Keskusteluja

Olin tapani mukaan ajoissa laitumella, tällä kertaa tosin myös sen takia että piti lähteä ajoissa kummipojan synttäreille. Olin muistanut ottaa turvaliivinkin mukaan, siltä varalta että taas sattuisi kömmähdys... :-) Mira veti reissun ja sain alleni Krona-mummelin. Krona nuuskutti pitkään mun kättä, kun menin morjestamaan ja laittamaan jalustimia oikealle pituudelle. Nuuhk, nuuhk, heppahönkäys lämmitti käden lisäksi myös sydäntä.

Meitä olikin matkalla monta, pari aloittelijaakin oli mukana. Keke sai tosi hyvän ratsastajan itsellensä, naisella oli ollut kaksi omaa hevosta ja hän oli ratsastanut 18 vuotta, esteitä jopa kansallisella tasolla! Nyt vaan lasten takia oli jäänyt muutamaksi vuodeksi harrastus, mutta uudestaan olisi tarkoitus hänelläkin aloittaa.

Matka aloitettin rauhallisesti, menomatka mentiin käyntiä ja tölttiä. Juteltiin Keken ratsastajan kanssa hevosten eroista, hän totesi että tämä oli kuin aloittaisi ihan alusta. Erot isohevosiin paljastui hetki hetkeltä. Kerroin, että mulle oli tosi vaikeaa koulutunnilla ottaa ohjat käsiin ja pitää niitä lyhyinä. Hänelle taas tuotti vaikeuksia antaa pitkät ohjat hevoselle. Ja Keken ravi oli hänelle niin mukava istua, ei tarvinnut edes keventää!

Ensimmäinen laukka jännitti hieman ensikertalaisia, mutta innostus tuli hyvin pian tilalle. Krona oli puskenut väkisin Keken edelle käyntiosuudella, mutta vaihdoimme pollet takaisin toiseen järjestykseen, koska Keke on nopeampi. Keken perässä päästiin aika sutjakkaa laukkaa, harjasta kiinni ja "Hyvähyvähyvä!" kaikui taas pitkin Nuuksion metsiä tasapainon ollessa upeasti kohdillaan!

Pitkät laukkamäet aiheutti sydämen tykytystä myös kokeneelle Keken ratsastajalle, jota hieman hirvitti Keken tapa laukata melko lähellä ojaa ja puita. Maastossa on kuitenkin aina erilaista mennä kuin kentällä. Meillä olikin juttua issikoista ja kerroin niiden luonteenpiirteistä ja askellajeista, kuinka hevoset itse etsii jalansijansa ja kerroin myös viime kerran tipahtamisesta. Issikat oli ihan erilaisia verrattuna hänen omiin hevosiinsa ja mielenkiintoisia vertailuja riitti.

Vielä viimeiset laukat ja pollet päristelivät tyytyväisinä ihmisten hymyillessä leveästi. Eikalla näytti olevan sittenkin jarrut, Mira sai sen pysäytettyä puolimäkeen ihmisen tullessa vastaan! Hämmästys oli kaikilla osapuolilla suuri... ;-)

Laitumella annoin kaikille heposille namia (Kronalle ja Svipalle parit enemmän) ja sitten pitikin jo lähteä kummipojan 10v synttäreille. Matkalla autolle annoin vielä viimiset namit varsalle, sen emälle ja sen tädille. Varsa on kasvanut kovasti, eihän sitä enää meinaa tunnistaa! :)

Toivottavasti Kekellä mennyt ratsastaja aloittaa uudelleen, hankkii hevosen, tai ainakin tulee uudestaan meidän kanssa. Hän oli erittäin mukava (kesti hyvin tätiratsastajan innostuksen) ja oli todella mahtavaa vertailla pollukoita, opin taas paljon!

"Puskien kautta voittoon!"

Nyt oli vuorossa kolmen tunnin reissu ja oli tosi mukavaa saada Krona ratsuksi. Satula tuntui ihanan tutulta, joskin se oli hieman keikkuvainen. Jaana meni keulilla Frostilla, mukana oli myös Hannele Disan kanssa.

Siinä polleilee Disa, jolla on edessään laihtari kunhan nyt ensin päästään takaisin talviteloille.

Meidän piti mennä Kattilaan ratsastamaan, mutta siellä oli suunnistuskisat käynnissä. Siispä teimme ns. leirintäalueen lenkin, siinä ei tarvitse tulla samaa reittiä takaisin. Satulan kiristyksen yhteydessä lyhensin jalustimia yhdellä pykälällä, tuntuivat kovin pitkiltä. Satula jotenkin vietti vasemmalle, vaikka kuinka istuin keskellä ja välillä testasin istuntaa ilman jalustimia. Krona tuntui vetävän normaaliakin enemmän ojan pohjalle, se saattoi olla osasyynä satulan vinouteen. Tai päinvastoin, mistä tuota tietää.

