Odotin innolla tallille menoa, koska Jaana oli luvannut mulle kuvia "mun-ehkä-tulevasta" pollesta. Jaana olikin jo valokuva-albumin kanssa odottelemassa ja näytti mulle kuvia nätistä voikosta pollukasta, sekä kesäkarvassa että tuhdissa talviturkissa. Tätä täytyykin nyt miettiä tosi tarkkaan, oma on ollut mielessä jo pitkään!

Tällä kertaa ratsukseni valikoitui kuitenkin Keke, Kekuli, Keklukki, jne. Keke näytti hieman rauhattomalta seistessään tallin ovenpielessä ja menin juttelemaan isolle pojalle. Keke alkoikin heti ottaa kontaktia tyyliin: "Rapsuta mua ja juttele mulle ja rapsuta sitten lisää!" Mä rapsuttelin poikaa korvien takaa ja juttelin matalalla äänellä. Keke rauhottui ja alkoi tapansa mukaan nuoleskella mun hanskoja ja takin helmaa. Housutkin saivat osansa! Otsasta piti myös rapsuttaa ja keräsin massiivisen otsatukan ponkkarille toiseen käteen ja toisella hieroin pollen otsaa. Pää laskeutui entisestään ja kieli lipoi tyytyväisenä.

Hetken oli aivan kamalaa, kun Oona toi satulan! Ihan hirveää! Ja kesken rapsutusten! Eihän sitä (tallin suurin) pieni hevonen tuollaista kestä! Rauhoituttiin kuitenkin paijaamalla, välillä se elämä vaan on hieman vaikeaa! ;-D

Hain Kekelle suitset ja sovittelin niitä päähän. Keke avasi kauniisti suunsa ja otti kuolaimet. Ja kertakaikkisen kärsivällisenä poika odotti, että Anka-täti saa hälle niskahihnan paikoilleen, ai niin ja turparemmi auki, leukahihna ensin auki ja sitten kiinni, rokkipollen tukka pois otsahihnan välistä ja vielä turparemminkin paikoilleen. Nämä onkin ne monimutkaisimmat suitset mitä olen laittanut, Tvissellä, Gussella ja Laikalla on kuolaimettomat ja muillakin on kuolaimissa kiinni vain niskalenkki ja ohjat... Keke seisoi kiltisti paikoillaan ja kuunteli mun jutustelua ja maiskutteli kuolaimiaan.

Laitoin jalustimet sopiviksi ja sitten Oona jo tulikin auttamaan selkään. Tosin kiristettyään vielä reiällä sitä turparemmiä... Ensin en päässyt korkean Keken selkään, mutta sattumoisin polle oli juuri sopivasti siirtynyt tuolin viereen, joten siitä sainkin sopivan ponnistusalustan. On se korkea polle, välillä ihan hirvittää. Miten se tuntuukin niin paljon korkeammalta kuin veljensä Kolur, vaikka ei ero varmaan senteissä niin montaa ole.

Lähdimme liikkeelle heti Eikan perään ja käynti oli reipasta, kuten aina. Mutalikossa sai hieman kannustaa ja ohjata puiden läpi mentäessä, ja silta pyörätielle oli kanssa hankala. Kehuin poikaa kovasti ja tohkeissaan Keke päristeli takaisin. Päristelin Kekelle ja kas, Keke teki Tvisturit ja päristelimme vuorotellen! Suojatiellä menimme komeasti keulilla Oonan jäädessä pysäyttämään autoja ja rohkea polle käveli reippaasti eteenpäin.

Hämmästyttävä määrä kävelijöitä ja pyöräilijöitä varsinkin oli liikkeellä, olikin muuten upea ilma. Kaikki pollet sai siedätyshoitoa läheltä viipottavista lapsi-fillaroijista, niitä meni eestaas sinne tänne ja välillä tosi läheltäkin. Pistin ihan merkille erään moottoripyöräilijän, joka kevensi kaasua vaikka oli ylämäki ja meni pelkällä liike-energialla eteenpäin. Vasta reilusti hevosletkan jälkeen hän varoen lisäsi kaasua. Suuret kiitokset sinulle, kuka lienetkään! :D

Menimme ratsastuspolulle pitkän tauon jälkeen pidemmän reitin kautta. Parit tölttipätkät otimme tien reunassa ja sitten pääsimmekin jo ratsastuspolulle. Oi kuinka askeleet tihentyivät! Kaikki pollet näyttivät nauttivan uusista reiteistä, ei aina tahkota niitä samoja vanhoja. Keke tuli ensimmäisen jyrkän alamäen hienosti alas, katsoi mihin astui. Ja ylämäki punnerrettiin myös nätisti! Sitten oli jo töltin aika, tosin Eikka meni sen verran vauhdikkaasti että otimme muutamat laukka-askeleetkin pysyäksemme perässä... Polku oli hyvässä kunnossa ja meno olikin mukavaa.

Siinä kohtaa, missä talvella ollaan tultu Veikkaustien kautta, oli tietenkin myös lumet sulaneet ja alta paljastui viimesyksyinen kaaos. Metsää oli harvennettu, puita ja risukkoa nurin, syvät traktorin jäljet olivat vetäneet polun ihan pilalle. Ei auttanut muu kuin mennä käynnissä varoen mutaisia liukkaita kohtia. Jyrkkä alamäki oli sulanut ja oli melkoisen hyvässä kunnossa, siitä pääsimme hyvin alas.

Suo-osuudella meni liukkaaksi, talvella tiiviiksi pakkautunut polku oli edelleen jäinen, luntakin oli vielä paikoitellen! Tölttipätkää otimme latupohjalla, milloin pollet nyt halusivat pysyä lumella. Vetivät kummasti polulle, mutta kun se oli vielä jäinen!

Ennen ensimmäistä laukkapätkää siirryin kolmanneksi jonossa, Krona tuli tukkeeksi. Se olikin hurjaa, Keke innostui niin ettei kuunnellut oikeaa ohjaa, vaan siirtyi vasemmalle. Siinä kulki se jäinen polku, jossa kaviot lipsuivat niin, että meinasimme kompuroida pahasti. Mun paino oli jo melkein Keken niskan päällä ja hyvä etten tullut yli. Keke sai korjattua tilanteen ja minä tasapainoni ja sitten mentiin taas haipakkaa! Syke oli korkealla, 177! Oona kysyi kumpaa kautta mentäisiin, tasaista suoraa vai mäkilaukkaa. Pyysin tutisevalla äänellä mäkilaukkaa...

