Kavioliiton ensimmäinen vuosipäivä!

Aika tunnetusti rientää, mutta että ensimmäinen vuosi hevosenomistajana menee näin nopsaan! Kavioliiton alkaessa vastuu tuntui painavan harteita oikein urakalla, mutta nyt sen ottaa aika lungisti. Joka tapauksessa tätä piti juhlistaa ja kysyin Minnalta josko hän lähtisi seuraksi ruokaretkelle. Kyllähän se hälle sopi, joten sovimme treffit laitsalle eväineen sunnuntaiaamuksi.

Mörri ja Faxi molemmat nukkuivat sikeästi kun tulin paikalle. Aivan umpiunessa kintut sojottaen molemmat vetelivät hirsiä! Mulla oli Faxinkin riimu mukana ja aloitin molempien huhuilun jo kaukaa. Faxin korvat liikkuivat nimensä kuullessaan, mutta Mörri se oli joka päätänsä kuitenkin ensin nosti. Nauratti, mä kuitenkin siinä kohtaa huhuilin Faxia, oma polle varmaan ihmetteli että mitä se vieraita polluroita huutelee... Tullessani riimun kanssa lähemmäksi kysyin Faxilta että lähdetkös meidän kanssa juhlimaan vuosipäivää. Faxi kohteliaana poikana nousi oitis tolpilleen ja työnsi päänsä ihan itse riimuun. Hieno poika!

Mörri sen sijaan katseli että meinaatko tosiaan tulla sen suitsen kanssa häntä unilta viemään. Juu, kyllä meinaan. Mörri makasi edelleen maassa kun laitoin sille suitset päähän. Sitten menin selkäpuolelle patistamaan pohkeellani poikaa pystyyn. Mörri siirsi etujalkojaan eteen nousua varten ja siinä vaiheessa mulle tuli idea. Pistin toisen jalkani Mörrin selän yli ja naksutin. Huuiiii! Mä nousin kuin höyhen ylös Mörrin mukana ja onnistuin pitämään itseni vallan mainiosti jopa kyydissä! Kehuin Mörriä ja taputin sitä ja tulin samantien alas. Mörri katseli mua hymyillen, se ymmärsi Tätinsä kehut vallan mainiosti. Harmitti vain kun en ollut tajunnut ottaa namia tai leipäpalaa mukaan.

Noh, kumpikin pallero sai porkkanan kunhan ruokakaapille päästiin. Kiinnitin kumpaisenkin ratsun omaan puuhunsa ja aloitin omani harjaamisen. On se hieman pyöristynyt kyllä tän vuoden aikana, ei voi muuta sanoa. Alkuunhan se oli hyväkin kun se oli niin älyttömän laiha, mutta on se hieman pulska. Liikuntaa vaan lisää, sillä siitä päästään! Katsoin kaviot läpi ja putsasin ne. Sitten tiirailin niitä maata vasten, kaivoin harjapakista viilan ja aloitin viilaamisen. Saatuani sen melkein loppuun Minnakin saapui paikalle. Mörrin takakavioihin kasvaa varvasta ja se täytyy aina viilata tasaiseksi, etukaviot olivat vain reunojen tasoitusta vailla.

Katsastimme Faxinkin kaviot ja totesimme että ihan hyvä että vuolija tulee ensi viikolla. Ihan suht hyvässä kunnossa ne on, mutta tarviivat kanssa tasoitusta. Sitten hevosia varustaessamme juttelimme reitistä, mitä menisimme. Löydettyämme hyvän reitin muutimme sitä heti, koska olimme sopineet Heidin kanssa menevämme tutustuttamaan Mörrin ja Faxin Vaaville. Reittisuunnitelma oli kuitenkin sen verran hyvä, että pieni edestakainen retki Vaavin luo ei haittaisi ollenkaan. Ja mua kiinnosti kyllä Vaavin reaktio näihin kahteen vanhempaan ruunaan. Melkein olin varma, että Faxi alistuu Vaaville, mutta Mörrin uskoin pitävän puolensa.

Lähdimme kohti Kattilaa ja meitä odottelevaa Vaavia. Pian olimmekin jo junnujen laitumen luona ja näimme Heidin ja Vaavin. Että se Vaapukka on kaunis! Se on niin ihanan upea poitsu ettei tosikaan! Faxi meni ensin tutustumaan komistukseen ja kuten olin arvellutkin, Vaavi otti oitis orin näköisen asennon, hän määrää täällä. Siinä ne seisoivat hetken päät vastakkain Faxin aina välillä hihkaistessa.

Sitten oli Mörrin vuoro tulla nuuskimaan, tosin johan ne ovat monta kertaa nuuskuttaneet toisiaan talvitallilla ja kesälläkin. Nämäkin seisoivat hetken päät vastakkain mitellen henkistä kanttia, minkä jälkeen Mörri näykkäisi muutaman kerran Vaavin leukaa. Sitten se sumeilematta siirtyi nuuskimaan Vaavin takajalkojen väliä ja asia oli sillä selvä. Vaavi oli hyväksytty, mutta ei pomo.

Minna punttasi Heidin Vaavin selkään ja lähdimme takaisin kohti aikuisten laitumia Faxin johdolla. Vaavi tuli meidän perässä ja nätisti tulikin. Sitä ei haitannut autot eikä bussit, se tulla päristeli tyytyväisen oloisena. Ensin se jäi nuuskimaan jotain muovipussia, mutta sitten se hoksasi että Mörrin hännässä on kiva kulkea. Hetken kuluttua sillä uteliaisuus voitti ja se jäi taas nuuskimaan jotain.

Päästyämme aikuisten lauman luokse Heidi tuli alas selästä ja me jatkoimme Minnan kanssa matkaa. Vaavi olisi tosin lähtenyt meidän mukaan, mutta jäi Heidin houkuttelemana nuuskimaan aikuisten laumaa aidan takaa.

Suuntasimme hiekkatietä pitkin kohti asvalttitietä ja kun pääsimme ohi niistä normaaleista vaellusreiteistä, Mörri alkoi kiinnostumaan. Mihis nyt mennään, uusia maisemia katselemaan? Käynti oli reipasta ja Mörrin pää kääntyili puolelta toiselle, mennäänkö tohon pihaan? Ai ei, no mennäänkö tonne tielle? Ai ei, no mennäänkö me tuonne pihaan? Mörri tutki jokaisen pihatien ja mökkitien hyvin tarkkaan eikä välittänyt pätkääkään vaikka autoja meni ja tuli oikein urakalla. Piti vain tutkia kaikki paikat!

Käännyimme Haukkalammelle vievälle tielle ja taas oltiin korvat hörössä, mihis nyt mennään? Hiekkatie oli kapea ja autoja meni kuin pipoa. Nuuksion reitit olivat varmaan tupaten täynnä ihmisiä autojen määrästä päätellen! Erittäin hienosti autoilijat väistivät meitä ja me menimme mahdollisimman reunassa. Välillä nostimme hieman kovempaa vauhtia, mutta aina jommasta kummasta suunnasta tuli autoja ja piti ottaa takaisin käyntiin. Mörrillä olisi ollut menohaluja, sitä ärsytti hidastaa käyntiin juuri kun olimme kunnon ravissa!

Välillä Mörri jäi ihailemaan maisemia ja unohti kävellä eteenpäin. Se nautti suunnattomasti kun oli jotain uutta näköpiirissä, pellon takaa pilkottava talo, houkutteleva metsäpolku, erinäköinen postilaatikkorivi, kaikkea erilaista. Pääsimme kuitenkin hyvin Haukkalammelle ja siellä teimme lyhyen stopin. Tulimme alas selästä, annoimme porkkanat hevosille ja hörppäsimme itsekin vettä.

Kiipesimme takaisin satulaan ja jatkoimme matkaa. Faxi taisi olla hieman sitä mieltä että nyt käännytään kyllä takaisin, mutta jatkoi kannustuksesta kyllä matkaa. Menimme hyvää ravia ja edessä oli laukkamäki, mutta kumpikaan ei laukalle lähtenyt. Alusta ei ollut kovin hyvä ja Mörrikin hakeutui pensasaitaan. Onneksi ei ollut orapihlaja, mä olisin ollut riekaleina.

Pääsimme mukavia pieniä nopeampia pätkiä ja matka joutui. Ohitimme yhden meidän evästelypaikoista, missä Faxi selkeästi muisti saaneensa porkkanaa, nytkin voisi olla porkkanan aika... Ehei, me menemme laavulle syömään! Otimme välillä parit laukatkin, tosin Mörri meni ekan mäen monté-ratsuna. Toisessa pääsimme erittäin hyvälle laukalle ja sitten jo jäähdyttelimme ratsuja käynnillä. Vastaan tuli ihmisiä pariinkin otteeseen, suurimmalla osalla oli sienikorit käsissä.

