Hassuttelua

Mä olin eilisen vain kotona lepäämässä, kuumetta oli hieman jo perjantainakin. Lauantaina mua otti niin pahasti aivoon, pollaan ja päähän, että oli tosi hyvä kun mies lähti Matkamessuille. Sain ihan rauhassa yksin murjottaa ja olla masentunut kun en kerta loistavasta ratsastussäästä huolimatta päässyt polleni kanssa mihinkään.

Tänään oli kuitenkin reippaasti parempi olo, joten päätin lähteä tallille katsomaan mitä muille kuuluisi. Tuumasin tekeväni vain pienen retken, muut voisivat jatkaa pidemmälle. Tallilla olikin autojen ruuhkaan, piha onneksi oli aurattu. Jaanan täytyy kohta teettää parkkipaikka kaikkia asiakkaita ja yksäreitä varten! Sujautin autoni johonkin sopivaan kohtaan ja tervehdin muita. Melkein kaikki olivatkin jo paikalla!

Lähdin hakemaan omaa ratsuani ja Minna tuli samalla Faxin noutoon. Kävelimme pidemmälle tarhojen välissä ja katsoin ensin että tottakai se mun palleroiseni on ihan siellä perimmäisessä nurkassa. Sitten hoksasin, että sehän kisailee Tirrin kanssa siellä! Voi että oli mukava katsella kun molemmat leikkivät ja Mörri sai kunnolla liikuntaa hangessa! Siellä se ravasi innolla Tirrin perässä ja jahtasi nuorukaista, kunnes osat kääntyivät. Mörri kuitenkin selkeästi tykkäsi enemmän siitä jahtaamisesta, se oli aivan korvat tötteröllä ja pää korkealla.

Vaavi lähti kävelemään mua kohti, jolloin Tirri suuntasi isänsä perään. Ja Mörri komeasti edelleen Tirrin kyljessä näykkien ja paksussa lumessa ravaten. Yritimme Minnan kanssa houkutella leikkiviä poikia lähemmäksi viheltämällä, mikä tehosikin Vaaviin ja Tirriin. Mörri sen sijaan oli hieman nyreissään, hänen leikit keskeytettiin ja hän päätti seistä juuri siinä missä oli. Kuten tavallisesti, Mörri ei tule luokse, ainakaan jos katson sitä ja pyydän. Sen sijaan joudun aina hakemaan sen pollen sieltä! Joskus se tulee salaa selän taakse, kun rapsuttelen Vaavia tai Tirriä ja on siinä sitten sen näköisenä että tässähän mä olin koko ajan...

Nyt kuitenkin hain Mörin ja se lähti innolla kyllä mukaan. Se tulee tosi kiltisti aina mukaan, ei jää kanittaa muuta kuin kakkatauon ajaksi. Vein Mörrin tallin oveen kiinni, kun meidän "omalla" paikalla oli jo Vísir. Tämä herra se tervehti mua hyvinkin iloisesti ja nuuskutti mun taskuja. Nyt ei ole kuule yhtään mitään namia tarjolla, ei ei!

Hain harjapakin ja katsoin että Mörri olikin tosi siisti. Ihanaa kun on lunta! Mä harjasin karvat ojennukseen ja poistin parit jääkalikat kyljistä. Kaviot olivat edelleen hyvässä kunnossa ja sitten laitoin lampaankarvan ja ratsastusvyön Mörrille. Mä otin taskuun nameja matkaa varten (siis heppanameja) ja huomasin samalla että mun takki oli revennyt. Liian innokkaita heposia, näemmä!

Nousin jakkaralta selkään ja mulla oli jo siinä hieman väsähtänyt olo. Selkeästi olin puolikuntoinen, mutta pakko oli päästä lenkille. Olo helpottui kun lähdimme liikkeelle, ei tarvinnut olla jaloillaan. Mulla ei ollut jalustimia käytössä, olin nostanut ne reisieni ylitse roikkumaan. Siitä ne saa pikaisella liikkeellä esille ja tueksi, jos tarvitsee. Mörri meni kuitenkin hyvin sievästi lumista polkua ja tuntui vaistoavan tarpeen varovaisuudelle.

Pääsimme pyörätielle ja käännyimme vasemmalle, muut olivat lähdössä laukkabaanalle päin. Mörrin kanssa päristelimme kulkiessamme ja oli ihan mukava olo. Välillä Minna tarkisti Mörrin (ja mun) tilanteen ja jatkoimme taas matkaa.