Käännyimme vasemmalle polulle ja otimme pienen laukan siinäkin. Taas oli läheltäpiti-tilanne, Keke hyppäsi vesilammikon yli ja kaarsi sen jälkeen tiukasti polulla oikealle. Onneksi oli käsi harjassa kiinni! Alkoi hirvittää ihan tosissaan, varsinkin kun huomasin, että polku oli melkoisen pehmeässä kunnossa. Rauhoittelin itseäni ja kun tuli kääntymisen aika, kysyin hennolla äänellä että saisinko mennä taaemmaksi...

Kolurkin siirtyi meidän eteen ja hidasti matkaa sen verran että pystyin jopa ajattelemaankin. Laukka meni ihan ookoo, mutta ne pehmeät kohdat! Keke ei katsonut ollenkaan mihin se astuu, innolla vaan paahtaa, tuli eteen mitä tuli! Oona tuli laukan päätteeksi laittamaan Keken otsatukan ponnarille, jos se vaikka näkisi paremmin.

Ja latupohjalle päästyämme siirryimme sitten ihan viimeiseksi. Voi hyvänen aika miten en saanut pelkoa kuriin. Laikka tosin oli tohkeissaan, tammamamma meni niin tyytyväisenä meidän edessä, hän ei ollutkaan viimeinen! Latupohjalla otimme laukan ja tällä kertaa pysyimme lumella. Silti tuntui kuin olisin ollut jäniksen selässä, Keke suorastaan loikki ja yritti Laikasta ohi. Pidin kuitenkin tiukasti ohjista ja palautin pojan aina Laikan taakse. Suo-osuudella menimme jo hienosti ravia ja muistin jo kehua Kekeä.

Ja jyrkän ylämäen menimme laukalla, vaikkemme me viimeisinä kovinkaan pitkälle päästy. Ihan hyvä, mulla alkoi olla laukkakiintiöt täynnä. Olo rauhottui itselläkin, tosin kun menimme pitkin ryteikköä kohti Veikkaustietä, olin taas epävarma. Keke paineli muiden perässä aivan liian kovaa, ainakin mun mielestä. Se tosin kuunteli ohjia ja meni mistä pyysin ja kehuin pollea samalla kun yritin keskittyä omaan tasapainooni ja siirtää oksia pois tieltä.

Veikkaustiellä menimme Kekulin kanssa takaisin jonon keulille ja mulla oli tyytyväinen polle allani. Maailma oli jälleen reilassa! Kotimatka oli taas täynnä pyöräilijöitä, haukkuvia koiria, kävelijöitä, autoja ja peräväunuja. Keke on mahdottoman utelias polle, se oli turpa ojossa nuuskimassa ohi menevän auton peräkärryä! :D Vain ison pakettiauton perässä ollut asuntovaunu oli aika jännittävä, muuten mikään ei uhannut tätä rohkeaa pollukkaa! Läheiseltä tallilta tullut hevostraileri oli myös erittäin kiinnostava, sitä katsottiin pitkään korvat hörössä ja yritettiin nuuskia sisältöä. Ja melkein käveltiin ojassa sen takia.

Suojatien ylitimme ensimmäisenä mallikkaasti ja pyörätietä pitkin käynti oli reipasta ja rentoa. Mutalikosta menimme hyvin ohjia kuunnellen ja meinasimme ottaa parit laukka-askeleetkin kun tallipihalle päästiin! :D Satula pois ja suitset pois ja Keke nuuskutti hihaa. Eikös sieltä jotain pitäisi tulla? Kyllä sitä kiltille pollelle aina herkkua löytyy, niin nytkin. Ja sai kaikki muutkin ratsut namia, kukaan ei jäänyt ilman. Laskin vateja oikean määrän ja Oona laittoi mysliä ja leipää jokaiseen ja sitten kuuluikin enää tyytyväistä rouskutusta.

Varasin Vappupäivän lisäksi vielä sitä seuraavaksikin päiväksi reissun. Kuulema saatan olla ainoa vappuratsastaja, ihme homma! ;-)

Jaana antoi lainaan kuvat ehkä-tulevasta-hevosestani ja kotiin päästyäni katselin antaumuksella kaunista ruunaa. Niin ja etsin sen nykyisen tallin netistä. Olisi se hienoa saada oma polle, saisi mennä ihan omaan tahtiin ja ostaa söpöjä riimuja ja.. ja... ja...

Kyllä Kekekin on hieno hevonen. Loputtoman utelias ja innokas luonne, kun vain pysyisi sellaisena. Jalkoihinsa se voisi kyllä kiinnittää huomiota enemmän, mutta tosi kiltti ja rohkea tämä meidän obelix on! Kun vain itsekin olisin noin rohkea!

Päivän Putoaja...

Vuorossa yksinratsastukseen oli Gustur, jolle olin ajatellut satulatonta käyntireissua. Muut pollet olivatkin reissussa, joten kävin hakemassa Gusturin tarhasta. Sitä ennen annoin Laikalle namia, kun rouva tuli innokkaana tervehtimään! Gusse tuli oikein nätisti mukaan tarhasta, ja niin tuli Laikkakin! Piskuinen tamma seurasi tohkeissaan Gusturin vanavedessä sisälle talliin, piti ihan ajaa se takaisin ulos!

Vein Gussen ulos pihalle ja etsin käsiini harjan. Gussella ei niin paljoa ollutkaan enää talvikarvaa, melkoisen siisti poika oli. Mitä nyt kuivunutta mutaa sai hinkata pois... Sitten hain huovan ja vyön ja laitoin ne Gusturille. Tirriäisen hirnuessa (ja Gusturin vastatessa) kävin katsomassa varsalaitumia. Piti nimittäin odotella muita heposia retkeltä, Kekellä kun oli lainassa Gussen suitset.