"Toi on huijausta!" hihkaisi iloisesti eräs mies, kun lähestyimme heitä tietä pitkin. "Ei noin kuulu sienimetsään lähteä!" Kerroin että meistä ei ole vaaraa, Mörri tuntee vasta kantarellin ja lampaankäävän. Miestä alkoi entisestään hymyilyttää, tunteeko toi hevonen sieniä? Jjjep. Tuntee. Samaan aikaan Mörri tarkisti miehen sangon sisällön, mutta viinihaperoista ei tullut Tätiltä palkintoa. Mies taputti Mörriä ja jatkoi sitten perheensä kanssa sienestystä.

Pääsimme laavulle, mikä oli tyhjänä. Laitoimme pollet koivuihin kiinni ja ryhdyimme tulen tekoon. Minna sen osasi tehdä, se kun on sytytellyt takkaa kotonansa. Mulla ei toi notskin sytytys ole mitenkään ihan varma homma, en ole joutunut takkoja tai saunoja lämmitteleen. Olisin mä kai sen saanut viidellä sunnuntai-Hesarilla ja parilla rasiallisella tikkuja syttymään, mutta jätin sen paremmin osaavalle. Makkarat lämpiämään, hevosille porkkanaa ja omenaa evääksi ja sitten omien eväiden purkuun.

Mulla oli perunasalaattia makkaran seuraksi, juustoinen sämpylä täytteenä juustoa ja lihaa, täytetty croissant ja omenaa. Juomana vettä ja pieni shampanja-pullo. Minnalla oli myös hyvät eväät, luomuolutkin häneltä löytyi. Jaoimme kuitenkin mun skumppa-pullon ja skoolasimme Mörrin ja mun kavioliiton vuosipäivän kunniaksi. Sovimme, että teemme samanlaisen retken sitten maaliskuussa, kun hänellä ja Faxilla tulee vuosi täyteen.

Laavulle tuli myös 6-henkinen perhe, jonka äiti oli suomalainen ja isä saksalainen (tai saksaa puhuva). Neljä hyvin kasvatettua lasta olivat uteliaita hevosten suhteen ja kyselivät ja tekivät hauskoja huomioita. Masentavaa heistä oli kun ne oli kumpikin poikia... Lapsista vanhin oli poika ja muut tyttöjä, joten siitä varmaan juontui moinen "höh"-ilme. Viimein joku uskalsi kysyä että saako niitä paijata ja annoin siihen luvan. Mutta sanoin myös tiukasti että takajalkoihin ei mennä! Heppa ei näe sinne ja saattaa säikähtää.

Lapset sitten innolla vanhempiensa kanssa taputtelemaan ja rapsuttamaan kumpaakin hevosta. "Se on lämmin!", "Onpa karkea harja!", "Sillon pehmeä nenä!" olivat kommentteja. Mörri otti ihailun osoitukset vastaan ihmisvarsoilta ihan vain sen takia, että ne olivat ihmisvarsoja. Se ei niistä paijailuista kauheasti tykkää, mutta pienten lasten se antaa hyvinkin pitkään kosketella ja paijailla. Faxi taas oli tohkeissaan, hän saa näin paljon huomiota ja ihailua! Seurasin koko ajan kuitenkin Mörriä, että huomaisin jos sillä alkaisi pinna palaa. Hyvin se kuitenkin jaksoi, vaikka ilme olikin lievästi nyrpeä.

Annoimme vielä toisetkin annokset sapuskaa hevosille ja lapsetkin siirtyivät syömään makkaroitaan. Mekin söimme vielä loput herkut ja pakkasimme sitten tavarat kasaan. Satuloimme ratsut ja sanoimme heiheit perheelle. "Heihei, Mörri! Heihei, mikä ton nimi hei oli!" "Faxi!" "Heihei, Mörri ja Faxi!" kuului lasten suista ja naureskelimme kun pienimmäinenkin hihkui heihei mölli ja paxi.

Mölli ja Paxi jatkoivat kotiin innolla eikä kestänyt kauaakaan kun olimme jo laitumella. Oona oli laittamassa hevosia kuntoon ryhmää varten ja olikin kiva nähdä! Mä en ole Oonaa vähään aikaan nähnyt, joten pitihän sitä kuulumisia vaihtaa. Ensin toki annoin Mörrille ruokaa omenoiden ja porkkanoiden kera valkosipulilla höystettynä. Jo vain maistui! Ruuan päätteeksi kumpikin ratsu meni piehtaroimaan antaumuksella parhaimmille paikoille ja ainakin Faxi sai hienon vaalean pinnoitteen turkkiinsa. Mörri oli melkein saman värinen piehtaroinnin jälkeen, koska se väritys oli sama kuin savimaankin. Ainakin se siis näyttää puhtaalta.

Voi että, vuosi jo mennyt. Mä olen tässä ajassa oppinut aivan käsittämättömän paljon sekä hevosista että itsestäni. Mörri on opettanut mua välillä hyvinkin lempeästi ja välillä sellaista itsepäisyyttä osoittaen että tiukkaa tekee Täti-ihmiselle. Tutut ovat naureskelleet että sait sitten samanlaisen hevosen, kuin mitä itsekin olet. Höpsistä, Mörrihän muistuttaa kovin mun itsepäistä miestäni... ;-) No okei, okei, kaipa me tosiaan ollaan ihan yhtä itsepäisiä ja näytetään ilmoille kaikki fiilikset. Mörristä tietää oitis millä päällä se on, niinkuin minustakin.  Meissä on paljon samoja piirteitä, kuten juuri että me toimitaan kummatkin hieman eri tavalla kuin muut lajitoverimme. Joka päivä Mörri yllättää mut jollain uudella tavalla ja mä olen aivan hurjan onnellinen että juuri tämä hupsun hauska sitkeä pieni issikka-ruuna on saapunut tuomaan elämääni niin paljon uusia ihania kokemuksia!

Kiitos, Mörri!

Uudestaan sienessä

Samat oli varusteet kuin edelliselläkin kerralla, nyt vain ei tarvinnut hakea poitsukkelia viittä metriä kauempaa ruokakaapilta. Joskus näinkin hyvin! Harjasin Mörrin ja päivittelin sitä sen turkkia. Siis just kun on päästy niistä talvikarvoista eroon, niin alkaa kesäkarvan irroitus oikein urakalla! Taas kuuluu kotona narinaa kun autossa on hevon karvaa... Kavioita katsoessa tuumasin että ihan hyvä kun vuolija tulee ens viikolla, kulmatuet alkaa olla jo kasvaneet. Taidan tosin sunnuntaina hieman viilailla reunoja siistimmiksi.

Mörri lähdössä sienestämään!

Saatuani heposen varusteet paikoilleen lähdimme taas sienimetsään. Suuntasin samoille apajille kuin aiemminkin ja Mörri seurasi kiltisti perässä. Vastaan tuli nainen käsissään sienitäytteiset korit. Jäimme hetkeksi juttelemaan sienistä, hänellä oli sama kirja kuin meilläkin! Kerroin että Mörri vasta opettelee sienihevoseksi, jolloin naisen ilme oli varsin kiva! Kerroin että olimme menossa lampaankääpää hakemaan, sen Mörri jo osaa. Nainen oli jättänyt lampaankäävät poimimatta, joten meille jäi nuuskittavaa metsään.

Jatkoimme matkaa ja poikkesin metsään kun löytyi sopiva polku. Mörri on ihana, se tulee aina innolla katsastamaan kaikki metsäpolut! Joitain hevosia ei saisi millään johonkin pienelle ahtaalle polulle metsän syövereihin, mutta Mörri tykkää olla metsässä. Lampaankääpää löytyi ja aloitin keräämisen. Mörri vain ei jaksanut olla kiinnostunut, johan täällä toissapäivänä käytiin! Namia halutessaan se tuli nuuskimaan sieniä ja kehuin namin kera. Mulle vain tuli sellainen olo, että se olisi halunnut jatkaa polulla pidemmälle.

Tielle tulimme kuitenkin takaisin ja poikkesimme taas hetken kuluttua metsään. Ensin Mörri oli taas korvat hörössä virkeenä, mutta masentui kun emme menneet sen pidemmälle. Keräsin sieniä ja palkitsin nuuskimisesta. Annoin ohjien olla Mörrin kaulalla, mutta Mörripä ei halunnut pois metsästä. Mä houkuttelin ja maanittelin, mutta ei. Oli haettava poika pois pöpeliköstä taluttaen. Tuhahdus vaan kuului, tää on NIIN tylsää...