Käännyimme pienemmälle tielle ja se oli melkoisen liukas. Lumen alla oli jäätä ja se on ollut yleensä aina liukkain kohta koko tiellä. Mörri meni kuitenkin varoen ja vain yksi lipsahdus tuli, sekin takajalalle. Pääsimme lumiselle polulle ja Mörri meni niin reippaasti, että saimme muut kiinni. Tunsin, kuinka hevosen selkälihakset toimivat takamukseni alla ja mietin tän olevan tosi hyvää jumppaa Mörrille.

Seuraavaksi oli taas lumipeitteistä hiekkatietä vuorossa ja mä aloin jo väsähtää. Hieman myöhemmin tasaisella otimme muita ravilla kiinni, ja sitten tulimmekin ison tien risteykseen. Mä sanoin muille, että taidan kääntyä tästä takaisin, alkaa olla väsynyt olo. Käänsin Mörrin kotiin, mikä ei nyt ihan heti hänelle sopinutkaan. Muut menivät tien yli ja me jäimme hetkeksi miettimään.

Pikkutietä tuli auto ja tulin alas selästä kun Mörri pyörähti kavereidensa perään. Siirsin ratsuni tien sivuun ja kiitin autoilijaa kärsivällisyydestä. Talutin hetken aikaa Mörriä takaisin päin ja vastaan tuli punainen avotraktori auraushommissa. Mies pysähtyi tien varteen odottamaan meidän ohikulkua ja tervehdin häntä jo kauempaa. Mies kysyi että pelkääkö hevonen traktoria ja kerroin että ei pelkää. Traktorihan tuo heinälastin! Kerroin samalla että nyt onkin aika palkita hevosta  hyvästä käytöksestä ja kaivoin taskusta namin Mörrille. Mies hymyili meidän touhuille ja Mörrin katsellessa sivuteille kerroin sen olevan aina utelias ja tutkivan ihmisten pihoja.

Jatkoimme matkaa ja päästin Mörrin kulkemaan ihan itsekseen. Se seurasi tyytyväisenä ja oli selkeästi unohtanut haluavansa muiden kanssa lenkille. Mäkin piristyin kummasti siinä kävellessä ja viimein alamäessä ennen polkua aloin sipsuttamaan ja houkuttelemaan Mörriä raville. Jostain kumman syystä se siirtyi raville ja mä hihkuin innosta ja palkitsin sen namilla.

Kävelimme polun ihan peräkanaa ja polun toisessa päässä Mörri jäi seisomaan pää koholla. Mä katselin monen metrin päästä hevostani ja yritin keksiä miksi se ei tykkää siitä paikasta. Katselin ympärilleni, nuuskuttelin ilmaa ja kun mitään en huomannut, päristelin ja jatkoin matkaa. Hetken kuluttua Mörri tuli perässä pää alhaalla, ei sekään näyttänyt juuri nyt havaitsevan mitään kummallista.

Pyysin liukkaalla kohdalla Mörriä olemaan varovainen ja Mörri nuuski maata. Tää oli se liukas kohta, hän muistaa kyllä! Matka jatkui ihan tien reunassa ja aura-auton jäljiltä Mörri pääsi herkuttelemaan alta paljastuneilla heinillä. Bussi ajoi ohi ja vilkutin hymyilevälle kuskille, hän huomasi kyllä että ulkoilutan isoa kultaista noutajaani. Toiseen suuntaan ajoi toinen bussi, jonka kuski myös vilkutti meille hymyillen. No niin Mörri, nyt kun bussit ovat menneet, niin me lähdetään nyt ajoradalle.

Talutin nyt ihan ohjista Mörriä, kun kerta ollaan ajoradalla. Mörri seurasi kauniisti ja vilkuttelin ohiajavalle autolle. Päästyämme pyörätielle laskin Mörri irti ja kun tulimme sopivaan kohtaan, aloin taas houkutella Mörriä raville. Juoksin edellä ja kun naksutin, Mörri lähti raville. Sain pistää taas töppöstä toisen eteen kun herra innostui! Sen ravi on tosi kaunista, se nostaa polviaan kunnolla ja harja hulmuten tahdikas askellus vie hevosta eteenpäin. hetken kuluttua Mörri kiri hieman, sen verran että sen pää tuli mun ohi ja iso lämmin silmä katseli mun ilmettä. Mua nauratti ja Mörri selkeästi hymyili, tää on niin hauskaa sen mielestä! Siirryttyämme käyntiin palkitsin sen namilla.