Ilta oli tosi kaunis ja Jaana otti meistä kuvankin matkalla. Oli niin kaunis maalaismaisema, ettei kauniimmasta väliä. Vain lehmät ja lampaat puuttui, mutta viljapelto on kaunis!

Ja kuten kuvasta näkyy, Krona menee melkein ojassa. Oikea pohje tuntui olevan käytössä reippaasti!

Hevosilla askeleet tihentyi, kun päästiin takaisin metsän suojiin, tiesivät ettei tästä enää pitkä matka ole kotilaitumelle. Töltissä Krona veti pään ihan alas ja tuli mieleen, että satula oli varmaan pikkasen liian edessä. Ihan ei ollut samaa puhtia kuin ennen. Tosin Krona ei kunnolla päässyt vauhtiin, kun edessä hidastivat Disa ja Frosti. Laukka meni kyllä kuten ennenkin, ihana tasainen nopeatahtinen laukka, joka saa suunpielet väkisinkin korviin!

Metsätaipaleella saikin olla varovainen, tiestä on tullut polku ja sitä reunustavat puut kaartuvat polulle. Polku muutenkin oli mennyt huonommaksi, useamman vuoden rankkasateet ovat huuhtoneet polun melkoiseksi kivikoksi. Krona veti väkisin jompaan kumpaan reunaan ja mä olin puolet ajasta nojautuneena sen harjan päälle. Viime kerrasta muistin sen kohdan, missä sain oksasta otsaan ja yritin saada Kronan vasemmalle puolelle polkua. Se meni sinne oikein kiltisti, mutta juuri oksan kohdalla se siirtyi takaisin oikealle.

Mä otin oksan vastaan oikealla kädellä ja yritin nostaa sitä pois tieltä kun en kerta kerennyt enää kumartumaan, mutta sen takana olikin toinen oksa! Vaistomaisesti otin siitä kiinni vasemmalla kädellä ja sitten olikin Kronan askel vienyt mua niin paljon eteenpäin, että kaaduin taaksepäin. Hetken aikaa olin tasapainossa Kronan ahterin päällä, mutta sitten liu'uin sen vasenta kylkeä alas selälleni tantereeseen edelleen puista kiinni pitäen. Puut hidasti putoamista niin paljon, että mä vain tumpsahdin maahan!

Krona pysähtyi kuin seinään. Mulla oli molemmat jalat vielä jalustimissa, oikea jalka sojotti ylös satulaan jalustimen tullessa satulan yli. Vasen jalustin lähti hetken kuluttua irti, ja sitten alkoi nauru. Siis mä nauroin ihan hervottomana edelleen puista kiinni pitäen! Mä kysyin että "Voisiko joku tulla hieman auttamaan?" ja jatkoin naurua. Jaana tuli jeesaamaan, ensin huolestuneena, mutta kun pääsi lähemmäksi ja näki tilanteen, hymyilytti jo häntäkin. Ja ensimmäinen kysymys EI ollut "Sattuiko? Oletko kunnossa?", vaan "Saanks mä ottaa kuvan?" Ja taas mä repesin! Takana tulleet kaksi ratsukkoa nauroivat kanssa ääneen! Piti antaa tosi epämiellyttävästä asennosta mun kamera Jaanalle, että mun oma kommellus saadaan ikuistettua! Noloa, mutta hauskaa!

Kuvan laatu ei ole hyvä, mutta nauraessa on kauhean vaikeaa saada ihan terävää kuvaa. Tossa kohtaa vasen jalustin on jo irti ja mulla enää yksi oksa mistä pitää kiinni, toinen on tuossa takana muiden esteenä... Krona rukka, se seisoi kiltisti paikallaan koko episodin ajan, eikä liikauttanut mitään jalkaansa ennenkuin mä olin tolpillani sen vieressä. Käänsi vaan päätä välillä nähdäkseen mitä mä teen, vaikka itse oli jalat varsin epämukavasti. Kuvassakin se on vähän sen näköinen, että oliko tää jotenkin hänen vika, vai?

Jaana jeesas mut sitten irti jalustimesta ja ylös jaloilleni. Mua nauratti niin, etten meinannut päästä enää satulaan ollenkaan. Loppumatka sujui varsin rauhallisesti hihittäen, otettin vielä yksi laukkapätkä ja sitten mentiin laitumelle. Talutin Kronaa viimeisen tienpätkän, oli se ansainnut saada mut jo pois sieltä. Krona nuuskutti mun kättä, lämmin henkäys tuntui haluavan varmistaa että kaikki on kunnossa. Kaikki oli kunnossa, ei sattunut mihinkään, ei edes pää kolahtanut maahan kun niin lempeästi laskeuduin puiden avulla alas. Ei edes mustelmia tullut! :)

Laitumella annoin Kronalle hyvän pollen lisää hieman extranäkkäriä, enemmän kuin muille. Harmitti, ettei itse tilanteesta voinut palkita pollea, kun ei ollut heppanameja mukana taskussa. Täytyy yrittää muistaa seuraavalla kerralla ottaa taskuunkin jotain.