Kävin samat metsät läpi ja löysin tosi mukavasti rusko-orakkaitakin ja jopa muutamat santtarellit. Siitä metsästä Mörrin sai tosissaan kiskoa ulos, se seistä jökötti siellä ja olisi selkeästi halunnut mennä uusiin paikkoihin. Ei auttanut edes omenalla houkuttelu eikä namipussin rapistelu. Vielä metriä ennen tietä se jumitti pää kuusenoksissa ja jalat harallaan. Olikohan se keskiviikon sienireissu sen mielestä niin mahtavaa, kun se pääsi uusiin paikkoihin ja niille pikkupoluille mitkä sitä aina kiinnostaa? Ja nyt sit mennään samoja metsiä, mitäs kivaa tässä on...

Hieman piristystä tuli ilmapiiriin kun lähdimme vastapäiseen metsään missä emme olleet vielä käyneet. Maiskuttaen Mörri seurasi ja katseli mitä sieltä löytyi ja hamusi välillä raikasta ruohoa suuhunsa. Juu-u, polle kaipaa uusia maisemia. Ei sieltä sieniä löytynyt, syötäviä ainakaan, mutta sain hetkeksi ratsuni iloiseksi.

Loppumatka kotiin oli taas jumitusta, oikeesti. "Ei hän nyt olisi halunnut kotiin. Haluan katsella noita polkuja. Tuolla on tutkimaton metsä, haluan sinne..." No kuule ei mennä kun me ollaan oltu jo kolme tuntia täällä! Mä jouduin taluttamaan hevoseni pois sieltä metsästä, hyvänen aika, edes kotiin ei ollut kiire!

Viimeisellä suoralla ennen parkkista mä aina katson aika tarkkaan maahan löytääkseni parhaimmat kohdat Mörrin kavioille. Nyt löysin muutakin, edessä metrin päästä lähti luikertelemaan pieni kaunis rusehtava kyy. Voi että auringossa sen väritys oli kaunis! Mä jäin katsomaan kyytä ja Mörri ihmetteli että mitä se Täti niin kattelee. Siinä vaiheessa mä muistin, että niin, Mörri varmaan pelkää käärmeitä. Vielä mitä, toinen tunkee turpaansa lähemmäksi, mikä toi on? Mulle tuli kiire tömistellä maata ja ajaa käärmettä sivuun, minne se reppana oli jo muutenkin menossa. Vähän hymyilytti kun Mörri katsoi mua hieman vinoon, pää edelleen alhaalla, se ei pelännyt käärmettä yhtään sen enempää kuin minäkään. Ihmetteli vaan että mitä se Täti tamppaa jalallaan... Mutta sen olisi syytä väistää niitä kyitä eikä mennä tutkimaan! Toisaalta miksi se olisikaan pelännyt kun minunkin reaktio oli vain että olipas kaunis kyy, niin upeat värit ja selkeä hieno sahalaita selässä!

Parkkikselle päästyämme kippasin sienet autoon ja edelleen lievästi vastahakoista polleani taluttaen suuntasin laitumelle. Juu ei mitään kiirettä, hän syö nyt voikukkaa! Mitähän se matka parkkikselta laitsan portille on, sata metriä? Hieman sain hoputettua yrttinamin voimalla poikaa lähemmäs porttia, mutta sitten jo jumiuduttiin uudestaan. Mörri näki muut laitumella, joo mitä sitten, ei tässä jäniksen selässä olla. Sata metriä on pitkä matka siinä vaiheessa kun hevosella ei ole kiire. Ja meidän retki oli kestänyt jo sen 3,5 tuntia! Ei kiire edes myslille?!?

Noh, viimein sain karvapalleroni ruokakaapille, missä ystävänsä Tvistur jo toiveikkaana odottelikin. Että se on suloinen polle! Mä laitoin Mörrille sapuskat ja sitten meillä alkoikin Tvisturin kanssa "Harhauta Tätiä"-leikki. Se yritti päästä Mörrin ruokakipolle ja mä menin väliin, Tvisse väisti ja mä seurasin aina sen ja Mörrin välissä. Tvistur harhautti, mutta pysyin kuitenkin esteenä. Meillä oli hauskaa, mulla ainakin, luulen että Tvisturkin nautti haasteesta.

Samalla yritin jutella Annikan kanssa puhelimessa ja kun Mörri oli saanut syötyä, istuin kannon päälle juttelemaan. Tvistur natusti Mörriltä maahan pudonneet myslit ja tuli sitten nuolemaan mun ratsastushousuja. Joo kiva, kiitos! Kun namia ei tippunut, Tvistur kehitti uuden taktiikan. Se alkoi hönkimään päin mun naamaa ja pisti turpansa mun poskeen kiinni ja hönki. Mulla meni rilleistä toinen linssi ihan huuruun, sillä ei nähnyt mitään! Nauratti, en mä pystynyt ollenkaan keskittymään puheluun kun toinen oli niin hassu!

Anka <3 Tvistur, vai oliko se toistekin päin!

Oli pakko lopettaa puhelu ja yrittää ottaa kuva kännykällä, mutta eihän tuosta ihan kamalan selvää tullut. Vaikea tähdätä kun toinen on aivan painautuneena kiinni! Arvatenkin se sai myös namia. Itseasiassa koko lauma sai namia, kävin samalla kuuntelemassa Offarin suolistoäänet. Olivat kunnossa, sellaista lorinaa ja pulputusta sieltä kuului mitä aina Mörrilläkin. Oli vain ollut väsynyt eilisestä kun niin pitkään nukkui!

On nämä hevoset mielenkiintoisia. Mun täytyy vissiin käyttää Mörriä uusilla poluilla enemmänkin, kun se kerta on noin tohkeissaan metsästä. Kyllästyttäähän ne samat maisemat ja samat kohdat missä laukataan ja samat kohdat missä ravataan. Olkoonkin, että hevoselle useimmiten ne rutiinit tuo turvallisuuden tunnetta, niin saattaapi olla että tämä mun hurmurini on taas poikkeus säännöstä. Sitähän se on jo niin monessa asiassa, kuulema samaan tapaan kuin emäntänsäkin. ;-)

Mörri sienestää

Otin mukaan uuden sienikirjan (laminoidut sivut) ja sieniveitsen, kaksi kangaskassia, kaksi muovirasiaa ja evästä meille molemmille. Sitten suuntasin laitumelle intoa puhkuen, mä kerään kaikkia mahdollisia sieniä mitä vaan Nuuksiosta löytyy! Ryöpättävät toiseen ja ei ryöpättävät toiseen laatikkoon/kassiin.

Mörri vaan sattui olemaan kosteikon toisella puolella, eikä mulla ollut saappaita mukana. Onneksi oli lämmin päivä, joten otin kengät ja sukat pois jalasta ja lähdin ratsuni perään paljasin varpain. Noora kyllä kysyi että etkö sä pelkää käärmeitä, johon Jaana vastasi että ei se käärmeitä pelkää, muistaksä kun siirrossa yli vuosi sitten käärme yritti luikerrella kylkeen kiinni ja toi vaan makaa... Nauratti kun muistin tapauksen, muut panikoi ja mä vaan ihmettelin että sehän on vain käärme. Jaana vielä muistutti Nooraa että Ankahan on muutenkin ihan päinvastoin kuin muut, ei sitä haittaa käärmeet eikä hämähäkit, mutta ne perhoset ja sudenkorennot kylläkin!

Hymyillen ja käärmeitä edelleenkään pelkäämättä lähdin tassuttelemaan kohti laitsan kosteikkoa. Ainoastaan Faxi näkyi olevan tonteilla, muista näkyi vain yksi huputettu otus. Melkolailla hyvin mä pääsin kosteikon yli, itseasiassa polvi ei ollut ollenkaan nyreissään moisesta akrobatiasta. Sen verran varovaisesti oli pakko kulkea, koska maata ei näkynyt ja jokainen askel oli testattava. Välillä oli hieman lillua varpaiden välissä, mutta hyvin meni.

Huputettu otus oli Laikka, jota ajoin toisesta suunnasta tulleen Jaanan ulottuville penslattavaksi. Puskien takana se Mörrikin viimein näkyi, siis ihan perimmäisenä. Pistin sille suitset päähän ja lähdin taluttamaan poikaa pidemmän ja kuivemman kautta takaisin satulakaapille. Meinasin ensin että Noora saisi puntata mut Mörrin selkään, mutta mä inhoan sitä hommaa niin paljon että mieluummin etsin kannon vähän matkan päästä. Mörrillä ei ollut kuolaimia, joten se vänkkyröi vastaan eikä olisi halunnut lähteä mihinkään. Sen selkä on mun takamukselle sen verran kamala, että 50 metrin päästä mä luovutin ja tulin alas selästä. Kuolaimet suuhun, sori! Sitten lähdin jalat jo hieman väsyneinä talsimaan satulakaapille. Mörri seurasi kuin enkeli, ihmetteli vissiin miten se Täti nyt noin hassusti kävelee. En tosiaan usein mene ilman kenkiä, mutta yllättävän hyvin jalkapohjat kesti. Hieman vain jännitti että jos Mörri tulee liian lähelle ja astuu vahingossa mun kantapäille...