Otimme vielä toisenkin ravipätkän ja juoksin jo ihan tosissani. En pitkään moista jaksanut, mutta Mörri hidasti tasan tarkkaan samaa tahtia kanssani ja taas oli namin paikka. Vimosella ravipätkällä Mörri ei meinannut lähteä raville, luultavasti koska kyseisessä paikassa ei olla koskaan menty ravia. Houkuttelin hevostani ottamalla itse laukka-askeleita, sellaisia kunnon liioiteltuja, lisäsinpä siihen vielä päristelyä ja pään viskelyäkin. Mörri innostui raville ja päristeli myös ja veti huuliaan selkeästi ylöspäin. Voi hitsi, mun hevonen nauraa mulle! Samalla tuli katsottua tielle päin, kun auto hidasti. Autossa mies tuijotti suu ammollaan ja nauroi sitten ihan ääneen meidän touhuille! Ihmetteli varmaan että mitä ihmettä tuolla oikein tapahtuu?!?

Jotkut koirathan hymyilee, ne vetää suunpieliä ylöspäin ja ovat varmaan oppineet sen ihmisiltä. Mä luulen että mun sosiaalinen hevosyksilönikin on sen oppinut, koska se myös vetää suunpieliä ylös ja samalla sen silmästä näkee että sitä huvittaa tilanne. Ja tuon mun laukkaesityksen jälkeen hevosen ilme (ja sen autokuskin myös!) olivat näkemisen arvoiset.

Pääsimme tarhan vierustan polulle oikein mukavasti ja Mörri seurasi kuin koira jäljissäni. Tallille päästyäni huomasin, että Auli oli vielä paikalla ja Oonakin oli pihalla. Mörri sai lisää rapsuttajia ja huomiota ja kerroin äskeisestä hauskasta tilanteesta. Mä olen varmaan saanut jo sen kylähullun arvonimen, joten ei mitään uutta taivaan alla. ;-)

Annoin Mörrille kunnon satsin ruokaa ja leipää ja Aulin kanssa jaoimme loput leivät Vaaville, Tirrille, Brynjalle ja aikuisten laumallekin riitti osa. Vietyäni Mörriäisen takaisin tarhaan jäin hieman rapsuttelemaan Vaavia. Se on aika hyvin oppinut että jos se ajaa muut pois mun läheltä, mä lähden pois. Vain silloin se saa ajaa muut kauemmaksi kun MÄ ajan niitä ensin kauemmaksi. Fiksuna hevosena Vaavi on oppinut kaikenlaista mun käytöksestä, sitä on tosi mielenkiintoista seurata. Nyt annoin Tirrin ja Brynjan nuuskutella ja Vaavi pysyi kauniisti toisella puolella pitäen korvat ylhäällä. Rapsuttelin Vaavia kiitokseksi ja se pörähteli tyytyväisenä. Kun Vaavi sitten ärsyyntyi Tirriin ja Brynjaan, se ajatti ne pois mun viereltä. Tein sitten kuten aiemminkin, lähdin pois tilanteesta. Vaavi kestää aina vain pidempään ja pidempään muita hevosia mun luona, se tietää että saa kuitenkin huomiota. Ja Mörriä se ei ole ajanut mun luota pois enää vähään aikaan. Täti kun hermostuu sellaisesta ja alkaa huitomaan käsillään kuin tuulimylly! ;-)

Mä olin kertakaikkisen väsynyt kun istuin autoon. Hieman ehkä liian aikaisin lähdin kuumeen jälkeen liikkeelle, mutta Mörrin kanssa mieli lepää ja mulla on mahtava fiilis. Nyt kun sen kanssa ollaan tultu irrallaan ja tänään kun sain sen ensimmäistä kertaa ravaamaan mun kanssa, niin mulla on aivan upea olo henkisesti! Piti ottaa parin tunnin päiväunetkin, mutta varmasti hymyilin koko unien ajan! Mä olen todellinen onnenpossu kun olen saanut näin ihanan heppaystävän itselleni! <3