Tämä oli taas yksi niitä reissuja, jotka varmasti jää mieleen. Kommentteja "Anka laskeutui alas puusta", "Apinana alas" ja "Kuvaukset alkaa, nostakaa Anka puuhun" tuskin unohtaa ihan heti. Ja kaikkein nolointa oli juuri se, että tiesin tasan tarkkaan ne oksat, kun ne viimeeksi samalla reitillä meinasi pyyhkästä mut alas... Opinko mä tällä kertaa jotain, jää nähtäväksi! :)

Kekellä puskaan

No ihan ensimmäiseksi täytyy kertoa siitä haastattelun lopputuloksesta, eli pääsin lehteen oikein kuvan kanssa! Hiukka oli pollea olo ja kävin hakemassa lehtiä pinon, että kaikki varmasti näkee... =D Töissä vaan nauroivat, että taas on Ankalla leveä onnellinen hymy naamalla!

Tän päivän ratsastukselle otin vauhtia iskän synttäreiltä ja hain Sallan matkan varrelta mukaan. Laitumella meille jaettiin pollet, sain Keken ja Salla meni Kronalla ilman satulaa. Mukana oli iso aloittelijajoukko, joten me kolme kokeneempaa saimme lähteä reippaampaa tahtia edeltä.

Kekellä on tapana vetää ojanpohjia myöten ja nyt osasin jo paremmin ohjata pojua pois reunoista. Musta on tosi hienoa, että joka kerralla oppii aina jotain uutta sekä ratsastuksesta että sen hetkisestä pollesta. Nytkin kun olen mennyt kaksi kertaa peräkkäin Kekellä, alkaa ymmärtämään juuri tämän pollen ajatuksia ja toimintatapoja. Aivan mahtavaa!

Nyt jalustimet olivat sopivan pitkät ja kevennykset ravissa menivät ihan itsestään. Ihan pieniä laukkapätkiä otettiin jo menomatkalla ravin/töltin lisäksi, ihan vain muutamia askeleita. Ison joukon käännöspaikassa Krona vetäsi sivuun kääntyäkseen, kuten joka kerta aiemmin. Keken kanssa mentiin tyynesti ohi, jolloin pirteällä päällä ollut Krona siirtyi töltillä takaisin keulille, sitä paikkaa hän ei hevillä luovuta! Jatkettiin vielä eteenpäin reipasta tahtia ja Disa tuli hienosti perässä. Hieman Disa kyllä katseli puupinoja ja pysähtyi. Piti oikein käydä hakemassa se sieltä pois kahden hevosen voimin, oli niin pelottavia oksia.

Koko matkan Krona meni edellä ainakin 15 metrin päässä ja me hitaammat tultiin perässä. Yksi pidempi laukka otettiin, meidän Geysir-poika tuli ravilla loppumäet kun kunto loppui kesken. Oltiin me aika lujaa käveltykin, ei sillä. Onneksi ilma oli viileä ja ötököitä ei ollut. Tämä reissu oli rauhallisempi laukkojen suhteen kuin edellinen, mutta käveltiin nopeammin ja pidemmälle kun ei tarvinnut odotella ketään. Sykekin oli huipussaan vain 160 ja kaloreita kului 200 vähemmän kuin viimeeksi!

Huomasin jossain vaiheessa, että Keke osasi mennä oikeaan reunaan ihan vain kun sanoin että "Keke, oikea reuna!". Siitä tulee mahtava polle, ei voi muuta sanoa. Se toimii todella hyvin ja kuuntelee ratsastajaa sekä kropallaan, että korvillaan. Ja se on niin komea iso poika, rokkitukka tulee puoleen väliin nenän vartta! Kuinkahan se näkee sieltä mitään... :)

Kotilaitumilla jälleen

Olipas ihana palata jälleen "omien" pollukoiden pariin, varsinkin kun Riikka oli vetämässä pitkästä aikaa, JEE! Mua hieman hermostutti, Riikka oli Jaanan kanssa sopinut, että Anka menee Kekellä, hui! Keke on niin nuori ja iso ja valkoinen ja sinisilmäinen ja yrittää aina syödä mut... =D

Mä hieman avustin Riikkaa, putsasin kaviot kaikilta hevosilta, mikä onkin mun lempparipuuhaa. Laikalla oli vasemmassa etukaviossa hemmetin iso kivi, minkä poistamiseksi sai tehdä työtä! Kekelle juttelin samalla kun työskentelin ja poika antoikin putsata kaviot erittäin kauniisti. Ihan kuin Svipa-äitinsäkin hän nosti kavion maasta valmiiksi kun kättä liu'utti alas jalkaa pitkin. Kiltti poika!

