Odotin innolla tallille menoa, koska Jaana oli luvannut mulle kuvia "mun-ehkä-tulevasta" pollesta. Jaana olikin jo valokuva-albumin kanssa odottelemassa ja näytti mulle kuvia nätistä voikosta pollukasta, sekä kesäkarvassa että tuhdissa talviturkissa. Tätä täytyykin nyt miettiä tosi tarkkaan, oma on ollut mielessä jo pitkään!

Tällä kertaa ratsukseni valikoitui kuitenkin Keke, Kekuli, Keklukki, jne. Keke näytti hieman rauhattomalta seistessään tallin ovenpielessä ja menin juttelemaan isolle pojalle. Keke alkoikin heti ottaa kontaktia tyyliin: "Rapsuta mua ja juttele mulle ja rapsuta sitten lisää!" Mä rapsuttelin poikaa korvien takaa ja juttelin matalalla äänellä. Keke rauhottui ja alkoi tapansa mukaan nuoleskella mun hanskoja ja takin helmaa. Housutkin saivat osansa! Otsasta piti myös rapsuttaa ja keräsin massiivisen otsatukan ponkkarille toiseen käteen ja toisella hieroin pollen otsaa. Pää laskeutui entisestään ja kieli lipoi tyytyväisenä.

Hetken oli aivan kamalaa, kun Oona toi satulan! Ihan hirveää! Ja kesken rapsutusten! Eihän sitä (tallin suurin) pieni hevonen tuollaista kestä! Rauhoituttiin kuitenkin paijaamalla, välillä se elämä vaan on hieman vaikeaa! ;-D

Hain Kekelle suitset ja sovittelin niitä päähän. Keke avasi kauniisti suunsa ja otti kuolaimet. Ja kertakaikkisen kärsivällisenä poika odotti, että Anka-täti saa hälle niskahihnan paikoilleen, ai niin ja turparemmi auki, leukahihna ensin auki ja sitten kiinni, rokkipollen tukka pois otsahihnan välistä ja vielä turparemminkin paikoilleen. Nämä onkin ne monimutkaisimmat suitset mitä olen laittanut, Tvissellä, Gussella ja Laikalla on kuolaimettomat ja muillakin on kuolaimissa kiinni vain niskalenkki ja ohjat... Keke seisoi kiltisti paikoillaan ja kuunteli mun jutustelua ja maiskutteli kuolaimiaan.

Laitoin jalustimet sopiviksi ja sitten Oona jo tulikin auttamaan selkään. Tosin kiristettyään vielä reiällä sitä turparemmiä... Ensin en päässyt korkean Keken selkään, mutta sattumoisin polle oli juuri sopivasti siirtynyt tuolin viereen, joten siitä sainkin sopivan ponnistusalustan. On se korkea polle, välillä ihan hirvittää. Miten se tuntuukin niin paljon korkeammalta kuin veljensä Kolur, vaikka ei ero varmaan senteissä niin montaa ole.

Lähdimme liikkeelle heti Eikan perään ja käynti oli reipasta, kuten aina. Mutalikossa sai hieman kannustaa ja ohjata puiden läpi mentäessä, ja silta pyörätielle oli kanssa hankala. Kehuin poikaa kovasti ja tohkeissaan Keke päristeli takaisin. Päristelin Kekelle ja kas, Keke teki Tvisturit ja päristelimme vuorotellen! Suojatiellä menimme komeasti keulilla Oonan jäädessä pysäyttämään autoja ja rohkea polle käveli reippaasti eteenpäin.

Hämmästyttävä määrä kävelijöitä ja pyöräilijöitä varsinkin oli liikkeellä, olikin muuten upea ilma. Kaikki pollet sai siedätyshoitoa läheltä viipottavista lapsi-fillaroijista, niitä meni eestaas sinne tänne ja välillä tosi läheltäkin. Pistin ihan merkille erään moottoripyöräilijän, joka kevensi kaasua vaikka oli ylämäki ja meni pelkällä liike-energialla eteenpäin. Vasta reilusti hevosletkan jälkeen hän varoen lisäsi kaasua. Suuret kiitokset sinulle, kuka lienetkään! :D

Menimme ratsastuspolulle pitkän tauon jälkeen pidemmän reitin kautta. Parit tölttipätkät otimme tien reunassa ja sitten pääsimmekin jo ratsastuspolulle. Oi kuinka askeleet tihentyivät! Kaikki pollet näyttivät nauttivan uusista reiteistä, ei aina tahkota niitä samoja vanhoja. Keke tuli ensimmäisen jyrkän alamäen hienosti alas, katsoi mihin astui. Ja ylämäki punnerrettiin myös nätisti! Sitten oli jo töltin aika, tosin Eikka meni sen verran vauhdikkaasti että otimme muutamat laukka-askeleetkin pysyäksemme perässä... Polku oli hyvässä kunnossa ja meno olikin mukavaa.

Siinä kohtaa, missä talvella ollaan tultu Veikkaustien kautta, oli tietenkin myös lumet sulaneet ja alta paljastui viimesyksyinen kaaos. Metsää oli harvennettu, puita ja risukkoa nurin, syvät traktorin jäljet olivat vetäneet polun ihan pilalle. Ei auttanut muu kuin mennä käynnissä varoen mutaisia liukkaita kohtia. Jyrkkä alamäki oli sulanut ja oli melkoisen hyvässä kunnossa, siitä pääsimme hyvin alas.

Suo-osuudella meni liukkaaksi, talvella tiiviiksi pakkautunut polku oli edelleen jäinen, luntakin oli vielä paikoitellen! Tölttipätkää otimme latupohjalla, milloin pollet nyt halusivat pysyä lumella. Vetivät kummasti polulle, mutta kun se oli vielä jäinen!