Valoisampi kuin viikko sitten

Sain luvan lähteä taas hieman aiemmin töistä ja kas, suuntasin tietenkin tallille. Tallilla olikin täyttä autojen suhteen, joten ajoin pihalle asti. Krona näytti olevan tolpassa kiinni ja Vísir tallissa eläinlääkärin kanssa. Raspaukset ja rokotukset saivat mun ihan säälimään Vísiriä. Kysyin sillai kautta rantain että kun Vísiriä rokotettiin ja sitä raspattiin niin olihan se ihan TOSI kiltisti, olihan? Nooraa nauratti, oli se tosi kiltisti, Jaana sille jo antoikin hieman namia... "Noh, kun mullakin olis kyllä omenaa sille, jos saisin yhden antaa, jookos?" Vísir oli ainakin sitä mieltä että omena päivässä pitää lääkärin loitolla, ainakin loppupäivän, joten Noora antoi luvan omenalle.

Kronakin sai omenan, tietenkin, kun se kerta hörisikin mulle! Ihana Krona-neito taisi saada toisenkin omenan, onhan se Mörrin ihastus. Hain pörheän polleni yhtäaikaa Faxin kanssa tarhasta ja vein Mörriäisen Kronan viereen hörisemään. Toin Mörrillekin omenaa, kun kerta herra oli niin hyvällä päällä että hörisi mullekin! Ikävä kyllä Krona oli ollut jo lenkillä, joten emme saaneet kaunottaresta seuraa.

Harjasin pahimmat jäät Mörrin kyljistä ja putsasin kaviot, vielä olivat hyvässä kunnossa! Selkään laitoin taas huovan ja ratsastusvyön ja sitten olimmekin jo valmiita retkelle! Minna kipusi Faxin selkään ja meni edelle, Mörri käveli oikein reippaana perässä. Polku tarhan vieressä oli mukavan luminen ja pehmeä, aurinkokaan ei ollut vielä laskenut.

Pyörätielle päästyämme Faxi jatkoi oikealle ja Mörri perässä. Sitten sattui jotain ihan kummallista, joka nauratti mua kun illalla mietin tilannetta. Mörri päätti taas kääntyä takaisin vasemman kautta. Yritin pysäyttää sen liikkeen oikeasta ohjasta ja antamalla vastakkaista pohjetta, mutta Mörri vaan kääntyi. Mä käytin edelleen oikeaa ohjaa ja suorastaan jumiuduin siihen ohjaan kiinni. Mörri jatkoi kääntymistään ja yhtäkkiä oltiin taas turpa Faxiin ja menosuuntaan ja mä tajusin päästää irti viimein siitä ohjasta. Mörri käveli aivan tyynesti Faxin perään ja mä mietin että mitä ihmettä tuossa tapahtui... Siis normaalistihan jos oikeat avut eivät ole tehonneet, mä olen salamana vaihtanut vasemmat avut tilalle ja kääntänyt sen pollen koko voltille ja ollaan jatkettu sinne minne pitikin. Nyt sen sijaan jäin roikkumaan siihen oikeaan ohjaan, mutta Mörri SILTI kääntyi sen voltin IHAN ITSE, kuin vanhasta muistista ja jatkoi matkaa. Mä en varmaan osaa edes selittää kuinka koomisen kummallinen tilanne oli! Se vaan oli niin hassua kun Mörri on ilmeisen tottunut että hänet käännetään sitkeästi voltille, että se tällä kertaa teki sen itse noteeraamatta pätkääkään oikeassa ohjassa roikkuvaa Tätiä...!

Matka jatkui mun kummastellessa tilannetta, mutta olin tosi skarppina. Heti kun Mörri yritti kääntyä vasuriin, oikea ohja kiristyi ja naksuttelin hurjana ja annoin pohkeita. Muutaman kerran näin tehtyäni Mörri päätti antaa periksi ja kulkea kuten kunnon ratsun kuuluukin. Tuumasin vain että kuolaimettomat on ehdottomasti paremmat meille! Tai riimu.

Lastentarhan kohdalla naksuttelin ja vaadin liikettä, siinä kun on toinen sellainen kohta, missä Mörri yrittää yleensä kääntyä. Hyvin menimme lasten ohi, huikkasin moimoit ja vilkutin ja saimme iloisia vilkutuksia ja moimoita myös takaisin. Hetken kuluttua olimmekin jo ensimmäisellä nopeammalla kohdalla ja Mörri lähti Faxin perään erittäin hyvällä ravilla. Mä pidin harjasta kiinni toisella ja ratsastusvyöstä toisella kädellä ja kevensin hieman. Tuo mun asento on aivan järkyttävä, mä tiedän, mutta siinä mä tunnun parhaiten pysyvän kyydissä.