Viimein näinkin porukoitten tulevan pyörätietä pitkin kotia kohti ja jäin Gussen viereen seisoskelemaan. Varsalaitumen pihatto peitti näkyvyyden mutalikkoon ja isolta osin polulle, joten kun hevosia ei kuulunut, niin siirryin paremmalle näköalapaikalle. Siinä huomasin, että mutalikolla oli jotain kummaa tekeillä. Muutama heppa oli tullut nätisti yli, mutta maassa oli jotain liikkuvaa mustaa. Sitten hoksasin, että joku oli tipahtanut ratsunsa selästä. Veti vakavaksi, toivottavasti kellekään ei sattunut mitään eikä hevosillekaan. Sitten huomasin että Keke oli ilman ratsastajaa ja arvasin tipahtaneen olleen Auli. Ja juuri kun hän oli ekaa kertaa Kekellä liikkeellä!

Neljä ratsukkoa tuli tallille ja ohjeistin heidät laittamaan pollet siihen missä ne olivat olleet kiinni lähtiessä ja Kolurin vein samantien talliin. Otin Kokulilta suitset ja satulan pois ja vein ne paikoilleen. Siinä vaiheessa Aulikin tuli Keken kyydissä tallille ja Oona otti pollukoilta suitsia pois. Autoin vielä Tvisturin satulan kanssa ja sitten pyysin Aulilta Gussen suitsia. Auli näytti olevan kunnossa, hieman jäykästi ja varoen hän kyllä liikkui.

Laitoin Gusselle suitset päähän ja Auli piti Gussesta kiinni kun kiipesin jakkaralta Gussen selkään. Sain Aulilta vielä raipankin mukaan ja sitten menoksi! Suoraan Eikan ruokakupille! Eikka oli ihmeissään kun kiskoin rynnivää heppa-pappaa pois toisten eväistä. Pyörimme kuin väkkärä pienen pienellä voltilla monta kierrosta, kunnes Oona tuli kiskomaan meidät matkaan. Evästykseksi hän sanoi, että sitä raippaa voi sitten käyttääkin...

Tarhan reunaa menimmekin komeaa reipasta käyntiä ja huomasin, että Gusturin selkäranka tuntuu melkolailla myös huovan läpi. Tää oli eka kerta Gussella ilman satulaa, joten asia tuli yllätyksenä. Mutalikon tullessa Gusse epäröi ja ohjasin pojan urheasti oikealle polulle. Pahimman kohdan tullessa Gusse pysähtyi ja kääntyi takaisin tallille. Käänsin pojan takaisin menosuuntaan, mutta Gusse veti sitkeästi takaisin. Yhtäkiä olimme keskellä risuista pusikkoa, jolloin olin erityisen kiitollinen ettei ollut kesä! Olisin muuten ollut verinaarmuilla ja pahasti... Yritin ohjata pojan takaisin polulle, mutta näppärästi Gustur siirtyi takaisin tallia kohti. Polulla yritin vielä kerran kääntää muka-pukittelevan herran pään, mutta en onnistunut.

Oona ihmetteli, että nytkö jo te tuutte takaisin ja sanoin että kyllä, vaihdamme satulan huovan tilalle. Huopa pois, satula selkään, jalustimet sopiviksi ja takaisin ylös. Oona antoi hieman pidemmän raipan mulle neuvotteluvaraksi ja sanoi että saattaa tulla tahtojen taisto tällä kertaa. Vastasin että sitten pyöritään tossa mutalikossa se kaksi tuntia, haluan koko rahan edestä! ;-)

Satulan kanssa olikin varmempi olo, kun oli ne jalustimet tukemassa. Taas menimme hienosti tarhan vierustaa ja kun tuli mutalikko, loppui meno. Gustur yritti kääntyä, minä käänsin takaisin. Gustur kääntyi uudestaan ja ohjaa ja pohjetta antamalla yritin kääntää koko ratsukon ympäri. Sepäs ei niin onnannutkaan, Gusse nimittäin peruutti ja peruutti ja peruutti ahterinsa suoraan tarhan sähkölankoihin. Johan pomppas! En tiedä miten se hevonen kiepautti itsensä alta pois niin, että tantereeseen tultiin. Toinen käsi oli onneksi harjassa kiinni, joten en ihan päälleni tuiskahtanut, vaan ahterille ja selälle. Gustur jäi seisomaan viereen, käänsi hieman päätänsä että näki mut paremmin oikealla silmällään ja odotti. Meikä kipuaa ylös ja sanoo varsin tuimaan ääneen Gusselle: "Tää ei ollut kivaa." Gustur vissiin vaistosi että nyt alkaa Anka-tätillä kiehua. Otin ohjat käsiin ja vein pollen taluttaen siitä mutalikosta läpi.

Mietin missä pääsisin takaisin selkään, noi rungottomat satulat kun kiepsahtavat helposti. Eikä Gusse tehnyt asiaa yhtään helpommaksi, joka kerta kun laitoin pyörätiellä jalkaa jalustimeen, se kääntää päätänsä kohti tallia ja yrittää kääntyä. Loppujen lopuksi houkuttelin sen ojaan seisomaan ja kipusin sitten ojan reunalta satulaan. Oli omituista mennä hevosen oikealta puolelta satulaan, mutta hyvin sain sinne itseni punnerrettua. Tosin Gusse kääntyi oitis tallille ja mä jatkoin kääntämistä niin kauan kunnes oltiin taas nenä kohti menosuuntaa. Pari volttia siinä pyörätiellä tehtiin ja jopa käytin kerran raippaa, mutta sitten lähdimme (housut märkinä) reipasta käyntiä kohti Hakjärveä.

Olin jo tämän alkutaistelun lomassa päättänyt, ettei me mitään kahden tunnin reissua tehdä. Käynnillä mennään sitten hieman lyhyempi reissu, henkiset voimat ei riitä kuin yhteen tuntiin. Menimme Hakjärventielle pidempää reittiä ja kaikki meni oikein hyvin. Suojatietä ylittäessä menimme reippaasti ja ylämäkeen kiipesimme vauhdikkasti. Yritys oli kova kääntyä oikealle menevälle hiekkatielle ja kohti kotia, mutta voltilla jatkoimme kauniisti matkaa.