Mukaan reissulle tuli myös toimittaja, joka teki juttua Riikasta ja hevosista. Minäkin ilmeisesti saan oman osuuteni lehteen, ehkä jopa kuvan kanssa! Julkimo, kröhöm... Mukaan tuli myös turistiperhe, joka sattui tulemaan Saksasta. No sehän kävi hyvin, kun Riikka kerran on vuoden asunut Saksassa ja menee sinne toiseksikin vuodeksi. Englanniksi aloitettiin, mutta pikkuhiljaa saksa valtasi alaa ja me toimittajankin kanssa opimme saksaa!


Kuvassa Riikka opastaa perheen tytärtä Laikan salaisuuksiin. Polle toimii!

Toimittaja sai ekakertalaisena Tvisturin, täytyy myöntää että hieman vihersin. Jeesasin toimittajan satulaan ja Riikka hoisi vieraat omien heppojensa selkään. Sitten olikin mun vuoro hakea Keke ja kyllä hermostutti. Ei se mitään, ei Keke sitä huomannut! :) Nousin Geysirin satulaan ja hyvänen aika kun se oli korkea ja iso ja leveä ja kaikkea! Mutta oli se myös rauhallinen, mikä helpotti huomattavasti mun oloa. Käynti oli tasaista ja pehmeää, Keke kuunteli ohjia hyvin tarkasti ja pohkeita ei tarvinnut oikeastaan ollenkaan. Sen kun nautit kyydistä!

Ensimmäinen tölttipätkä oli mulla hieman hakusessa, kun Keksu menee ravia. Sen ravi on taas sitä tikuttavaa mallia, missä ei paljoa tartte nousta keventämään. Olisi pitänyt olla hieman pidemmät jalustimet, nyt olin mallia kouluratsastaja. Seuraavat ravipätkät mentiin kerta kerralta paremmin, osasin nousta tarpeeksi vähän ja Keken ravi oli oikein miellyttävää.

Sitten olikin ne laukkapätkät edessä ja hieman jännitti. Keken laukka-avut on "Hop, hop" ja pohkeita... :) Mietin minkälainen sen laukka on ja innostuuko se liikaa, ajatuksia pyöri liikaa päässä. Lähdettiin töltillä, edessä Krona vaihtoi jo rallivaihteelle ja Keke saatuaan hophop-käskyn liukui pehmeästi ravista laukkaan ja edelleen pehmeän keveästi lähti Kronan perään. No en olis uskonut, kuinka noin nuori ja iso heppa siirtyy laukkaan niin helposti ja pehmeästi ja kauniisti! Pian sitten siirryttiin takaisin raville, kun Kronakin jo hidasti. Mä hymyilin leveästi, tahtoo lisää tätä vauhtia!

Seuraavakin pieni laukkapätkä meni upeasti, mutta kolmannessa oli vaikeuksia. Edessä oli pitempi mäki ja Keke oli aivan tohkeissaan kun Eik oli rinnalla menossa ohi. Mä en ollut varautunut Keken ottavan laukan jo aikaisemmin ja yritin pidätellä. Eihän se poika mua kuunnellut, siirtyi laukalle ja sitkeästi halusi nopeampien perään. Tasapaino oli mennä, mutta sain itseni satulaan istumaan ja sitten harjasta kiinni ja menoksi. Syke nousi huippuunsa (176!) kun säikähdin, mutta muistin kannustaa ja kehua Kekeä hienosta pehmeästä, tasaisesta ja nopeasta laukasta.

Ja viimeinen laukka se vasta hurja olikin! Nyt osasin jo varautua, mitään pohkeita ei tarvinnut ja kerkesin hihkaista "Ho...." kun Keke jo vaihtoi laukalle. Ja sitten mentiinkin kuulkaa lujaa! Krona paahtoi edessä täysiä Eikan perään ja Keke kaartoi mäkeen niin hirmuista vauhtia, että me oltiin varmaan 45 asteen kulmassa siinä kaarteessa! G-voimat jylläs ja Geysir päästeli niin täysiä etten ole koskaan mennyt, edes Svipalla Koluria vastaan kisatessa! Ja jaksoi mäen loppuun asti ja olisi mennyt vielä pidemmällekin, ellei Eik ja Krona olisi hidastanut. Huh huh! Mulla oli silmät soikeina ja hymy herkässä, aivan mahtavaa! Tämä oli yksi niistä käsittämättömistä kokemuksista, mitä mä en mistään hinnasta vaihtaisi pois! Täytyy oikein miettiä, miltä tuntuu, kun sitä vaan hymyilee ajatellessa sitä vikaa laukkaa. Huuuuuh....

Oikein harmitti tulla takaisin laitumelle. Mun täytyy buukata lisää ratsastuskertoja, kun olen taas päässyt laukankin makuun! =D Ostin mä jo uuden ratsastuskortinkin, nyt pääsee kivasti lomalla päivälläkin jos on maastoa tiedossa.