Hyvällä ravilla otimme Faxia kiinni ja ylämäki meni aika reippaasti kävellessä. Tunsin kuinka Mörri käytti selkälihaksiaan ja otti pitkiä askeleita takajaloillaan, moottori toimii! Käännyimme taas La Lunan kohdalta hiekkatielle ja heti kun pääsimme, siirryimme nopeampaan askellajiin. Faxi tölttäsi jo ja Mörrikin tihensi askeleitaan käynnissä, mutta odotti kuitenkin mun valmistautumista ja apuja. Kun viimein otin surkean näköisen, mutta mulle erittäin hyvän raviasennon, Mörri lähti naksautuksesta raville Faxin perään.

Mulla oli tosi leveä hymy naamalla, mä NIIN tykkään Mörrin ravista! Se on niin hauskaa kun se tohkeissaan menee erilaista ravia huovan kanssa ja päristelee mennessään. Ilmakin oli upea, pakkasta pari astetta ja päivällä satanut lumi piti hyvin kavioiden alla. Vielä oli jopa valoisaa, viikko sitten tässä kohtaa oli jo selkeästi pimeää.

Seuraavaksi oli edessä iso mäki, jonka posotimme ravilla laukkaavan Faxin perässä. Aika kovaa Mörri pystyy menemään sitä kiitoraviansa, monen hevosen laukan vauhtia! Siirryimme käyntiin loppumäen ajaksi ja seuraavalla suoralla ihastelimme maisemia. Aurinko oli jo alhaalla, mutta taivas oli erittäin kauniin turkoosi. Pyöreiksi muuttuneet lumiset puut hehkuivat katuvalojen loisteessa ja taloista pilkottivat lämpimät lamput. Äänimaailma oli muutunut lumisateen myötä utuisen oloiseksi ja Turunväylän liikennekin runsaudestaan huolimatta oli pehmeän kuuloinen.

Moottoritien yli kuljimme tasan keskellä siltaa. Mörriä ei alta kulkeva liikenne haittaa ollenkaan, joskus se tosin seuraa jonkin isomman auton kulkua. Se kääntää päätään kallelleen, että näkee kun auto menee sillan alle, sitten kallistaa sitä toiseen suuntaan että näkee kun se sama auto tulee toiselta puolen ulos. Päästyämme sillan toiselle puolelle siirryimme takaisin oikeaan reunaan ja kaivoin taskusta Mörrille namun.

Hiljaisella hiekkatiellä otimme pikkasen lisää ravia. Yhdessä kohdassa Mörrin jalka lipsui ja se vaihtoi töltille ja hidasti siitä sitten käyntiin. Ohjasin ratsuni turvallisemmalle alustalle ja jatkoimme uudestaan ravilla. Sitten jopa laukka-askelkin tuli otettua! Siirryttyämme käyntiin sanoin Minnalle, että seuraavalla kerralla voitaisiin tehdä tää reissu vastakkaiseen suuntaan. Sieltä tullessa meillä olisi mukava laukkamäki ennen "pimeää" kohtaa. Minnalle suunnitelma sopi, hevosetkin saavat vaihtelua.

Edessä oli mun suosikkikohta viime reissulta, mutta nyt olikin ihan eri asia mennä. Edelleenkään ei ollut pimeää, minäkin näin missä mentiin. Ihan ei ollut samaa jännitystä kuin viimeeksi, mutta raville lähdettiin päristellen. Tällä kertaa näin edellä menevän ratsukon vallan mainiosti ja alusta oli hyvä raville. Faxi meni laukalla ja me tahdikkaalla ravilla perässä ottaen mutkat suoriksi. Ihan ei matka riittänyt Mörrille innostua laukalle, mutta nauroin kyllä ääneen herran pään pyörittelyjä. Mörri tykkäsi!

Hieman hiekkatielle pääsyn jälkeen huomasin viimein pimentyneen illan. Jälleen Turunväylän valot valaisivat upean lumista maisemaa ja mietin olevani täysin pohjoisen ilmanalan ihmisiä. Ihan kuten mun Mörrikin on!