Mökkitiellä aloimme pysähdellä ja jyrkässä alamäessä (laukkamäki toiseen suuntaan) tapahtui stoppi. Gustur yritti kääntyä ja pääsi sivuttain mäkeen. Päätin, että siinä sitten pysytään, kunnes meno alamäkeen maistuu. Gustur yritti välillä kääntää päätä ylämäkeen, mutta tiukka "ei!" ja ohjien kiristyminen sai mielen muuttumaan. Hetkisen kuluttua korvat alkoivat kuunnella tarkemmin ratsastajaa. Joka kerta kun pää kääntyi alamäen puolelle, löysäsin ohjia ja kehuin. Siinä jonkun aikaa seistyämme alkoi toinen etukavio kuopsuttaa maata, tylsäähän tässä on hei seistä. Silloin pyysin hevosta alamäkeen ja voi miten hienosti menimmekin! Kehuin Gusturia ja se päristeli mulle takaisin.

Aika pitkälle me päästiin, mutta sitten oli käännyttävä takaisin. Alhaalla oli jokin työmaa, missä pressu liehui tuulessa. Tuumasin sen olevan jo ihan hevosen kiusaamista ja käänsin Gusturin kotia kohti. Piti ensin miettiä että kummaltas puolelta se olikaan notkeampi, ai niin vasemmalle oli helpompi kääntyä, joten käännyimmekin oikean kautta. Tämä oli ihan varotoimi, koska paikkana oli laukkamäki ja ajattelin jopa pysyä tällä kertaa kyydissä... Muutama ripeämpi askel tuli, mutta pyytäessäni käyntiä sain mitä halusin.

Takaisin päin tullessä tein pieniä pidätteitä, jotka menivät oikein hyvin läpi. Gustur hidasti menoaan kiltisti ja tottelevaisena. Pärinäpolle meni tyytyväisenä, ei välittänyt haukkuvista koirista, vaikka niitä oli molemmin puolin tietä. Tuuli vain oli kamala, Gusse kulki välillä aivan vinossa kun yritti saada turvan tuulta kohti. Käynnillä kuitenkin menimme koko loppumatkan ja kun pyysin tien vasempaan reunaan, Gustur totteli ja samoin hän ymmärsi kun sanoin "Oikea reuna, Gustur, oikea reuna!"

Mietin ennen mutalikkoa, että pitäisikö mun tulla alas selästä. Gustur oli kuitenkin niin keskittynyt jalkoihinsa, etten uskaltanut keskeyttää... :D Käynnillä tultiin tallipihalle asti ja epäilin Gussen marssivan suoraan talliin ovien läpi, kun ei meinannut pysähtyä laisinkaan. Pääsin sentään alas selästä, ihan normi-alastulona, ja vein Gussen sisälle. Suitset pois, satula pois ja ruokakippo turvan alle. Sapuskat syötyään herra siirtyi päristellen takaisin tarhaan taputusten saattelemana.

Soitin Jaanalle ja kerroin mielenkiintoisesta reissusta ja sanoin oppineeni taas paljon. Opin sekä hevosista yleensä, että Gusturista, ja itsestäni myös. Hevosten kanssa häärääminen on aina mielenkiintoista, kun niillä on kaikilla omat luonteensa ja jokainen kerta on erilainen. Ratsastus on antoisa laji!

Hankilaukkaa!?!

Olipas ihanaa lähteä uudestaan ratsaille näin pian edellisen kerran jälkeen. Aurinko paistoi ja linnut liversivät, ihanaa! Nyt olin varautunut hieman kevyemmin vaattein, ettei tulisi niin kamala hiki. Tuli siinä lämmin kun laitoin pollukoita puihin kiinni, annoin näkkäriä ja hain suitsia valmiiksi.

Hain Kokulille satulan, muut näyttivätkin menevän ilman satulaa. Jaana yritti houkutella mua menemään huovalla, mutta antoi sitten satulan. Siinäpä ei ollutkaan vyötä paikallaan ja mua nauratti. Jaana sanoi että sä sait satulan, ei ollut mitään puhetta satulavyöstä! :D Sain kuitenkin jopa vyön, ei tarvinnut ihan pelkän satulan kanssa mennä! ;-)

Kolur peruutti taas paikaltaan pois, se ei kestä olla kiinni missään. Ei haitannut, vein sen Eikan viereen ja laitoin siinä sille suitset päähän. Kolur avasi suunsa valmiiksi, ei tarvinnut kuin hieman sinne päin ojentaa kuolaimia! Hyvä polle, kehuin pulmusta ja Kokuli nuuskutti kättä ja oli ihan tyytyväisen oloinen.

Selkään pääsin hyvin, mutta unohdin laittaa sykemittarin päälle. Nyt harmittaa, olisi ollut kiva tietää huippusyke! Matkaan lähdettiin innolla heti Eikan takana ja nautin täysin siemauksin Kolurin askelista. Pyörätiellä varoimme hieman isoa vesilätäkköä, ensin siitä piti ainakin juoda ennenkuin uskaltaa kävellä läpi. Lastentarhan kohdalla tuli pyöräilijä vastaan ja kehuin Koluria niin, etten edes huomannut pyöräilijän olevan Alexander Stubb!

Sitten olikin aika lähteä töltille ja koko letka mentiin hienosti vauhdilla. Eikkis näki kummajaisia ja menimme Kolurin kanssa rohkeasti ohi, vaikka edessä olikin risteys ja toisella puolen pyöräilijöitä. Käännyimme Veikkaustielle, eikä Kolur ollut moksiskaan, vaikka jyrkässä ylämäessä ja vieläpä mutkassa tuli auto vastaan. Olin niin ylpeä pulleasta ratsustani! Muitakin autoja tuli vastaan ja joka kerralla muistin myös kertoa asiasta Kolurille ja meno oli rentoa.