Satulakaapilla putsasin sukkien varsilla jalkapohjat, tai siis pahimmat pois ja laitoin likavartiset sukat aivan tyynesti likaisiin jalkoihin. Kenkien kanssa olikin sitten turvallisempi olo mennä Mörriä harjaamaan ja kavioita putsaamaan. Laitoin Mörrille lampaankarvan selkään ja sen ratsastusvyöllä kiinni. Namipussi napsautettiin paikoilleen Mörrin vahtivan silmän tarkkaillessa. Sitten kiinnitin kangaskassit toisiinsa sangoista ja jaoin niihin rasiat, eväät ja vesipullot. Sen kippasin Mörrin selän yli ja Mörri kurkki kummallakin puolella roikkuvaa kassia. Jahas, tällaista tällä kertaa.

Lähdimme kohti parkkipaikkaa ja sieltä sitten metsätielle. Mörri ei oikein tiennyt että mikä juttu tää nyt on kun hänellä oli noi kassit tuossa kyljillä, mutta sitten se jo niihin tottui. Päästyämme jonkin matkaa eteenpäin näin pientareella parit piskuiset kantarellit. Otin ne heti talteen ja kaivoin toisesta kassista ison muovirasian. Saatuani sienet laatikkoon annoin Mörrin nuuskaista sisältöä, jonka jälkeen se sai namin. Ahaa, tuntui Mörrin ilme sanovan, tää oli nyt tää juttu jota hän ei ihan vielä ole ymmärtänyt, mutta kyllä tämä onkelma vielä ratkaistaan!

Jatkoimme matkaa ja hetken kuluttua Mörri teki pysähdyksen. Mä katsoin korkeaa piennarta ja sanoin ettei tässä ole yhtään santtarelleja. Mörri katseli ensin mua, sitten nosti päänsä ja katsoi pientareen yli. Kysyin että onko siellä sieniä ja Mörri käänsi katseensa takaisin muhun. Mä pistin Mörrin ohjat kiinni kantoon ja kiipesin jyrkän pientareen yli metsään ja kas, lampaankääpäähän siellä oli. Kehuin kovasti Mörriä ja keräsin sieniä käsiini niin paljon kuin mahtui ja löytyi. Vein ne takaisin pientareelle ja könysin alas tielle saaliini kanssa. Mörri oli tohkeissaan, onko nämä namisieniä? Annoin heti namin Mörrille ja putsasin pientareella sienet laatikkoon. Mörri uteliaana katseli sieniä ja maiskutteli tyytyväisenä.

Jatkoimme matkaa ja jonkin matkan kuluttua Mörri pysähtyi uudestaan katselemaan metsään. Siitä kohtaa meni eläinten polku, joten kysyin Mörrilä että käydäänkö yhdessä katsomassa mitä sieltä löytyy. Mörri lähti innokkaana mun perässä metsään ja voi hyvänen aika mikä määrä lampaankääpää sieltä löytyi! Alunperin mun PITI kerätä kaikki mahdolliset ruokasienet mitä tunnistan, mutta nyt vaihdoin lennossa taktiikkaa. Opetellaan yksi sieni kerrallaan! Mörri nuuski sieniä ja mä palkitsin herran namilla ja kehuilla. Se alkoi olla sen näköinen että nyt se on päässyt jyvälle tästä palkitsemisjutusta!

Mä keräsin sieniä ja putsasin suurimman osan jo paikan päällä. Siirryin hieman kauemmaksi Mörristä, olin laittanut sille ohjat kaulalle siksi aikaa kun poimin sieniä. Löytyi lisää lampaankääpää ja hihkuin Mörrille että tuu vaan tänne, täällä on lisää! Mörri tuli turpa pitkällä nuuskuttamaan juuri niitä sieniä mitä olin poimimassa ja palkitsin taas namilla, hienosti haisteltu! Mörrin ilme oli näkemisen arvoinen, hän on keksinyt sen jujun! Nyt hän tietää miten Täti antaa namia! Aivan pörheänä se seisoi mun vieressä ja oli aivan täpinöissään.

Kaikki hyvät sienet kerättyäni lähdin kävelemään takaisin tielle päin ja Mörri tuli maiskutellen ja päristellen perässä. Se oli niin tyytyväinen itseensä ettei edes hoksannut olevansa edelleen irti! Tiellä otin kyllä ohjat kaulalta ja lähdimme jatkamaan matkaa nyt jo hyvin painavan laatikon kanssa. Mörri teki taas pysähdyksen, mutta siitä kohtaa en löytänyt kantarellia tai lampaankääpää, joten jatkoimme matkaa.

Päätin käydä katsomassa sen paikan, mistä Mörri aiemmalla reissulla näyti mulle ne kantarellit. Kiersimme metsässä, mutta joko niitä ei vielä ollut kasvanut lisää tai joku oli ne käynyt poimimassa. Sen sijaan löysin kunnon rusko-orakkaan laatikkoon, mutta sitä en nuuskuttanut Mörrillä, otetaan nyt vain yksi sieni kerrallaan.

Lähdimme takaisin päin ja jossain kohtaa oli taas sellainen polku minne Mörri katseli. Se muutenkin tykkää niistä poluista, joten päätin sitten mennä sinne. Lampaankääpää löytyi sieltäkin ja Mörri sai palkintoja oikein urakalla. Lähtiessämme takaisin tielle päin Mörri tuli taas itsekseen. Sitten se teki jotain hassua, se pysähtyi ja kun en kuullut sen askeleita, käännyin katsomaan. Se painoi turpansa viinihaperon pintaan ja jäi odottamaan että tuleeko siitäkin palkinto. Hymyilin, mutta sanoin että "ei", jolloin Mörri nosti päänsä ja jatkoi matkaa.

Tulimme takaisin tielle ja menimme toiselle puolelle metsään, oli sen verran houkuttelevan näköistä. Viinihaperoa näytti olevan, mutta ne jätin sinne. Pientä polkua pitkin kävellessäni huomasin lampaankäävän sivussa ja kuljin tarkoituksella ohi. Mörri sen sijaan ei kulkenut ohi, vaan pysähtyi ja painoi turpansa sienen pintaan, tästä hän ainakin saa palkinnon. Hieno poika! Ai että kehuin ja annoin namia ja erittäin onnellinen ratsuni kulki perässä taas ihan kiinni pitämättä.

Tulimme vielä samasta kohtaa takaisin, missä olin ensimmäiset sienet perkanut ja Mörri suunnisti sinne ja jäi turpa sienenperkeissä odottamaan. Annoin kehuja ja namin, hyvä kun löytää vaikka ne oli ne jo kerran katsottu. Vahvistetaan nyt oikein kunnolla, että sieniretkellä on kivaa!

Koko tulomatkan Mörri käveli mun perässä ohjat kaulalla pitäen hillitöntä maiskutusta ja päristelyä. Se oli aivan älyttömän tyytyväinen itseensä, ettei tosikaan! Se näytti kyllä arvostavan sitäkin, etten ollut pitämässä ohjista kiinni, vaan hän sai tulla siellä perässä ihan omaa tahtia. Tarkistin kuitenkin vähän väliä, ettei muita kulkijoita tullut. Rauhassa saimme menää, vain Metsähallituksen traktori meni meistä kauniisti ohi. Siinä kohtaa satuin syömään omenaa ja Mörrin huomio oli omenassa, ei traktorissa.

Menimme parkkiksen kautta laitsalle, jätin sienet jo autoon. Sitten suuntasimme satulakaapille varusteiden poistoon ja ruokailuun ja näytti myslit kelpaavan vaikka namia oli tullut vedettyä kiitettävästi. Molemmat jatkoimme omiin suuntiimme erittäin tyytyväisinä, mun piti heti soittaa äitille että arvaa mitä, Mörri tuntee lampaankäävän!