Ennen ensimmäistä laukkapätkää siirryin kolmanneksi jonossa, Krona tuli tukkeeksi. Se olikin hurjaa, Keke innostui niin ettei kuunnellut oikeaa ohjaa, vaan siirtyi vasemmalle. Siinä kulki se jäinen polku, jossa kaviot lipsuivat niin, että meinasimme kompuroida pahasti. Mun paino oli jo melkein Keken niskan päällä ja hyvä etten tullut yli. Keke sai korjattua tilanteen ja minä tasapainoni ja sitten mentiin taas haipakkaa! Syke oli korkealla, 177! Oona kysyi kumpaa kautta mentäisiin, tasaista suoraa vai mäkilaukkaa. Pyysin tutisevalla äänellä mäkilaukkaa...

Käännyimme vasemmalle polulle ja otimme pienen laukan siinäkin. Taas oli läheltäpiti-tilanne, Keke hyppäsi vesilammikon yli ja kaarsi sen jälkeen tiukasti polulla oikealle. Onneksi oli käsi harjassa kiinni! Alkoi hirvittää ihan tosissaan, varsinkin kun huomasin, että polku oli melkoisen pehmeässä kunnossa. Rauhoittelin itseäni ja kun tuli kääntymisen aika, kysyin hennolla äänellä että saisinko mennä taaemmaksi...

Kolurkin siirtyi meidän eteen ja hidasti matkaa sen verran että pystyin jopa ajattelemaankin. Laukka meni ihan ookoo, mutta ne pehmeät kohdat! Keke ei katsonut ollenkaan mihin se astuu, innolla vaan paahtaa, tuli eteen mitä tuli! Oona tuli laukan päätteeksi laittamaan Keken otsatukan ponnarille, jos se vaikka näkisi paremmin.

Ja latupohjalle päästyämme siirryimme sitten ihan viimeiseksi. Voi hyvänen aika miten en saanut pelkoa kuriin. Laikka tosin oli tohkeissaan, tammamamma meni niin tyytyväisenä meidän edessä, hän ei ollutkaan viimeinen! Latupohjalla otimme laukan ja tällä kertaa pysyimme lumella. Silti tuntui kuin olisin ollut jäniksen selässä, Keke suorastaan loikki ja yritti Laikasta ohi. Pidin kuitenkin tiukasti ohjista ja palautin pojan aina Laikan taakse. Suo-osuudella menimme jo hienosti ravia ja muistin jo kehua Kekeä.

Ja jyrkän ylämäen menimme laukalla, vaikkemme me viimeisinä kovinkaan pitkälle päästy. Ihan hyvä, mulla alkoi olla laukkakiintiöt täynnä. Olo rauhottui itselläkin, tosin kun menimme pitkin ryteikköä kohti Veikkaustietä, olin taas epävarma. Keke paineli muiden perässä aivan liian kovaa, ainakin mun mielestä. Se tosin kuunteli ohjia ja meni mistä pyysin ja kehuin pollea samalla kun yritin keskittyä omaan tasapainooni ja siirtää oksia pois tieltä.

Veikkaustiellä menimme Kekulin kanssa takaisin jonon keulille ja mulla oli tyytyväinen polle allani. Maailma oli jälleen reilassa! Kotimatka oli taas täynnä pyöräilijöitä, haukkuvia koiria, kävelijöitä, autoja ja peräväunuja. Keke on mahdottoman utelias polle, se oli turpa ojossa nuuskimassa ohi menevän auton peräkärryä! :D Vain ison pakettiauton perässä ollut asuntovaunu oli aika jännittävä, muuten mikään ei uhannut tätä rohkeaa pollukkaa! Läheiseltä tallilta tullut hevostraileri oli myös erittäin kiinnostava, sitä katsottiin pitkään korvat hörössä ja yritettiin nuuskia sisältöä. Ja melkein käveltiin ojassa sen takia.

Suojatien ylitimme ensimmäisenä mallikkaasti ja pyörätietä pitkin käynti oli reipasta ja rentoa. Mutalikosta menimme hyvin ohjia kuunnellen ja meinasimme ottaa parit laukka-askeleetkin kun tallipihalle päästiin! :D Satula pois ja suitset pois ja Keke nuuskutti hihaa. Eikös sieltä jotain pitäisi tulla? Kyllä sitä kiltille pollelle aina herkkua löytyy, niin nytkin. Ja sai kaikki muutkin ratsut namia, kukaan ei jäänyt ilman. Laskin vateja oikean määrän ja Oona laittoi mysliä ja leipää jokaiseen ja sitten kuuluikin enää tyytyväistä rouskutusta.

Varasin Vappupäivän lisäksi vielä sitä seuraavaksikin päiväksi reissun. Kuulema saatan olla ainoa vappuratsastaja, ihme homma! ;-)

Jaana antoi lainaan kuvat ehkä-tulevasta-hevosestani ja kotiin päästyäni katselin antaumuksella kaunista ruunaa. Niin ja etsin sen nykyisen tallin netistä. Olisi se hienoa saada oma polle, saisi mennä ihan omaan tahtiin ja ostaa söpöjä riimuja ja.. ja... ja...

Kyllä Kekekin on hieno hevonen. Loputtoman utelias ja innokas luonne, kun vain pysyisi sellaisena. Jalkoihinsa se voisi kyllä kiinnittää huomiota enemmän, mutta tosi kiltti ja rohkea tämä meidän obelix on! Kun vain itsekin olisin noin rohkea!