Odotan kovasti mitä tulevaisuus tuo tullessaan, eli kunhan Keke pikkuhiljaa alkaa saada lihaksia tölttiä varten. Sen töltti on varmana aivan upean pehmeä, jos muista askellajeista saa yhtään osviittaa! Siitä tulee vanhempana varmasti yksi suosituimpia hevosia ja mä luulen että se saattaisi olla Tvisturin manttelinperijä. Odotetaan ja katsellaan... hymyillen leveästi! =D

Tuurissa

Odotin innolla kahta ihan oikeaa ratsastustuntia ihan oikealla ratsastuskentällä. Eikä haittaa, vaikka vettä ripsotteleekin, pääasia että mä pääsen oppimaan! :)

Tavattiin Annen kanssa Töysässä ja ajettiin Tuuriin peräkanaa. Vaihdoin vaatteetkin vasta perillä, kun matka olisi ollut turhan pitkä jo valmiiksi heppaisissa housuissa. Innolla pyyhällettiin talliin, missä Tuulia ottikin meidät vastaan. Annelle oli valikoitu ihan kamalan iso polle, mulle hieman pienempi ja laiskempi (Sauli). Sitten tunnin kuluttua kuulema vaihdettaisiin hevosia, Annelle vieläkin isompi ja mulle samaten (Hellu). Hui, hieman jännitti!

Sauli oli suurin piirtein samaa kokoa kuin isoimmat issikat, eli ei päässyt huimaamaan. Pehmeän laskasti tamma käveli, sitä sai tosissaan patistaa eteenpäin. Hieman tuotti vaikeuksia nämä lyhyet ohjat, issikoilla on melkein aina pitkät ohjat ja niin oli Eräratsuilla Rovaniemen suokeillakin. Kontrollia, kontrollia! Olin kyllä tyytyväinen, että sain hevosen muuttamaan tahtia, nopeuttamaan ja hidastamaan käyntiä. Ja lyhyempää ohjaa, Anka!

Raviharjoitusten myötä mä aloin ihmettelemään, että osaanko mä yhtään mitään. Mä pyydän ravia, kun mun olisi pitänyt vaatia ravia. Tuota täytyy harjoitella ihan tosissaan. Kuten Tuulia sanoi, mä voin jo "suuttua" hevoselle ja antaa painavampia avuja. Eli mä osasin kyllä, mutta pitää osata vaatia. Sitten kun mä uskalsin vaatia, heppa alkoi kulkemaan paremmin, vaikka ravi takkusikin.

Harjoitusravi meni Saulilla paremmin kuin kevennetty, vaikka issikoilla asia on toisinpäin. Tai sitten se johtuu siitä että issikoiden ravi on reilusti pienempää ja nopeampaa, jolloin mä hyräilen sopivan nopeaa kappaletta päässä ja niiaan ihan kuin tanssiessa, hump-pa, hump-pa, hump-pa; hump=ylös ja pa=alas. Tik-tak-tik-tak-tik-tak... Saulilla oli isommat liikkeet, vaikka olikin samaa kokoa ja rytmin löytäminen kesti. Kun yritin keventää, Sauli siirtyi käyntiin. Lopussa sain sen sentään pysymään siinä ravissa, mikä oli saavutus minulta!

Tunnin kuluttua vaihdettiin hevosia ja siinä välissä piti käydä ottamassa henkoset astmapiipusta. Hiki virtasi pitkin selkää ja ihmettelin että kuinka mä jaksan taas puristaa pollea toisen tunnin. Hellu oli hieman reippaampi, sitä ei tarvinnut niin komentaa. Hellun käynti oli jotenkin neliskanttinen, kantikas, voiko niin sanoa? Ravi oli oikein selkeä ja hyvä. Nyt alkoi se ravikin jo löytyä, mutta ne ohjat! Aina oli liian pitkät! Pitäisi olla samapituiset kuin kunnon tölttärillä, mutta koko aika. Phuuh, mä keräsin ohjia lyhyemmiksi ja lyhyemmiksi ja aina ne oli liian pitkät.

Ravi alkoi sujumaan ja sitten tuli laukkaharjoitusten aika. Sain Hellun kerran laukalle, mutta ei se kovin hyvä laukka ollut, samaa nelikanttia kuin käynti. En ilmeisesti osannut ajaa tarpeeksi eteenpäin, siirryttiin takaisin raviin. Sain vielä toisenkin kerran laukalle, mutta sitten loppui puhti. Siis minusta.

Mutta ei väliä, mä pääsin ihan tosissani ravin makuun! Yhtäkkiä se alkoi sujua kevennysten kanssa ja sain samalla ajettua pollea eteenpäin ja jopa käännettyä! Hyvä kun takissa tarranauhat piti, kun meikä innoissaan paahtoi kevennettyä ravia koko kentän ympäri! Ai hitto! Ja muka piti mennä 10 metriä kevennettyä ja 10 harjoitusravia, mutta kun kerta vauhtiin pääsin, niin menin sitten koko rahan edestä! :) Sanoin Annellekin, että tahtoo lisää ravia!