Ajattelin esittää Mörrille noita sieniä yksi kerrallaan, kun en ole ihan varma miten sen hajuaisti toimii. Mä tiedän että koirat hakee eri sieniä hajun perusteella ja hevosellahan on ihan yhtä hyvä hajuaisti. Kaipa sienet tuoksuu kaikki erilaiselle hevosen nenään ja ainakin nyt se näytti hakevan vain niitä lampaankääpiä. Niissä on hieman samaa tuoksua kuin kantarelleissakin, siis sellainen pehmeä tuoksu, muistuttaa oikeastaan herkkusienen tuoksua. Eikä se muita sieniä tökkinyt turvallaan kuin sitä yhtä viinihaperoa kokeeksi, sen jälkeen se jätti ne rauhaan. Mielenkiintoista katsoa mihin tämä kokeilu johtaa, toivottavasti runsaisiin sienivarastoihin pakkasessa! :D

Vierailu Talli Ofeigurissa

Mulla kävi ihan hurjan hyvä tuuri, sain synttärilahjani tosi ajoissa ja pääsin Talli Ofeiguriin kaksoistunnille! Olen käynyt siellä tunnilla kerran aiemminkin ja keväällä siellä oli maastakäsittelykurssi. Annika osti mulle kaksoistunnin lahjaksi ja tiesin, että meille tunnit pitäisi itse Leila Salovaara. Sanoin jo puhelimessa Annikalle, että Leila voi pistää mut sitten töihin! Keskustelimme eri hevosista ja mä sanoin että mulle sopii vaikeakin hevonen, siis mun taidoille vaikea, niistä kaikista oppii aina jotain uutta. Annikahan vissiin ihan leikillään ehdotti hevosta nimeltään Rodi ja mä sanoin että mun puolesta. Olin kuullut hevosesta Annikalta jo aiemmin ja tiesin ettei Annika suostu menemään sillä hevosella. Tiesin myös, ettei se ratsu kuitenkaan ryöstä tai lähde kentältä esteratsuna aitojen yli.

Perille päästyämme alkoi hymyilyttää hevosten jaossa, Rodi se oli mulle varattu! Selevä! Ei muuta kuin heppaa hakemaan tarhasta. Menin hevosen luokse ja annoin sen nuuskaista kättäni. Sitten taputtelin ja rapsutin ja hetken kuluttua Rodi alkoi maiskutella. Laitoin sille riimun päähän ja talutin portille, se seurasi oikein nätisti mua harjauspuomille. Kilttihän se on, niin nätisti antoi harjata ja putsata kaviot! Satula selkään ja suitset päähän ja sitten olimmekin valmiita tunnille.

Talutin kiltisti käyttäytyvän ratsuni kentälle ja Leila vielä siirsi hieman satulaa. Kiipesin jakkaralta selkään ja korjasimme hieman jalustimia, sitten lähdin kiertämään uraa. Rodi meni käyntiä nätisti, mutta teki pieniä pysähdyksiä. Leila sanoi että mä puristan reisillä, jolloin se pysähtyy oitis. Mua ihmetytti, koska mulla jos kellään ei yleensä jalat jännitä ollenkaan. Pysähtelyjä tuli lisää ja välillä liikkeelle lähtö oli tosi hankalaa. Rodi ei tykännyt ollenkaan kun takana oli muita hevosia ja pysähteli sitten niiden takia. Mulle alkoi tulla hiki, mitä ihmettä mä teen väärin, kun mun mielestä ei reidet jännittänyt, ne vaan roikkui lonkista!

Sitten aloimme etsimään takajalkoja ja meidän piti sanoa aina "nyt" kun sisätakajalka osui maahan. Mä tunsin etujalan aivan selkeästi, mutta takajalat? Leila auttoi mua niin, että se sanoi aina "nyt, nyt, nyt, nyt" ja mä tunnustelin sitä liikettä omassa kropassani. Huomasin, että mun vastakkaisen puolen lonkka meni siinä kohtaa eteen ja pohje osui hevosen kylkeen. Eli pohje osui ilmassa olevan takajalan puolella hevoseen. Tätä mun täytyykin Mörrin kanssa miettiä ja testata kanssa.

Töltin hakeminen oli samaa luokkaa mun ratsastuksen osalta kuin alkukäynnit, ei kovin onnistunutta. Yritystä oli kyllä ja koska menimme pitkillä ohjilla, jotain tuttua asiassa oli. Rodi siirtyi raville, pari tölttiaskelta sain kyllä irti. Otin siirtymisiä ja ravi parani kyllä. Samalla mä kokeilin ja testasin ja mietin ja tuumasin miten siellä pitää olla.

Sitten kokeilimme ravin nostoa ja mä olin hyvänen aika aivan pihalla. Kun Leilan avustuksella viimein Rodi lähti raville, mä meinasin tipahtaa kyydistä, niin korkeaa se oli. Ja kun mähän en todellakaan hallitse sitä harjoitusravia...

Alkoi hieman helpottaa kun pääsin raville ja keventämään, Rodin ravissa oli isohevosmainen erinomainen rytmi. Mörrin ravi on pientä ja siroa, tosin tahdikasta sekin. Kevennykset olivat Rodilla varmaan ihan päin seiniä ja se kulki ohjasontumassa. Siis mullahan ei ollut hajuakaan mikä se oli, kun Mörrillä ei tarvitse moisesta huolehtia. Nyt en edes muista oliko se sisä- vai ulko-ohjaa lyhentämällä saatiin ravi tasaiseksi. Kiesus että oli vaikeata. Mutta pikkuhiljaa alkoi löytyä se juju, mun vaan piti istua siellä satulassa huonossa asennossa. Leila kysyi jo että onko sulla ihan epätoivoinen olo, johon vastasin että ei ole, mulla on pitkä pinna hevosten kanssa. Ja oppimassahan mä täällä olen.

Siinä olikin se huonoin homma, mun istunta kyseisessa satulassa oli aivan kummallinen ja notkoselkäinen. Mun olis pitänyt avata lonkkia aivan älyttömästi, vaikka polle on kapeampi kuin mun Mörri. Siitä varmaan tuli se puristamisen tunne Rodille, tosin ne pysähtelyt olivat jo harventuneet reippaasti. Ei haittaa, mä opin koko ajan lisää.

Sitten oli vuorossa laukannostoharjoituksia. Leilan ilme oli aika kiva kun kerroin että ei mulla oikeasti ole hajuakaan miten laukka nostetaan, mä vaan otan harjasta kiinni, annan pohkeita ja hihkaisen "Laukka!" Noh, sain sitten oikeat ohjeet pohkeesta, lonkasta ja sisäohjasta ja sitten ei muuta kuin yrittämään toisen hevosen peesissä. Yksi laukka-askel ja sitten raville, mutta olin jo ylpeä siitäkin. Toinen samanlainen ja kolmannella alkoi lyyli kirjottaa. Menimme jo monta askelta laukkaa ja Rodi hieman innostui. Se viskeli päätään ja mua nauratti, poika selkeästi tykkäsi laukasta! Mä otin aina harjasta kiinni ja sitten menimme jo tosi pitkään laukkaa! Mulla oli ihan hurjan hyvä fiilis kun Rodi meni innolla ja lähti uudestaan laukalle aivan hörhelönä päristellen, meillä oli kivaa! Sain ihan kehujakin!

Laukkaharjoittelun päätteeksi Leila pyysi ottamaan jalustimet pois jaloista ja tulemaan alas heittämällä jalka etukautta hevosen yli ja liukumalla alas. Mä en sitä tehnyt polveni takia, vaan tulin varovasti ihan normitavalla pois Rodin selästä. Mä ensin ajattelin että meillä on juomatauko ja sitten pidetään se toinen tunti, mutta Leila sanoi että kello on jo kahdeksan. Mä olin aivan ihmeissäni, oliko tässä muka kaksi tuntia jo mennyt? Aivan käsittämätöntä miten aika menee kun on keskittynyt siihen mitä tekee. Talutimme hevosia jäähdytelläksemme ne ja mä edelleen päivittelin ajan kulua. Mä olin ihan varma että tunti oli vasta mennyt. Tätä mä meinasin, kun sanoin Annikalle etten mä opi mitään tunnissa, vastahan mä alan lämpiämään itsekin siinä vaiheessa. Jos meillä olisi ollut vain se tunti, niin mulle olisi jäänyt tosi kehnot fiilikset koko hommasta. Se alku oli niin takkuamista kun piti opetella ja hakea istuntaa ja yrittää tutustua hevoseen. Nyt mulle tuli kuitenkin onnistumisia ja Rodi selkeästi innostui kun mä opin ja se alkoi loppuajasta jo päristelläkin.

Talutimme hevoset varusteiden poistoa varten puomille ja vietyäni satulan ja suitset pois, harjasin mukavan ratsuni. Lähdin viemään Rodia takaisin tarhaan ja se päätti kokeilla ruokareissua nurmikolle. Kesti hetken, kun vaadin saada tilan ("MUN ruoho, MUN eväät") takaisin itselleni ja sitten Rodi seurasikin kiltisti tarhaan. Se jopa seisoi irti kun laitoin porttia kiinni. Kiltti heponen se on, ja kauniin punainen! Rapsutin sitä ja taputin ja se jäi vielä katselemaan perääni kun lähdin pois tarhasta. Voi että, mitä ne muut haluaa aina jonkun toisen hevosen, tuohan on loistava opettaja!