Metsässä olin todella onnellinen että oli se satula alla, meno oli möykkyistä. Kolurilla tuntuu olevan melko huoleton tapa kävellä, pyöreä masu menee puolelta toiselle ja meno on keikkuvaa. Kaikki ilman satulaa Kokulilla menneet kyllä kehuvat pollen maasta taivaisiin, mutta en kyllä usko, anteeksi vain! Ja varsinkin kun päästiin suo-osuudelle, missä lunta oli paikoitellen vielä paksultikin, olin ikionnellinen jalustimista.

Metsässä juoksenteli irrallaan kuusi koiraa, jotka omistajat ottivat hienosti kiinni ja jatkoimme matkaa. Yksikään hevosista ei ollut moksiskaan moisista hauveleista, varsinkaan kun ne heiluttivat innokkaina häntiään.

Sitten tuli vuoroon ensimmäinen laukkamäki ja Kolur otti tosi hienon laukan. Hieman raskasta oli meno, mutta ylös päästiin ja kehuin Koluria. Seuraavana olikin vuorossa pitkä laukkasuora ja hyvänen aika sitä menoa! Kolur otti laukan tosissaan ja antoi palaa niin pitkälti kuin suoraa vain riitti, eikä me nyt niin kovin jääty edes Eikasta! Ja sitten mulla ei ollut sitä sykemittaria päällä, AAARGH! Siinä kuulkaa hymyilytti, aivan mahtavaa! :D

Menimme metsän kautta pikkulenkin ja annoimme hevosten tasaannuttaa hengityksen. Takaisin tiellä otimme uuden laukan ja kas, Kolur valitsi raskaamman vaihtoehdon. Poika siirtyi umpihankeen ja antoi palaa ihan kunnolla. En uskaltanut kauheasti nousta satulasta, mutta riitti että paino oli jalustimilla hieman reilummin. Ai että oli hienoa, nauratti Kolurin keväinen hankilaukka, kunnon jumppaa jaloille! Jaana antoi Eikan mennä normaalia pidempään laukkaa ja Eikkis oli riemuissaan, saa mennä sydämensä kyllyydestä.

Jaana päätti ottaa uuden laukan vielä ennen metsäpolkuja ja myös siinä Kolur päätti mennä vaikeamman kautta. Pidin harjasta tiukasti kiinni ja hihkaisin innosta, vauhtia löytyy tältä komealta pojalta! Pikkuhiljaa hidastimme ravin kautta käyntiin ja kaikki hevoset tuntuivat olevan innoissaan.

Innostus jatkui metsäpolulla, töltillä piti mennä, mutta kun Eikka ryösti, niin loputkin tultiin laukalla perässä. Mua ei haitannut, mulla oli laukkafiilikset päällä ja niin oli Kolurillakin! Kovaa kovaa kovaa piti päästä, kun Eikka meni jo! :D

Ja mulla oli kyllä käsitys, ettei siitä vikasta laukkamäestä voi mennä laukkaa huonon kunnon takia, mutta Jaana päätti toisin. Tuli täytenä yllätyksenä koko muulle joukolle, että nyt laukataan, mutta onneksi olin ottanut varmuudeksi ohjia lyhyemmälle. Jaana vain hihkaisi "JIPPII!" ja sitten mentiin. Kolur otti mutkan töltillä ja kun sai suoristettua itsensä, meno oli hurjaa. Paahdettiin laukalla yli puolen välin mäkeä, mikä oli hyvä suoritus Kolurilta. Ylhäällä puuskutettiin hetki ja jatkettiin sitten matkaa.

Tiellä otettiin taas tölttiä ja Kolur otti muutaman askelen laukkaakin, kun oli pakko saada Eikka kiinni... Ja eräässä risteyksessä joka puolelta tuli autoja, eikä Kolur välittänyt niistä yhtään! Ei vaikka kaksi autoa ohitti toisensa juuri meidän kohdalla! Ai että on hieno heppa tää Kolur, kertakaikkisen mainio otus. Pyörätiellä hieman väistimme sitä vaaleanpunaiseen pukeutunutta mini-ihmistä, joka fillaroi ohi, mutta muuten mentiin rohkeasti ja reippaasti. Vietiin muut jonossa suojatien yli ja jatkettiin hienosti matkaa.

Tarhan reunalla Eikka meni edeltä ja me muut tulimme hieman jäljessä. Yhtäkkiä Aulilla oli vaikeuksia Svipan kanssa, Svipa puski Koluriin kiinni ja Kolur lähti laukkaan. Sain sen samantien takaisin käyntiin, mutta Svipa yritti puskea ohi. Pyysin Jaanaa odottamaan ja kerroin mitä oli tapahtunut. Svipa oli yhtäkkiä pukittanut ja rynnännyt Kolurin päälle ja kerroin eilisestä hätkähdyksestä. Epäilin että sähkö johti langoista maahan ja Jaana lupasi tarkistaa asian. Kuulemma Eikkakin oli siinä kohtaa liikuttanut jalkojaan ihan kummasti. Ja Svipa ei ole varmaan ikinä pukittanut ratsastaja selässään.

Svipa oli hieman nolon näköinen seistessään kiinnitettynä puuhun, kuinka hän nyt sillai käyttäytyi... Annoin Aulille heppanamin Svipaa varten, tyyliin hyvä ruoka parempi mieli. Ja kaikki muutkin sai namia (ja Tvistur 2), joten maailma oli taas raiteillaan. Hevoset tarhaan ja parin reissun varaaminen ja sitten olikin jo aika vilkuttaa varsatarhalaisille heiheit. Vaavin lisänimi on muuten Mantelisilmä, sillä on mantelinmuotoiset upean kauniit silmät!

Täyttä tölttiä!

Lähdin tallille ajoissa, sillä tällä kertaa sain vetää reissun Tvisturilla! Olin jo edellisenä päivänä kaivanut kaapista kevyemmät ratsastushousut, kypärän ja hanskat, talvikamppeet sai nyt jäädä pois. Nahkahanskatkin pesin juuri tätä silmällä pitäen! Turvaliivi tuli takaisin kuvioihin, kun toppavaatteet olivat huolehtineet osasta turvallisuutta paksuudellaan talven yli.