Ihan harmitti, kun toinenkin tunti loppui. Olin mä aivan puhkikin, mutta olisin vielä kolmannenkin tunnin jaksanut onnistumisen riemussa.

Tallille mentiin hyvässä järjestyksessä, mutta sillä sekunnilla kun päästiin ovesta sisään, Hellu vetäs mun taitse suoraan leipälaariin. Mä pyörähdin paikallani kuin balleriina ja yhtäkkiä mun vasemman jalan varpaat olikin hevosen etujalan alla. Onneksi ei ollut kumppareita jalassa, vaan vaelluskengät! Niissä on reilusti paksuutta varpaiden kohdalla ja paksu pohja, varpaat littaantui pohjan ja reunan väliin. Siten mentiin linkaten perimmäiseen karsinaan, jossa matkalla oli kauraämpärit! Voi kiesus sitä hevosta! Sinne vaan turpaa koko 700kg:n voimalla ja oikean jalan kantapää jäi alle. Ja kuten edelliselläkin kerralla, onneksi oli ne maastokengät, niissä on kantapääkin pehmustettu tosi hyvin.

Mun on kyllä käytävä jossain noilla tunneilla, toi ravi-juttu oli tosi kivaa. Mä nautin siitä, että Tuulia pisti mut töihin ja oli aivan huippua kun löytyi tasapaino ja osasi pitää humman ravissa ja keventää oikealle jalalle. Mahtavaa! Millons mennään uudestaan, Anne? =D

Länkkäripolleilua

Ajelin ajoissa (taas) Ounasjoen rantaan, mistä Iivarin Jouko haki mut veneellä Hiansaareen hepostelemaan. Venematka oli lyhyt, ja keskustelu pääsi mukavasti alkuun. Jouko haki ensin hieman tuntumaa keskustelun pohjaksi, mutta kun mies pääsi vauhtiin, niin juttua riitti!

Saaressa haettiin ensin heposet saaren toisesta päästä ja talutettiin ne leiripaikalle satuloitavaksi. Sain ratsukseni pollukan nimeltään Purje, jonka harjamarto on paksuin ikinä! Issikoillakin on paksut harjat, mutta tää oli leveä. Heppa oli kiltti ja rauhallinen, katseli mua ja nuuskasi ja oli kaveri.

Hevosilla oli mielenkiintoiset suitset, hackamoret, jotka kiinnitettiin suoraan riimuihin. Olivat jänskät kuolaimettomat systeemit, ohjatessa paine tuli turvan päälle leveälle alueelle eikä tuntunut varmaankaan yhtään epämukavalta.

Satulatkin olivat keveät länkkärisatulat, joissa oli aivan erilainen satulavyö mitä en ole aikaisemmin nähnyt. Mietin, että miten ihmeessä mä pääsen sinne ylös, mutta satulan nupista sai erittäin hyvän otteen ja sinne nousi ihan helposti. Satula tuntui jämäkältä, samaten jalustimet. Ylhäällä olo oli oikein mukavan tuntuista, vaikkakin hieman korkeammalla kuin issikoilla. Ei kuitenkaan tullut paniikkia, ei se niin paljoa ollut korkeampi.

Siinä keskustellessa unohdin kokonaan hanskat leiripaikalle, mistä seurasi käsien palaminen. Onneksi oli sentään pitkähihainen pusero päällä! Lämmintä ilmaa ei huomannut, koska tuuli vilvoitti mukavasti, muuten olisikin ollut helle ja hevosia vain kävelytetty.

Purjeen askellus oli isompaa kuin issikan ja piti opetella olla ajamatta sitä raville. Pohkeita ei tarvinnut oikeastaan käyttää ja ohjat oli pitkinä. Sekin oli helppoa. Istunta taisi olla sellainen, että ajoin heppaa eteenpäin. Nopeasti sekin luonnistui ja meno rauhottui.

Tuuli oli aivan ihana, saaressa oli polkuja pitkän heinän seassa, mistä hevoset innokkaina söivätkin herkullista mehevää vihreää. Lampaitakin näkyi ja hiekkarannalla oli ihmisiä lapsineen ja koirineen.

Rannalle suunnattiin mekin ja hiekassa otettiin pikku ravit. Sitten lähdettiin kahlaamaan toiselle saarelle, vettä alkuun oli vain 25cm. Vesi syveni pikkuhiljaa ja yhtäkkiä viileä vesi hulahti kengistä sisään! Ja vesi vain syveni, pian se nousi pollen kylkiin ja mulla oli hyvinkin pian jalat polviin asti joessa. Jännitti, mutta oli aivan mahtavaa! En ole koskaan kahlannut pollen kanssa vedessä, mitä nyt vesilätäköistä läpi... Hieno fiilis oli, mulla silmät loisti ja hevoset olivat tyytyväisiä kun olo viileni hieman. Ja minä kanssa, vaikka kengissä oli litra jokivettä.