Mörri ei toimi ollenkaan samalla lailla kuin Rodi, mutta varmana löytyy taas kaikkea uutta mitä voin soveltaa Mörrin kanssa. Laukka-avuista Pörriäinen ei varmaankaan tajua mitään, pohkeenväistön se kyllä ymmärtää. Sen verran sitä tulee siirrettyä vasempaan tai oikeaan reunaan, että väistö onnistuu kyllä. Jotain koulujuttuja se osaa, mutta kun se on mun puskapolleni, niin pääasia että osaa varoa askeleitaan ja väistää puita. Ja tarpeeksi kaukaa, kiitos! Huomenna pääsisinkin omalla palleroisellani puskaan kolmeksi tunniksi, katsotaan mitä Mörri sanoo Tädin uusista opeista!

Tvisturilla vaihteeksi

Jaana kysyi jo aiemmin, että haluaisinko asiakkaan mulle seuraksi maastoon ja kyllähän se mulle sopi. Tvistur olisi tulossa Mörrin kaveriksi. Mietimme, että kun Mörri ei kerta suostu menemään keulilla, niin huutelisin perästä sitten ohjeita. Tvistur kuitenkin kuuntelee ja tottelee mun ääntä, vaikken sen selässä olekaan. Sitten tuli mieleen, että jospa asiakas haluaisikin tulla perässä Mörrillä ja mä saisin Tvissen...

Jaana oli laitumella kun menin sinne, Rontti-koirakin oli mukana. Ihana nähdä Ronttia, siitä on niin pitkä aika kun viimeeksi ollaan keppiä heitelty! Rontti toi oitis hienon kepin ja tipautti sen mun varpaille, "Heitä jo keppi, heitä!" Pitihän sitä heitellä sitten muutaman kerran, kun toinen niin innoissaan sitä pyysi!

Mörrikin oli lähettyvillä, mutta annoin sen vielä olla. Harjasin Tvisturin ensin ja otin vasta sitten Mörrin harjattavaksi. Laitoin satulaa selkään ja sitten asiakas jo saapuikin. Esittelin itseni ja kerroin että lähdemme kaksistaan liikkeelle. Hän tunnisti heti Mörrin ja kertoi lukeneensa tätä blogia. Kysyin että haluaako hän mennä Tvisturilla keulilla vai Mörrillä siellä perässä, mutta se oli ihan sama hänelle. Kumpikin polle on kuitenkin loistoheposia! Juttelimme vielä niitä näitä ja kun Tvisturkin oli varustettu, kysyin vielä uudestaan kummalla hän mieluummin menisi. Mörrillä hän menisi mielellään, tuli vastaus. Se käy kyllä! Yritin pitää naamani peruslukemilla ja käännyin Jaanaan päin ja tohkeissani sanoin "JESSSS!!!" Kumpaakin nauratti, mutta kun Tvistur on se mun sydämeni polle!

Talutin Mörrin ojan yli ja asiakas nousi satulaan. Kiristin satulavyön, laitoimme jalustimet sopiviksi ja hain sitten lainaratsuni mukaan. Talutin Tvisturia edellä ja Mörri alkoi kanittaa perässä. Jahas, saman tien oksa ratsastajalle käteen! Pääsimme portista läpi ja kehotin antamaan Mörrille pohkeita ihan reippaasti, jos se ei toimi, mutta hyvin ratsastaja sai Mörriä liikkeelle. Kuulemma asiakkaalla oli ollut taukoa ratsastuksesta muutama vuosi, mutta ratsastushan on kuin pyörällä ajo, se tulee kyllä mieleen hetken kuluttua. Ja lihasmuisti yleensä toimii hyvin, kroppa muistaa asiat paremmin kuin mieli.

Metsään päästyämme tarkistin vielä Mörrin satulavyön ja hain sitten paikkaa mistä pääsisin itsekin ratsuni selkään. Voi kamala kun Tvistur olikin yhtäkkiä korkea! Ei se aiemmin ole noin korkea ollut! Jukra, miten voi 18-vuotias ruuna vielä kasvaa korkeutta! No joo, ehkä tuo polvi aiheutti sen, ettei Mörriä korkeamman hevosen selkään voi ponnistaa. Ohjasin Tvisturin kannon viereen ja kippasin siitä itseni selkään. Jalustimet olivat ehkä reikää liian lyhyet, muttei kuitenkaan häiritsevästi. Tvistur lähti heti innokkaana reipasta käyntiä ja mun piti aina välillä toppuutella. Odotetaan sitä Mörriäkin!

Kerroin Mörristä ja Tvisturista, kuinka ne varoo askeleitaan. Mörrin huomattiin menevän juuri niitä samoja kohtia, mistä Tvistur oli mennyt. Nämä kaksi hevosta on ne kaikkein varovaisimmat jaloistaan, joten meillä oli varsin turvallista mennä juurakkoista polkua pitkin. Pääsimme hiekkatielle ja kokeilimme siihen ensimmäisen ravin. Olin jo laitumella kertonut, että Mörri menee ravia ja kevennän siinä aina itse. Rytmi oli sama kuin lasten laulussa "Rouva Hulda huoleton, neljän tytön äiti on, vanhin heistä verraton, vaimo merimiehen.." Tvistur lähti töltille ja mä nautiskelin, sitten naksuttelin ja tein pidätteitä kun poika vaihtoi passille. Oi jukra, kun oli samaan aikaan niin tuttua ja silti niin vierasta! Mörri tuli perässä ravilla ja hyvin kuulemma meni. Seuraavallakin nopeammalla osuudella oli hyvä meno ja Mörri tuli loppuun asti sitä ravia. Hienostihan näytti ratsastaja vuosien tauosta huolimatta saavan Mörriäisen liikkeelle! Hyvä hyvä! Vai onko se polle vain vieraskorea... ;-)

Matka jatkui rauhallisissa merkeissä, mutta sitten ilmeisesti Tvistur astui johonkin kiveen. Meno muuttui linkuttavaksi ja tulin alas selästä. Tutkin kaikki kaviot ja otin toisesta etusesta kiven pois, olisko se ollut syynä. Talutin Tvisturia eteenpäin ja katselin että ei se enää linkannut, ihan tasaisesti se meni käyntiä alamäkeen ja ylämäkeen. Sitten vain ei meinannut löytyä sopivaa kohtaa mistä nousta uudestaan selkään! Ja edessä oli hyvä pätkä töltille, voi itku! Yritin saada hevosen metsään, mutta ei, tuonne hän ei kyllä mene. Piti luovuttaa ja etsiä toinen paikka ja sieltä sainkin ujutettua itseni ylös. Sitten pistimme töltiksi!

Tän polven kanssa on tällä hetkellä tosi hankalaa. Vasemmalta puolelta ei voi mennä selkään kun oikealla jalalla en pysty ponnistamaan ja oikealta puolelta ei voi mennä kun en saa polvea niin koukkuun että saisin jalan jalustimeen. Täytyy aina olla jokin koroke, kanto, kivi, jotain, että pääsee helpommin ylös. Oikealta puolelta olen nyt enimmäkseen mennyt, kunhan vain saan kintun sinne jalustimeen kannon päältä. Mutta ei murehdita sitä, pääasia että JOTENKIN pääsee sinne selkään!

Kokeilimme pienen spurttilaukan sellaisessa kohdassa, missä ei yleensä mennä laukkaa. Sanoin että kumpikaan ei välttämättä lähde laukalle, koska tää ei ole normipaikka. Nnnoh, asento etunojaan ja samalla harjasta kiinni ja Tvistur ampaisi liikkeelle. Hui sentäs! Hymyilytti, kun on Mörriin tottunut! Mörri tuli myös laukalla perässä, hienoa!

Loppumäen kävelimme ylös ja ylhäällä tulikin pyöräilijöitä vastaan. Tervehdimme heitä ja pysähdyimme hetkeksi juttelemaan. Siinä oli hollantilainen perhe, vanhemmat ja kolme lasta fillaroimassa keskellä Nuuksiota! Olivat kuulemma olleet Kolin kansallispuistossa ja lapset olivat päässeet issikoilla tunnille. Kaksi lasta tulivatkin innolla silittelemään Tvisturia, joka seisoskeli tyynesti kun pienet kädet taputtelivat turpaa. Ihan hyvä etteivät menneet Mörriä taputtelemaan, se kun ei välitä noista hellyydenosoituksista. Tai saattaapi se antaa taputella kun kyseessä on ihmisvarsat.

Jatkoimme matkaa ja pian jo teimmekin käännöksen. Otimme pienen laukan ja Mörri tuli ravilla loput. Seuraavassa laukkamäessä annoin ohjeeksi pidättää hieman Mörriä ja päästää se sitten valloilleen. Mörrihän tuli pää pitkällä laukkaa perässä ja ratsastajan ilme oli pelkkää hymyä, hienoa! Viimeisessä laukkamäessä pääsin hyvään asemaan katsomaan kuinka Mörri liikkuu laukassa, voi kun se oli söpö! Harja hulmuten poika paahtaa pitkälle mäkeen ja selkeästi näytti nauttivan menosta! Niin nautti myös ratsastaja, joka taisi hetki hetkeltä tykätä enemmän Mörristä. Ei sillä, niin nautin minäkin Tvisturista, joka keulilla on aina meno päällä. Siltähän ei meinannut löytyä jarruja ollenkaan, kun piti päästä vauhdilla!