Tallilla kaappasin kaksi riimua olalle ja näkkäripussia heilutellen lähdin hakemaan ratsujamme. Ensin annoin kaikille halukkaille puolikkaan näkkäriä ja vasta sitten otin kiinni Svipan ja Tvisturin. Svipa edellä, minä keskellä ja Tvistur perässäni kuljimme tallin läpi pihalle. Kiinnitin heposet puihin ja kävin ripustamassa näkkäripussin auton peiliin. Onneksi tuo mieheni ei tätä blogia lue... :D

Yritin epätoivoisesti harjata Svipaa, mutta tehtävä osoittautui melkoisen mahdottomaksi. Jaanan pitäisi hankkia teollisuusimuri, millä saisi kaikki irtokarvat pois. Tai viedä se polle autojen harjapesuun, tosin ilman vettä ja pesuainetta. Yksi vetäisy harjalla, jolloin harja oli tukossa talvikarvoista, tuppojen nyppiminen, vetäisy harjalla, tuppojen nyppiminen, jne. Mattaantuneita kohtia oli sormin setvittävä, jolloin hieman tiukemman tupon kohdalla Svipa jo näytti hampaitaan. Tvistur oli helpompi tapaus, irtokarvoja oli, mutta ei sellaista mattaantunutta kuten Svipalla. Sitten hain kaviokoukun, ensin oli vuorossa Tvistur. Toinen etujalka alkoi kuopimaan, mutta rauhottui sitten. Svipa sen sijaan nosti kavionsa puhdistettavaksi yksi kerrallaan ja ihan pyytämättä! Vähänkö hieno polle! Hiki tuli ja oli pakko ottaa fleece pois takin alta. Samalla hain näkkärin palat rennoille ratsuille.

Hain suitset kummallekin valmiiksi ja jäin sitten odottelemaan Heidiä. Hänen saavuttuaan satuloin kummankin pollen ja laitoin suitset kumpaisellekin. Svipan satulointi on aina mielenkiintoista, tosin se ei mua ole kyllä järsinyt kiukkuisena. Tietää vissiin, ettei ruokkivaa kättä purra! Suoristin huolella talviturkin jämiä vyön kohdalta ja lupasin samalla olla varovainen, kyllä Svipa sen tietää, hyvä polle. Ja suitsetkin meni nätisti suuhun ja Heidi sanoikin että hoitelen hommat jo ihan hienosti. Niinpä, hevoset on hyviä opettajia!

Autoin Heidin Svipan selkään ja kiristelin vielä satulavyötä. Heidi korjasi jalustimien pituutta ja itse hain Tvisturin. Siinä vaiheessa huomasin, ettei jakkaraa näkynyt. Se löytyi tallista sisältä ja sitten jo pääsinkin hienosti kiipeämään Tvisturin satulaan. Lyhensin hieman jalustimia, en edes muista milloin viimeeksi olen mennyt Tvissellä+satulalla ja olo tuntui ihan hassulta.

Tvistur meni ensin suoraan Svipan ahteriin kiinni ja oli aivan tohkeissaan kun ohjasin hänet keulille. Voi että miten alkoi jalka nousta! Tyylikkäästi käyskentelimme kohti pyörätietä, tosin kumpikin polle sai jonkun sätkyn tarhan kulmalla. Tuli mieleen, että jos sähkölanka olisi ollut maassa, mutta ainakaan mikään ei näyttänyt roikkuvan irtonaisena.

Pyörätiellä lyhensin toista jalustinhihnaa vielä yhdellä reiällä ja sitten päästiinkin matkaan. Tvistur kulki edellä korvat tarkkaavaisina ja piti huolta ettei Svipan tarvinnut tulla liian lähelle. Johtajatamma kun on melkoisen tomera täti! Lastentarha ohitettiin uteliaana, olikohan nuo mini-ihmiset vaarallisia? Eivät olleet, joten matka jatkui.

Tvisturin satula oli hieman vinossa oikealle ja yritin saada sitä suoristettua ennen ensimmäistä tölttiä. Sainkin sitä suoristettua, joten töltille vain! Tvistur meni komeasti pää pystyssä piiiitkän matkaa, passia tosin. Poika olisi paahtanut mäen ylös asti, jos vain olisin antanut! Takaata kuului Heidin tyytyväinen ääni, joka kehui Svipan tölttiä. Ja se on totta, Svipan hidasta tölttiä ei voita kuin ehkä Kronan laukan nopeuksinen töltti. Ehkä.

Veikkaustiellä meni pikkuautoja sinne ja tänne, mutta meidän pollet ei moisista välittäneet. Vilkutin kaikille kuskeille ja hymyilin leveästi, kaikki vilkuttivat takaisin! :D Tvisturin reipas käynti vei meidät nopsaan kohti metsäpolkua, sitä ennen otimme vielä tölttiä.

Metsässä oli paikoitellen oikein hyvä mennä, lumet ovat sulaneet hurjaa vauhtia ja tänään vielä lisää, onhan päivällä ollut melkein kymmenen lämpöastetta! Metsässä oli selkeästi viileämmän tuntuista, tiellä aurinko lämmitti mutta metsässä ei. Kylmä ei kuitenkaan tullut, turvaliivi piti siitä huolen. Tällä kertaa Tvistur ei pysähtynyt mäen päälle, vaan Svipa perässään kipusi alas jyrkän mäen. Pikkuhiljaa alkoi askel tihentyä, poika odotti kovasti tölttipätkää kaatuneen puun jälkeen!

Tölttiä mentiin suopätkällä satunnaisesti. Hieman piti hidastella paikoitellen lumen määrän takia, mutta heti kun pääsi, Tvistur lähti uudestaan töltille. Mietin minkälainen laukkamäki tulisi olemaan, onko siinä ollenkaan mahdollista päästä paahtamaan. Tvistur varoitti edessä olevasta miehestä, joka tuli toista tietä pitkin ja suuntasi edessämme kohti laukkamäkeä. Sanoin Tvisturille sen olevan lenkkeilijä, ei siitä ole vaaraa. Tvistur lähti selitykseen tyytyväisenä miehen perään.