Jouko kysyi että mitä mä odotan tältä reissulta ja mä sanoin että jos vaan hevoset jaksaa ja Jouko viitsii laukkuuttaa polleja, niin kiva olisi kokeilla. Ison hevosen laukkaa en ollut aikaisemmin päässyt testaamaan, joten hieman jännitti. No siinä satulassahan istui vallan mainiosti, keinuen mentiin eteenpäin polkua pitkin ja hidastus raviinkin onnistui hyvin. Ja ravissa muutenkin oli hyvä mennä, kevensin, vaikka olisi siellä voinut mennä ihan harjoitusraviakin. Jouko itse näytti istuvan tiiviisti ravissa.

Ratsastettiin saaren toiseen päähän ja annettiin hevosten levätä ja syödä heinää. Samalla me Joukon kanssa juteltiin hevosista, vertailtiin issikoita ja suokkeja, ravia ja tölttiä, varusteita ja mitä nyt tulikaan mieleen. Niin ja murteista meillä oli pitkät keskustelut! =D

Paluumatkalla hevosten askeleet ripeytyi ja välillä mentiin ravia ihan pyytämättäkin. Juteltiin lisää matkalla ja Joukon silmät nauroi, kun kysyin leveästi hymyillen että mennäänkö me takaisin veden kautta? Juu, sanoi Jouko nauraen.

Oli ihanaa saada taas jalat märiksi vedessä, jännitti ja oli kivaa! Matalammassa vedessä Jouko ehdotti ravia ja me ravattiin veden roiskuessa korkealle! Mahtavaa! Samalla seurattiin kun muu lauma meni uimalla toiseen saareen mun pollen hirnuessa muille. Hauskalta tuntui kun Purjeen kyljet hirnunnan tahdissa tärisivät, pidin tiukasti nupista kiinni.

Leiripaikalle tultaessa otettiin vielä laukkapätkä, joka ei multa oikeastaan onnannut kun mentiin ravia. Ei haitannut, Jouko käänsi hevosensa ja sanoi että otetaan se uusiksi ja nyt pääsin minäkin laukalle.

Pollet laitettiin hetkeksi kiinni puomiin, että saatiin satulat pois. Nyt osasin avata satulavyön ja otin suitset pois riimusta. Hevoset jäi hetkeksi seuraan ja lähtivät sitten muiden luo, kun mitään sen kummempaa ei heiltä pyydetty. Jouko keitti meille nokipannukahvit ja sitten juttu siirtyi hevosten kautta metsästykseen, aseisiin ja lainsäädännön kautta rikoksiin ja rangaistuksiin. Hieman morbidiksi meni puheenaiheet välillä, mutta samoilla linjoilla oltiin ja jutustelu jatkui Joukon viedessä mut veneellä takaisin autolle.


Aivan ihana retki ja Jouko on kertakaikkisen hauska ja kiva ihminen. Kertoi juttuja hevosista ja arvosti luontoa ja hevosia, hengenheimolainen. Oli todella mukavaa, saan kuulema tulla toistekin ja saan seuraavallakin kerralla ratsun alleni! =D

Täti oppii!

Haa, täti oppii aina jotain uutta! Sain ratsukseni saman ihanan komean Drengur-hepan, jolla menin viime sunnuntaina. Nyt oli olo tutumpi, jalustimetkin oli vielä mun jäljiltä! =D

Eka töltti meni kertakaikkisen upeasti, osasin heti ottaa tarpeeksi lyhyet ohjat ja oli hyvä tuntuma suuhun. Toivoin siinä mennessäni että kato nyt Anu, mä osaan, kato nyt! Saattoihan se olla että Anu katsoikin, mä vaan olin niin keskittynyt Drenguriin etten välttämättä olisi edes huomannut. Niin tasaista hienoa tölttiä, aah!

Yhdellä tienpätkällä mä katsoin meidän varjoa sivusilmällä ja meno näytti tosi tasaiselta. Olin ihan tohkeissani, mä osaan! Kuvittelin jo mielessäni Salovaaran Leilan nyökkäävän hyväksyvästi, niin sitä pitää!

Me mentiin enimmäkseen pitkiä tölttipätkiä ja jossain vaiheessa alkoi ote herpaantua. Tuntui että Drengurin koko pään paino oli mulla käsissä ja ohjissa oli 20kg painoa! No sitten Anu huikkasi taas lisää ohjeita, "Nyt sä roikut niissä ohjissa! Pitää olla tuntumaa." Sitten otin ohjia hieman erilailla ja jo parani, hevonen tuntui kantavan itse päänsä ja paine käsissä hellitti.