Otimme lisää ravia ja Faxi pisti laukaksi. Me posotimme hienosti ravilla Mörrin ottaessa hyvin varovasti askeleitansa. Alitimme Turunväylän käynnissä ja lisäsimme vauhtia hyvässä paikassa. Käyntipätkän jälkeen pääsimme tutulle pyörätielle, jossa Minna ehdotti laukkaa. Tie oli totaalisen tyhjä, joten antaa mennä vaan, me tullaan perässä!

Faxi lähti oitis laukalle, mutta Mörri jäi odottamaan kiltisti ohjeita. Ehdotin ravia ja lähdimme reippaasti liikkeelle. Sitten otin Mörrin harjasta kiinni hieman ylempää ja nojauduin eteenpäin. Mörri ampaisi laukalle ja mulla hengitys salpaantui. Mitä tää oikein oli?!? Mörri laukkasi niin tasaisesti, ettei selkä liikkunut juuri ollenkaan! Mä vain istuin siellä kuin puunrungolla konsanaan, sen vain tajusin että laukkaa tää oli! Aivan liian pian Mörri oli saanut Faxia kiinni ja hidasti vauhtiaan, mutta pysyi edelleen laukassa. Nyt se alkoi olla samanlaista kuin normaalisti, eli siihen tuli se tavallinen keinuva liike. Mulla oli silmät selällään enkä edes tajunnut kiittää hevostani! Toi tasainen laukka oli jälleen uusi yllätys mitä mun hevoseni mulle näyttää, sillä on ässiä lahkeissaan niin että korttipeluritkin jää toiseksi.

Mulla sattui jo poskiin kaikki tää hymyily ja olin aika fiiliksissä. Käyntipätkän aikana päristelimme taas kilpaa ja sitten olikin vuorossa viimeinen raviosuus Faxin perään. Faxi oli niin tohkeissaan, että siirtyi laukalle, mutta me juoksimme taas reippaalla ravilla perässä.

Päästyämme omalle pyörätiellemme Faxi päätti tehdä läjän pyörätien reunaan. Mä sanoin että mä voin tulla potkimaan sen pois, kumminkin kävelen Mörri irrallaan loput matkasta. Lumen kanssa olikin helppo potkia jätökset pois ja lähdin sitten kävelemään heposeni vieressä. Välillä Mörri käveli hieman lujempaa ja kurkkasi mua silmiin, hidasti sitten sen verran että käveli mun perässä. Sitten se tas tuli sivulle ja vilkaisi silmiin ja mua alkoi naurattaa. Taas se siirtyi mun taakse, mutta hetken kuluttua oli hevosen nauravainen silmä taas vilkuilemassa mua. Okei okei, on se namin paikka!

Hieman ennen tallipolkua huomasin nuoren miehen ison koiran kanssa seisomassa pyörätien sivussa. Mietin hetken ottaisinko Mörrin kiinni, mutta päätin sitten toisin. Kerroin Mörrille että katsos, siellä on mies ja koira, huomasitko? Mörri huomasi kyllä, mutta jatkoi tyynesti namitaskun puolella kulkemista. Tervehdin miestä ja istuvaa koiraa ja sanoin että meilläkin oli koulutushetki menossa. Pyysin Mörriä pysähtymään heti miehen jälkeen ja annoin Mörrille namin. Koirakin katseli isäntäänsä ja kummankin koulutus näköjään meni vallan mainiosti!

Polulle menossa Mörri olisi ensin päästänyt minut, mutta ohjasin hevoseni kulkemaan ensin. Mä pysyin heti Mörrin takana ja ohjasin sitä kehuilla tallille päin. Vanhasta tottumuksesta Mörri pysähtyi autoille, mutta naksuttelin sitä jatkamaan perille asti. Poika tepsutteli tolpallensa ja jäi odottamaan varusteidensa riisumista. Se oli äkkiä hoidettu ja kävin hakemassa sille evästä uuteen eväsvatiin. Pistin vielä loppuja omenoita vatiin ja Mörrille näytti maistuvan. Se natusteli kuola valuen omenoita ja pian oli vati tyhjä.

Noorakin tuli takaisin tallille, se kun lähti Vísirin kanssa tunnille Nuuksion ratsastuskeskukseen. Mä meinaan joku päivä mennä mukaan sinne ja kokeilla Mörriä hieman koulukentällä. Mä en ole ollenkaan varmaan mitä Mörri moisesta ajattelisi, mutta olisi kiva kokeilla. Kyseisellä tallilla on nykyään maneesi ja se oli lähinnä se mun kompastuskivi. Mä en ole ollenkaan varma kestänkö moista paikkaa astmani takia, mutta sinne varmasti pääsisi testaamaan. Ainahan mä pääsen sieltä pois, jos menee olo huonoksi.