Metsäpätkän kohdalla tulin alas satulasta ja nostin jalustimet satulan yli. Satulavyötäkin tuli löysättyä ja talutin sitten Tvisturia polkua pitkin eteenpäin. Sanoin Mörrin ratsastajalle, että voi ottaa välillä jalustimia pois jaloista, ettei reidet ole ihan jäykät näin tauon jälkeen. Jyrkässä alamäessä kyllä pyysin laittamaan ne takaisin, että tasapaino pysyisi paremmin. Päästyämme laitumelle vievälle hiekkatien suoralle, otimme pienen jumppatuokion. Jalustimet pois jaloista ja polvien nostoja ylös. Sitten heiluttelimme käsivarsiä etukautta ylös vuorotellen ja toistepäin. Hartioita ylös alas ja sillai. Käsiliikket mä tein itsekin kun talutin Tvisseä, nää on niin tottuneita ettei ne pienestä huitomisesta selässä tai vieressä ole moksiskaan. Ja Mörrin selässä voi tehdä vaikka mitä, se maksimissaan vilkaisee ja sen jälkeen puhahtaa ihmisten touhuille.

Laitumelle päästyämme oli sapuskan vuoro, ensin vain satulat ja varusteet pois. Mysliä, leipää ja omenam-nam-nam ja rouskis. Ahne Mörri siirtyi jo Tvisturin ruokakipolle kun oma kiilteli tyhjyyttään ja piti otsatukasta vetää poika pois toisen ruuasta. Söimme itsekin omenat ja annoimme karat Mörrille, kuolahirviö sai lisää kuolattavaa.

Lähdimme bussille yhdessä (joka oli juuri sopivasti myöhässä) ja varmaan koko bussimatkan mä olin äänessä höpisten Mörristä ja muista heposista. Tai siis oikeastaan Mörristä, se kun vaan on niin ihana heppa ja nytkin nautti laukasta ja ruuasta! Mun murmeli se on! Ja lauantaina sitten pitemmälle reissulle, jee!

Kolmen tunnin kävelyretki, eväillä tietenkin!

Olin ottanut kotoota hieman evästä meille kummallekin, tarkoituksena oli tassutella jonnekin kivaan paikkaan syömään aamupalaa. Repusta löytyi omenaa, porkkanaa, iso ciapatta-sämpylä täytteillä ja suklaa-patukka. Ja vettä tietenkin.

Mörri löytyi vaihteeksi Offarin seurasta, mutta ennenkuin pääsin komeaa ratsuani hakemaan, Kolur tuli tervehtimään ja rapsutuksia hakemaan. Hinkkasin Kokulin harjamartoa, mistä heppa näyttikin tykkäävän kovasti. Tykkäsi jopa niin paljon, että uskaltautui Offarin lähettyville kerjäämään lisää huomiota! No voi sitä meidän ihanaa Kokulia, pitihän sitä rapsuttaa sitten ihan kunnolla, se on niin herkkis ja liikkis! Rapsutin kyllä Offariakin, sille taisi tosin olla ihan yksi ja sama koko homma.

Talutin oman heposeni satulakaapille ja annoin namin. Kerroin että täytyy lähteä tuonne parkkikselle päin, koska Täti on havupää ja unohti hevosensa ruuat autoon. Mörri nyökkäsi sen näköisenä että ainahan sä jotain unohdat, yleensä ne pookkanat. Kerroin että unohdin sen kännykänkin kotiin, jolloin Mörri vain katsoi mua. Jukra kun se muistuttaa välillä mun miestä...

Harjattuani ja tarkistettuani kaviot laitoin Mörriäiselle huovan selkään ja ratsastusvyön sitä pitämään. Joo, pitää muuten perjantaina putsata se ratsastusvyö, oli melkoista koppuraa se nahka. Silloin viime viikon sateessa kastuttuaan se kuivui kovaksi. En mä sitä laittanut ollenkaan tiukalle, kyllä huopa siellä kuitenkin pysyy. Annoin kuolainten olla vielä pois suusta, kun lähdin taluttamaan Mörriä juomatynnyreille. Hörpyn (5litraa vettä) jälkeen sanoimme Kronalle ja Prinsessalle heiheit ja lähdimme tassuttelemaan parkkikselle päin.

Mörri tuli aivan loistavaa käyntiä ja tuntui olevan innokkaalla päällä. Annoin sen haukata pientareelta vauhdissa heinää ja matka sujui. Tarkistin aina välillä, ettei takaa tule pyöräilijöitä. Ison laitumen portin kohdalla Mörri teki stopin, tänne voitaisiin kyllä mennä. Sanoin että tullaan sen kautta takaisin, mennään takakautta laitumelle ihan vain vaihteen vuoksi. Eikä me olla koskaan sieltä menty.

Jatkoimme matkaa hieman enemmän pysähdellen, piti tarkistaa paukutuksen lähde (Metsähallituksen vasara) ja se kumma vinkuna (Metsähallituksen sirkkeli). Sitten pääsimme nätisti parkkipaikalle, josta ajattelin taas totuttaa sitä mun autoon. Avasin pelkääjän puolen oven ja istuin penkille ja sitten annoin namin Mörrille. No eihän se hevonen pelännyt mun autoa avonaisilla ovillakaan, ihan hyvä juttu, ja onhan se jo viime talvena oppinut että sieltä saattaa tulla jotain hyvää. Mutta muistutinpahan vain.

Kävelimme parkkipaikalta tien risteykseen ja jäin kuuntelemaan että bussi on tulossa. Jäin odottamaan Mörrin kanssa ja kun huomasin että oli tuttu kuski, vilkutin hänelle. Ensin kuski vilkutti takaisin ja hidasti sitten vielä enemmän ja loppujen lopuksi pysäytti ison kulkuneuvonsa juuri meidän kohdalle. Kuski avasi ovet ja kysyi iloisesti virnistäen "Haluatteko tulla kyytiin?" No mä repesin nauramaan, varsinkin kun Mörri olisi mennyt! Se aivan tyynesti katseli bussiin sisälle eikä sitä haitannut sihisevät ovetkaan! Mörri olisi luultavasti painanut nappia laitsan kulmalla ja hypännyt coolina kotinurkilla pois. Päätin kuitenkin jatkaa matkaa jalan, ettei tarvitse siivota lantakasoja 85A:n lattioilta.

Pääsimme hienosti metsään ja huomasin että vastaan oli tulossa ihmisiä. Mörri jäi jumittaa kaatuneen puunrungon taakse ja sanoin että kyllä sä siitä pääset, menit siitä sunnuntainakin. Kaksi naista tulivat vastaan ja heitä nauratti. Mörri sai etujalkansa tukin ylitse ja päätin sitten kiivetä siinä selkään. Vanhempi naisista kertoi että hänellä oli aikoinaan hannoverilainen, säkä 170, että toi ei tosiaan olisi onnistunut sen kanssa! No ei varmaan, keittiöjakkaraahan siinä tarvitaan että saa edes jalan sinne jalustimeen. Siinä samalla Mörri tutki naisten sangot, ettei vaan olisi porkkanoita sattumoisin jäänyt sangon nurkkaan lojumaan.

Jatkoimme ratsain jonkun matkaa, mutta meno takkusi aikalailla. Jossain vaiheessa tulin alas selästä ja jatkoin taluttamista, oli meille kummallekin stressittömämpää. Metsässä tuli vastaan myös äiti ja tytär, he olivat poimimassa mustikkaa. Mörri katseli heitä tarkkaan, he eivät siellä viimeeksi olleet ollenkaan. Nainen jutteli ja naureskeli Mörrille, joka totesi että vaarattomia ovat. Pääsimme taas jatkamaan matkaa.

Edessä oli tosi pahaksi kivikoksi mennyt kohta ja valitsin askeleeni sen mukaan mitä muistin hevosten menneen. Mörri seurasi mua erittäin hyvin ja pysähtyi vain silloin kun menin sen mielestä väärää reittiä. Palattuani ruotuun hän suostui seuraamaan.

Kuivuneen ojan yli emme tosiaankaan menneet, koska Mörrin mielestä siinä kohtaa kierretään AINA tuolta metsän kautta. Okei, joo, Täti tottelee. Kumma kun takaisin päin siitä kyllä voidaan tulla...