Parit laukat mentiin, mutta se oli perhanan pölyistä touhua. Me jätettiin hieman väliä seuraavaan, mutta Drengur-rukkakin pärski tomua keuhkoistaan ja mulla silmät valui vettä. Ei kiva. Ja se on kamalan vaikeaa ratsastaa kun pidättää hengitystä pölypilvessä, koko kroppa jännittyy. Mutta ne töltit oli hienoja!

Meno muutenkin oli reippaamman tuntuista kuin eilen, ihan tietoisesti siirsin pohkeita hieman taaemmas. Salovaaran Leila siitä mulle keväällä sanoi, mutta olin taas autuaasti unohtanut senkin. Pitäis kirjottaa vihkoon kaikki neuvot ylös, sitä vois sitten selailla. Tai jos mä kirjotan oman opuksen, "Täti-ratsastajan alkeet" =D

Lapin lumoa

Vihdoin ja viimein pääsin kunnon töltti- ja laukkamaastoihin Ylläksen upeisiin maisemiin! Tätä mä olen odottanutkin jo tammikuusta, silloin jo laitoin Lapin Vaellushevosiin Anulle ja Rikulle viestiä elokuisesta vierailustani. :) Mahtoivat olla ihmeissään, viime vuonna tein saman vasta helmikuussa...

Lupailivat sadetta, mutta eihän niistä pilvistä ollut tietoakaan ja aurinko helotti kirkkaalta taivaalta. Lämmintäkin oli varmaan +25.

Sain ratsukseni ihanan Drengur-pollen, jonka nimi tarkoittaa poikaa. Kiltti kaunis hiirakko nelikäyntinen issikkapoju, joka tyynesti katseli elämän menoa, mikäs kiire tässä valmiissa maailmassa.

Kuvassa Drengurin kaunis värikäs harja, sivuilta blondi ja keskeltä tumma. Käyntiä lähdimme metsään ja poroja näkyi tasaisin väliajoin. Ekalla tölttipätkällä sain hyviä neuvoja Anulta ja töltti paranikin huomatavasti. Drengurilla sai hieman tehdä töitä töltin eteen ja opetti mulle taas niin paljon! Tämä on niin ihana harrastus, kun aina oppii jotain uutta ja kaikki hevoset ovat erilaisia.

Menomatka mentiinkin aika haipakkaa, oli aivan hirvittävän pitkiä tölttipätkiä ja laukkapätkiä ja tasapaino tuntui oikein hyvältä. Välillä pidin laukassa harjasta kiinni, mutta luottamuksen tultua uskalsin jo pitää pelkästään ohjista. Ja ne maisemat, voi että!

Mustikkamaastoa oli vaikka kuinka paljon, tosin mustikat olivat hieman kateissa. Niitä tuntuu olevan melkolailla vähän täällä, niinkuin lakkaakin. Kangasmetsän pohja oli kuivahko, joten polut pölysivat reippaasti. Onneksi iso osa matkasta mentiin mustikanvarpujen joukossa. Ja kyllä nämä pollet menee sellaisesta kivikosta ettei ole tosikaan! Johan mulla olisi nilkat vääntyneet ja nivelsiteet paukkuneet jos olisin samoilla reiteillä tassutellut. Aivan mahtavia!

Drengur-poika on tuolla vasemmalla puussa kiinni. Tauolle pysähdyttiin kun oli ratsastettu jo 2,5 tuntia. Anu keitti kahvit ja söimme samalla eväsleipiä (niitä töltinkestäviä!) ja juttelimme hevosista ja elämästä yleensä. Tölttipätkillä olin sen verran joutunut tekemään pidätteitä ja pitämään lyhyttä ohjaa, että kädet tutisi leipää syödessä. Hymyilytti, pitäisiköhän jumpata noita käsivarsia. Jumalattoman isot muurahaiset kiipeilivat pitkin housunlahkeita ja kypäriä, joten kahvin päälle keräilin niitä harvoja mustikoita jälkkäriksi. Hyviltä maistuivat, niinkuin mikä tahansa eväs ulkona.

Paluumatka sujui rauhallisemmin poroja katsellen ja välillä pölypilvessä kulkien. Muutamat töltit vielä päästeltiin ja parit pikkulaukat, mutta muuten vain nautiskeltiin pollukoista. Perillä riisuttiin satulat, satulalaukut ja suitset, Riku pesi hevoset ja kävin päästämässä kauniisti käyttäytyneen ratsuni tarhaan. Vastassa oli tallin uusimpia tulokkaita, voikko ruuna nimeltään Snille. Päästin Drengurin vapaaksi ja utelias Snille oli heti tekemässä tuttavuutta ja nuuskimassa mun hihaa ja kättä. Ja sitten näkyikin taustalla Drengur piehtaroimassa ihanassa hiekkapaikassa, mukavaa nähdä tyytyväinen heppa!