. Pihalla Anun roikkuessa satulan toisella puolella pääsin ihan ekalla yrittämällä satulaan. Ei ole mennyt hukkaan reissut Gussen kanssa, hah! Issikka tuntui heti kotoisalta ja jalustimet sopivilta ja kaikki muutenkin ihan hurjan tutulta. Alkoi hymyilyttää, kyllä issikat on sydämeni hevosia!
Pienen kenttäkierroksen jälkeen lähdimme maastoon. Olin kolmantena jonossa ja oli tosi kiva mennä pienellä porukalla. Drengur meni tyytyväisenä ja mielestäni olin ihan selkeästi oppinut heinäkuun kurssilla esim väistättämään puita. Jee!
Ja ekalla töltillä pääsin niin hienosti askelluksen makuun ettei tosikaan. Drengur meni kuin unelma, hienoa tasaista tölttiä ja pitkän pitkän matkaa! Ohjaus toimi ja vauhti ja kun oikein tasaisesti mentiin, niin kehuin Drenguria kovasti. Pojan korvat kuuntelivat tarkkaan kun hiljaa sanoin "hyvähyvähyvä Drengur hyvä poika hyvä poika!"
Hienoja tölttipätkiä oli monta ja parit laukatkin pääsimme ottamaan. Olin tosi tyytyväinen Drenguriin ja se taisi kyllä huomata sen. Polle päristeli ja tohkeissaan meni niin komeaa käyntiä että! Sillä onkin hieno käynti, hyvin tasainen ja viljakas. Ihana ratsu!
Sitten tulimme takaisin tallille, suunnitelmissa olisi ensin lounas ja sitten toinen 1,5 tuntia ratsailla. Otin tallilla Drengurilta suitset ja satulan ja vein ne paikoilleen pestyäni ensin kuolaimet. Sitten Anun pestyä ratsuni, käytin ensimmäistä kertaa metallista hikiviilaa ja kuivasin ylimääräiset vedet pois. Seuraavaksi vein hienon ratsuni takaisin tarhaan, misse se päristellen ja heinää hamuten jäikin.
Lounaaksi oli spaghetti bolognesea ja mulle oli tehty ihan oma salaatti ilman tomaatteja. Erittäin ihanaa mustaa leipää seuraksi ja juustoraastetta spagetin päälle, nam! Ja ekaa kertaa varmaan kymmeneen vuoteen join lasillisen maitoa! Sattui olemaan laktoositonta meinaan...
Hetki levättiin ja juteltiin eri murteista ja sitten toinen ryhmä meni valmistelemaan ratsuja. Saimme eri ratsut ja nyt sain uuden tuttavuuden, Òfeigurin.
Kyseinen nuori herra on 8-vuotias ja hauskan mustan kirjava. Rapsutin tulevaa tuttavuuttani ja talutin nuorukaisen viimeisenä tallista. Heppa seisoi kiltisti paikallaan, ei hötkyillyt eikä hermostunut. Juttelin sille ja rapsuttelin sään kohdalta ja katselin kun toinen korva lurpatti ja toinen kuunteli minua.
Lähdimme matkaan ja hevonen tuntui erilaiselta kuin Drengur. Mielenkiintoista päästä vertailemaan kahta issikkaa heti toistensa perään ja vielä heinäkuisen isohevoskurssin jäljiltä. Òfeigur tuntui hieman kantikkaammalta kuin Drengur, mutta hyvin innokkaasti polle meni.
Ensimmäisessä töltissä huomasin ratsullani olevan oivallinen ravi! :D Kokeilin erilaisia ohjasotteita ja silloin tällöin löysimme töltin, josta tipahdimme takaisin raville. Nautin uudesta hevosesta, kuinka saan sen töltille?
Välillä kokeilimme laukkaa, mutta alusta oli hieman liian pehmeä. Òfeigur ei kunnolla päässyt vauhtiin, mutta kehuin hyvästä yrityksestä. Hieman oli turhautuneen oloinen poika, mutta rapsuttelin sitä ja juttelin, se rauhottui kyllä.
Väillä kokeilimme uudestaan tölttiä ja menimmekin herttaisella ravilla suurimman osan aikaa. Sitten olikin hienon hiekkatien aika ja parempi laukkapätkä. Hetken menimme ravia, mutta kun muut olivat hieman kauempana, nostin laukan. Ja tällä kertaa Òfeigur meni tosi hienoa laukkaa! Poika oli innoissaan, otti edellä olevia kiinni ja pärisytteli hengityksensä tahtiin. Pitkän pätkän laukattuamme hidastimme kauniisti töltin kautta käyntiin ja pysähdyksiin. Olipas hienoa!
Loppumatkan töltissä huomasin, että Òfeigur menee ylämäkeen oikein hienoa tölttiä. Silloin se joutuu tosissaan käyttämään takaosaansa. Käynti oli reipasta ja ratsu tyytyväisenä päristeli ja kuunteli tarkkaavaisena kun päristelin sille takaisin.
Tallille päästyämme Anu kysyi että mitä tykkäsin Òfeigurista. Sanoin sen olevan mielenkiintoinen hevonen, kuuntelee hyvin ratsastajaa ja tuntuu erittäin selväpäiseltä. Oli tosi hienoa päästellä pitkin Lapin luontoa. Nyt odotan jo aamua, minkälaisen issikan saan huomenna ratsukseni? :D
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)