Jatkoimme matkaa ja jossain vaiheessa otin Mörriltä taas kuolaimen pois suusta. Piennar oli täynnä jopa mun silmiin herkullista mehevää ruohoa, joten annoin pojan syödä, mikäs kiire meillä. Pikkuhiljaa siirryimme eteenpäin ja nautin mukavan vilpoisasta aurinkoisesta säästä, ötököitäkään ei juuri ollut. Itsekin otin evästä, omena maistui erityisen hyvältä!

Päästyämme melkein kääntymispaikalle asti Mörri pysähtyi kärrypolun kohdalle ja katsoi sinne uteliaana. Sehän muutenkin on kiinnostunut poluista, jää vissiin tuumailemaan että olisipas houkuttelevan näköinen polku. Niin se nytkin teki. Kysyin siltä että haluatko sä käydä siellä katsomassa. Mörri kääntyi katsomaan mua silmiin ja kysyin uudestaan, mennäänkö sinne? Mörri käänsi päänsä kärrypolun suuntaan ja katseli. Selvä, mennään vaan, lähdin kävelemään toista lehtien peittämää uraa pitkin tuntemattomaan metsään. Katselin ympärilleni ja näin aika komean kallion oikealla puolella tietä. Sanoinkin sen Mörrille, joka katseli samaista kalliota, tosin hieman epäillen.

Jonkun ajan kuluttua vasemmalla puolella tuli pieni pätkä umpeen kasvanutta polkua ja sen takana oli heinäinen aukea. Toisella puolen aukeaa näkyi jokin puinen rakennelma, ei se ihan lintutorni ollut, mutta jokin vastaava. Käydääs kattomassa jos sieltä löytyisi sopiva evästelypaikka, sanoin Mörrille ja suuntasimme aukealle. Heinien peitossa oli melkoista risua ja oksaa, mutta varoen etenimme aukealle.

Katsoin ympärille ja huomasin maassa littaantuneita heiniä soikeassa muodossa, hirven makuupaikka! Menin makuupaikalle ja Mörri seurasi nuuskuttaen, mikä täällä on ollut! Päätin tehdä Mörrit ja pistin pään alas ja nuuskutin pitkään. Välillä nousin pystyyn ja katselin ympärille ja nuuskin sitten uudestaan makuupaikkaa. Mörri tuli nuuskimaan samaa kohtaa mun kanssa ja oli aivan rauhallisen oloinen, kun kerta Tätikään ei hermostunut. Päätin sitten lisätä hirven plussa-pisteitä ja kaivoin repusta porkkanat. Siinä me evästelimme hirven makuupaikalla, Mörri söi porkkanaa ja mä suklaata. Välillä muistin nuuskuttaa lähellä maata ja sitten päristellä ja maiskuttaa suklaata.

Eväshetken jälkeen käänsin heposeni takaisin päin ja sattumoisin Mörri osui matalammalle kohdalle kuin mä. Mä pääsin tosi hyvin kippaamaan itseni selkään ja Mörri jatkoi luvan saatuaan matkaa kotiin päin. Iso kallio oli edelleen hieman epäilyttävä, ja siitä kohtaa menimme pikkasen ripeämmin askelin.

Päästyämme takaisin alkuperäiselle tielle otin ihan pieniä siirtymisiä raviin ja takaisin käyntiin. Ekalla kerralla käytiin ihan töltilläkin ja kehuin poikaa hienoksi hepaksi! Mä olin jo ottanut jalustimet pois jaloista, mitä mä niillä kun muutenkin pysyy hyvin selässä. Laitoin ne ristiin edestä ja kun ne ikävästi kolisivat nilkkaluihin, nostin hihnat reisien päältä. Pohkeita ei haitannut jalustimet! Ja hyvin se huopa pysyi Mörriäisen selässä vaikkei ratsastusvyö ollut kuin... noh, mallina siellä.

Kuten olin arvellutkin, kuivuneen puron ylitys kotiin päin meni tien kohdalta, emme siis kiertäneet metsän kautta kuten mennessä. Sen jälkeen alkoi kivikkoisempi osuus ja mä tasapainoilin Mörrin selässä puskia väistellen. Yksi kohta oli tosi hankala, musta tuntui että roikuin kuin intiaani hevosen kyljellä kun piti väistää kuivunutta tiheää kuusta. En mä siellä ihan kyljellä ollut, mutta pidin toisella kädellä harjasta ja toisella nojasin Mörrin lapaan ja yritin pitää painopisteen hevosen päällä. Se huopa kun nyt ei varsinaisesti missään ollut kiinni...

Kuivuneita kuusenhavuja oli joka paikassa, kengissä oli oksanpätkää pystyssä ja hetken leikin sarvipäätä ennenkuin huomasin että oksa sojotti myös kypärän tuuletusaukosta. Mörrilläkin oli otsatukassa koristetta, mutten yltänyt ottamaan sitä pois. Havunneulasia riitti vaikka kuinka huovan päällä, yritin niistä enimmät rapsia pois.

Mörri alkoi seuraamaan metsää hieman tarkemmin ja huomasin, että olimme siinä kohtaa missä äiti ja tytär olivat olleet mustikassa. Kiinnostuneena Mörri etsi ihmisiä, ei niitä nyt taas ollut, kummallista. Seuraava mielenkiinnon kohde oli oikealle vievä polku, mistä myös pääsee kotia kohti. Kehuin Mörriä kun se oli huomannut polun, mutta se ei tuntunut kelpaavan Mörrille. Seuraavasta kohdasta me tulimme tälle tielle, mutta sekään ei innostanut Mörriä. Jatkoimme siis suoraan Kattilantielle ja näin kun bussi hurautti meistä ohi. Hymyilytti, oliskohan Mörri nyt halunnut kyydin?

Aiemmalla parkkipaikalla Mörri olisi mennyt uteliaana auton luokse, joku siellä nimittäin availi eväitään! Olikohan virhe opettaa, että autosta tulee namia... Jatkoimme matkaa sille parkkikselle, missä oli mun auto ja tulin siellä alas selästä. Otin Mörrin ruokasangon takakontista ja jatkoimme matkaa jalan.

Vein Mörrin isommalle laitumelle ja Mörrin pää kohosi, mennäänkö me tänne ruokakaapille, jee! Se oli aivan tohkeissaan kun se tassutteli alas rinnettä, hyvä ettei kiskonut mua mennessään. Ruokakaapille oli selkeästi matka ja hämmästys oli suuri kun vein hänet tutulle selkäännousukannolle ja kiinnitin ruokasangon ratsastusvyöhön. Kippasin itseni selkään ja Mörrin ilme oli varsin kummastunut, mitä tämä meinaa?

Ohjasin palleroni laitumen takaosaan, mihin hän ei selvästikään halunnut mennä. Kaverit on tuolla ja sinne pääsee tietä pitkin! Yritin selittää että me mennään takakautta sinne kavereiden luokse, saat vaikka syödä siinä välillä. Pitkä suora takaosaan oli mielenkiintoista venkoilua, mutta ensimmäisen puusillan jälkeen Mörri alkoi hoksata mihin olemme menossa. Olihan se tietenkin uutta, en ole koskaan sillä ratsastanut tätä kautta. Ei se malttanut kuitenkaan heiniä napsia, oli kiire omalle laitumelle!

Tulin alas selästä lankojen kohdalla ja päästin Mörrin langoista läpi. Sitten reiluun ääneen jutellen kävelimme rinteen takaa lauman näköpiiriin ja hihkuin jo kaukaa moimoit niille. Etteivät saa sydäriä kun tullaan ihan eri suunnasta ja ilmoittamatta. Kolurin pää siellä nousi ja tarkisti tilanteen, mutta tunsivathan ne mun äänen.

Menimme satulakaapille ja valmistin Mörrille mysliaterian omenalla, näkkärillä ja valkosipulilla höystettynä. Ruoka tuntui kelpaavan ja valkosipulin murusia nuoltiin pitkään kipon pohjalta. Sillä välin pistin varusteet pois ja huomasin että hakalukko, millä olen aina pistänyt ohjat kiinni satulaan oli mennyt rikki. Se oli sellainen alumiininen kevytversio ja ruokasangon paino taisi lipsauttaa jousen pois paikoiltaan. Nou hätä, mulla on jossain vahvempi versio, kunhan vain löydän sen jostain.

Mörrin syötyä otin ruokasangon ja repun ja lähdin kohti vesiastioita. Mörri seurasi perässä turpa kiinni mun takamuksessa, hän tulee juomaan. Täytin astioita vedellä ja Mörri sai juodakseen. Hetken kuluttua Mörrin ihastuskin tuli paikalle Prinsessan vanavedessä ja Mörri oli taas niin hörhelönä kuin vain voi poika olla! Niska kaarella ja vatsa vedettynä sisään tämä mun utelias ja hauska ratsuni näytti parhaita puoliaan höristen samalla pehmeästi kauniille Krona-neidolle. Hörh... ;-D