Hieman ennen laukkamäkeä oli "kevennys"tauko, Heidille ohjeeksi "mennään mitä päästään menemään" ja vasta sitten lähdimme laukkamäkeen. Ei siinä kyllä laukkaa menty ollenkaan, tasaisella töltillä menimme vauhdikkaasti mäen ylös. Kysyin Heidiltä, että haluisiko hän laukata pitkän edessä olevan suoran, mutta päätimme mennä töltillä. Varoitin Heidiä, että Svipa saattaa yrittää Tvissestä ohi, tammamammalla kun on tapana saada kiilauskohtauksia... ;-) Otin Tvisturin ohjista kunnolla kiinni ja sitten matalalla äänellä "Tööölttiii"-sanaa hokien töltille ja vauhtiin! Hienosti pysyi pollet lapasessa, otettiinpa vielä toinenkin pitkä suorallinen hienoa tasaista tölttiä! Loppumäestä otimme jopa laukat, ja me molemmat ratsastajat hymyilimme tyytyväisinä.

Kävimme katsastamassa metsäpolun pään, mutta päätin lähteä samaa reittiä takaisin. Polku näytti pehmeältä, enkä tiennyt yhtään mitä syvemmällä metsässä oli. Siis ei muuta kuin Tvisturin turpa kohti kotia. Svipa olisi ollut meno päällä ja päätimme yhteistuumin mennä suorat edelleen töltillä. Heidi lupasi hihkaista "Seis" jos Svipa pyrkisi ohi tai kiskoisi liikaa, Tvistur on kuitenkin helpompi pysäyttää kuin Svipa.. :D Hyvää tasaista tölttiä mentiin hienoa vauhtia ja elämä tuntui hymyilevän. Yritystä taisi Svipalla olla siellä takana, muttei liikaa kuitenkaan.

Metsäpätkällä otimme vain pienen töltin, koska alusta oli epätasaista. Kerroin Heidille, että kohta alkaa Tvistur kiskomaan vauhtia, koska edessä oli laukkamäki. Ei mennyt montaa metriä, kun jo pidin ohjista tiukkaan kiinni ja pyysin Tvisturilta käyntiä. Rohkea ja innokas ratsuni olisi mennyt koko mäen ylös laukalla, jos vaan olisi saanut, lipsuipa kaviot sitten tai ei. Ylhäällä ei kerennyt edes hengähdystaukoa pitämään, kun piti olla liikkeellä. Vaikka Tvistur meni tosi reippaasti, yllättäen Svipa ei jäänyt yhtään jälkeen vaan oli sekin innolla mukana.

Tielle päästyämme menimme maailman parasta tölttiä, tuolla töltillä olisimme voittaneet palkintoja! Rytmi löytyi oitis ja Tvistur meni pää korkealla tohkeissaan, tämä on niitä hetkiä kun toivoo ettei se loppuisi koskaan! Svipan meno oli myös hienoa, ainakin Heidi kehui ratsuansa auliisti.

Veikkaustien lopussa Tvistur oli sitä mieltä että lisääkin tölttiä voitaisiin ottaa ja yritti kiihdyttää vauhtiaan. Hillitsin poikaa, mutta Tvistur nosti sieraimensa kohti taivasta. Riitti kuitenkin, että sanoin tiukasti "Tvistur, ei", jolloin pää laski ja korvat lurpahtivat sivulle. Todella masentavaa, kun olisi vauhti päällä... :D

Pyörätiellä ei välitetty mopoista eikä skoottereista, vaan pitkin askelin käynnissä suuntasimme kotia kohti. Tölttiä menimme vielä kerran, ja YRITIMME toisenkin kun oli muksuja pyörillä perässä. Sitten olimme jo tarhan reunalla ja tallin pihalla laitoimme ratsut kiinni puihin. Riisuimme satulat ja suitset ja tein kummallekin hummalle eväskorin. Mysliä, Heidin tuomaa leipää ja Anka-tätin heppanameja. Eväät maittoi ja Heidi kiitti mukavasta reissusta, kivaa kun kummallakaan ei ole mikään pakko mennä kauheeta vauhtia. Voi ottaa rennosti töltillä, siinähän se on issikoiden juju!

Jäin hoivaamaan pörhöisiä pollukoitamme, vein vadit pois ja talutin ensin Svipan tallin läpi tarhaan. Oven takana pihatossa Eikkis olikin odottamassa ja yritti tunkea päätään talliin herkun toivossa. Rouva väisti kyllä aika vikkelästi kun huomasi Svipan olevan tulossa! Tvisturia tuodessa Eikka oli tullut takaisin ovelle ja piti ajaa se kauemmas. Ajoin pois myös paikalle ilmaantuneet Keken ja Kronan, niille riitti kimeä "Shuh, shuh, shuh"-ääni. Jaoin loput heppanamit kaikille tarhan asukeille ja onnistuin saamaan käteni, hihani (ja ison osan takkia muutenkin) likaiseksi, heposten hamutessa mutaisilla turvillaan herkkua. Noh, kaikki vaatteet meni kotona suoraan parvekkeelle, menenhän huomenna uudestaan polleilemaan! :D

Hikijumppaa

Mietin pitkään mitä laittaisin päälleni, koska ilma oli sumuinen ja sadettakin oli luvattu. Päädyin kuitenkin toppavermeisiin, mikä on näin jälkikäteen ajateltuna ihan hyvä idea. Ne ainakin pitää sadettakin eikä tule kylmä. Siinä vaiheessa en kuitenkaan ottanut huomioon, että saisin ratsukseni Kolurin...

Tallillahan se selvisi, että Kolur olisi tämän päiväisen elämyksen antaja. Oona sanoi että jos busseja tulee vastaan, niin aina voi tulla alas selästä... Viimeeksi meni ihan hyvin, mutta tarkkailisin tilannetta. Pidensin jalustimia ja kiipesin selkään, jolloin huomasin jalustimien olevan liian lyhyet. Auli piti ystävällisesti Kolurista kiinni, kun vääntyilin selässä jalustinhihnoja pidentäen ja taistellen samalla toppahousujen kanssa.

Päästiin heti melkein keulille, vain Eikkis oli edellä. Alkoi lantiojumppa, vaadin heti liikettä ja ratsastin oikein urakalla poikaa eteenpäin. Kolur kävelikin kunnialla ja olin oikein ylpeä meistä molemmista. Prinsessa oli meidän perässä, mutta siirtyi pikkuhiljaa keulille, koska Eikka näki pääsiäisnoitia siellä ja täällä. Ja sitäpaitsi Prinsessa ahdisteli Koluria niin, että Kokuli yritti jo potkia neitokaista. Reilu jätkä!

Menimme ns. uudelle reitille ja otimme ensimmäisen töltin autotiellä. Heti melkein perään näin kaukaa bussin tulevan. Hihkaisin Oonalle että bussi edestä ja tulin apinana alas Kolurin selästä. Bussi tuli aika lujaa vauhtia, hiljensi sentään kohdalla. Kolur meni kiltisti talutuksessa ja sanoin Oonalle, että kävelen sinne hiekkatielle asti. Kolur alkoi raahautua perässä ja paikoitellen tuntui kuin olisi kiskonut kivirekeä. Kehuin Koluria joka kerta kun ohjat olivat sievästi löysällä ja pikkuhiljaa herra tuntui tajuavan, että ilman ratsastajaakin voi kävellä reippaasti.

Hiekkatiellä kipusin takaisin selkään ja Keke siirtyi nopeampana meidän eteen. Keken väri muistutti jostain kumman syystä vihreää, märkä polle oli ilmeisesti kieriskellyt heinissä. Jos näette Espoossa vihreän pollen otsatukka letitettynä pinkillä hiuslenkulla, se ei välttämättä ole liiallisen juhlinnan aiheuttama näköharha.

Sitten olikin vuorossa tölttipätkä, jossa Kolurin kanssa kyllä pistettiin laukaksi. Niin taisi tulla kaikki loputkin 4 hummaa perässä laukalla, etummaiset kolme menivät aika haipakkaa. Sitten tuli laukkapätkä, joten harjasta kiinni ja menoksi! Tölttipätkissä jäätiin selvästi, mutta otettiin joka kerta laukalla kiinni edellä menijät. Nyt tosin mentiin ihan selvästi tölttiä, eikä ravia kuten mille mä sen yleensä saan. Ja taas oli rinta rottingilla, kehuin pollukkaani ahkerasti!

Paikoitellen tie oli pahoilla routakuopilla, joten piti olla erityisen tarkkana varsinkin laukkapätkissä. Kolur kiemurteli vesilätäköiden ohi ja jopa hyppäsi yhdestä yli, hienoa! Svipa yritti takaata ties kuinka monta kertaa ohi, mutta Auli piti hienosti johtajatamman kuosissaan. Paikoitellen tuntui tilanne varmaan samalta kuin aikoinaan laukkaradalla, tekisi mieli antaa päästää pollet menemään niin lujaa kuin vain haluavat... :D

Mielessä oli loistava laukkamäki ylös takaisin tullessa, mutta tie oli siltä kohdin aivan järkyttävässä kunnossa. Routakuoppia hurja määrä, kaviot upposivat hiekkatiehen ja oli pakko pidättäytyä ihan käynnissä. Kolurinkin jalat liukuivat ylipehmeässä hiekassa alamäkeä mentäessä, eihän sellaisessa muuta voi mennä kuin käyntiä.

Laukkapätkiä tuli kuitenkin eteen vielä monta. Yhdessä pitkässä pätkässä kolme edellä menijää lähtivät jo laukalle, kun Kolur teki stopin ja piti häntä pystyssä kakkatauon! Nauratti, hihkaisin etummaisille, että "KAKKATAUKO!" ja he hieman hidastivat, ei tosin paljoa. Pikakakat väännettyään Kolur lähti liikkeelle ja hihkaisin muille että "TULLAAN" ja sitten meno olikin hurjaa! Svipa takaata kuunteli mun käskyjä ja Aulia nauratti, sekin polle kuuntelee mun käskyjä vaikken sen selässä olekaan! Koko jono perässään Kolur antoi palaa ja meni lätäköitä ja routakuoppia väistellen innoissaan kärkijoukon perään!

On Kolur aika mainio polle, tänään se isotteli äiteelleen, muka potki ja näytti hampaita. Hyvä että Svipa oli Aulin hallinnassa, johan se tammukka olisi muuten tullut kurittamaan poikaansa oikein urakalla. Hampaat ilmeisesti kävi kuitenkin jossain vaiheessa Kolurin mutaisessa ahterissa, koska poika pomppas kesken käynnin ja kulki ilman patistusta pitkän aikaa nätisti! ;-)

Loppumatkan käyntipätkät meni hienosti, ajotiellä siirryin taas Eikan taakse ja otin pikkutöltillä aina Prinsessan ja Eikan kiinni. Hurjia kävelijöitä nämä kaksi, eikä Prinsessa näytä edes menevän kiireellä (kuten äitinsä Eik), vaan rentona aloitteleva ratsu meni pitkiä askeleita siroilla säärillään. Bussejakaan ei tullut vastaan, pikkuautoja tosin senkin edestä. Niistä emme kuitenkaan välittäneet ollenkaan ja reippaasti päästiin tallille.

Tallilla Kolur seurasi nätisti talliin ja otin kiltiltä ratsultani suitset ja satulan pois. Jaoin uuden makuisia heppanameja kaikille halukkaille (kaikki halusivat, kumma homma!) ja loput muruset kippasin useampaan ruokavatiin. Vein annokset Eikille ja Svipalle pikkutallin puolelle ja Svipa hörisi niin kovaa, että ääni tuntui ihan rinnassa asti. Johtajatammukka sai ensimmäisenä osansa ja omassa karsinassaan Eik väisti kiltisti kunnes sain sille oman vadin maahan. Itse hengähdin hetken ja avasin hieman talvitakkia, kuuma oli tullut ratsastaessa vaikka sade viilensi kummasti.

Varattuani lisää ratsastuksia huomasin että siirtoratsastukseen oli laitettu heppa-ratsastajaparit ja ikävä kyllä mulle ei ollut laitettu Tvisturia huovalla, mutta näytti olevan toisiks paras vaihtoehto, eli Gustur! Oih, me mennään sitten aika haipakkaa ison ruunan rupsukan kanssa, kunhan vaan lumet sulaa ja ruoho alkaa vihertää! Jee!