Nyt kuitenkin päästin Pörriäiseni takaisin laumansa pariin ja Faxin kanssa ne päättivätkin mennä heinäkasalle. Kävimme vielä lisäämässä heinää ihanille ratsuillemme ja sitten oli hyvä itsekin lähteä syömään. Mun tekikin mieli pizzaa... Slurps!

Tiistain tunnelmia

Mulla oli tiistaina ohjelmassa lyhyempi työpäivä, että kerkeisin tallille edes jotakuinkin valoisaan aikaan. Pistin jo töissä ratsastusvaatteet päälle ja sain muutaman "katseen". Tjaah, olisko nää topparatsastushousut pitäny pestä muta-aikojen päätteeksi? Entä omenan ja porkkanan sekaiset kuolatahrat takissa, niitäkö ne katsoivat? Tai sitten se oli se haju. Siis TUOKSU. HEVOSEN tuoksu...

Olin mukavasti ajoissa tallilla ja hain pollukkani tarhasta. Samalla katsoin että Krona-neito oli tallissa omistajattarensa kanssa, oliskohan he lähdössä mukaan? Kysyin asiaa, mutta Jaana kertoi heidän juuri tulleen takaisin. Sitten hän myös kertoi, kuinka heidän ohittaessaan Mörrin tarhaa, oli Mörri tullut toiselta puolelta tarhaa ihan varta vasten Kronaa jutustamaan. Hellästi oli kuulemma Mörriäinen hörissyt ihastukselleen, eikä Krona vissiinkään pistänyt pahaksensa herrasmiehen elkeitä. Onnellisen hetken kuitenkin oli keskeyttänyt Tirri ja Brynja. Tirristä viis, mutta Brynja oli sitä mieltä että mun mutsille et tollai hörise ja ajoi Mörri-rukan kauemmaksi.

Siispä Mörri joutui Faxin kanssa retkelle, mutta sen verran haaveissaan taisi poika edelleen olla, että meno maittoi kummasti! Ja mikäs olikaan mennessä kun päivemmällä oli satanut ihanasti pehmoista lunta ja selässä oli huopa, ratsastusvyö ja Täti namipussin kanssa!

Pyörätiellä Mörri varoi ensin askeleitaan, mutta huomasi sitten kavioidensa pitävän vallan mainiosti lumessa. Askellus oli reipasta, mutta sitten lastentarhan kohdalla Mörri yhtäkkiä halusi takaisin kotiin. Siinä tehtiin sitten voltti ja jatkettiin Faxin perään. Toisen yrityksen sain estettyä ja Mörri päätti antaa piutpaut kiukuttelulle ja lähteä päristellen eteenpäin. No niin, tää oli kyllä se nopein mielentilan vaihto iloinen -> nyrppis -> iloinen mitä mä olen sillä nähnyt! Sen jälkeen meno oli taas reipasta ja päristellen menimme ravilla heti seuraavalla suoralla.

Käännyimme La Lunan kohdilta hiekkatielle ja kun pääsimme siellä suoralle, Mörrillä oli vaihteisto kierroksilla. "RAVIA!" tuntui Mörri hihkuvan ja lähti pää pitkällä Faxin perään. Faxi saatiin hetkessä kiinni ja mä sanoin Minnalle että nyt Faxiin vauhtia, Mörri olis menopäällä! Faxi meni viittä vajaa laukkaa kun Mörri oli puskurissa kiinni ja mua nauratti. Hyvä kun sain pidäteltyä risteykseen, kun piti kääntyä!

Katsoimme kun tietä pitkin laski pulkalla pari poikaa ja Faxi oli hieman epäileväisen näköinen. Mörri ei niistä välittänyt, mietti vaan että mihin se Faxi menee kyljittäin. Minna kysyi että vieläkö sieltä tulee muita pulkalla, mutta ei kuulema tullut. Me otimme siihen sitten hieman lisää ravia Faxin ottaessa jossain vaiheessa laukan. Huomasin kyllä, että jokin kohta oli sellainen, että Mörrin kavio lipsui, joten se päätti olla menemättä laukalle.

Paikoin tiellä oli liukkaampaa lumen alla, mutta ei mitään ihan kamalia jäitä kuitenkaan. Vastaan tuli neitokaisia koirinensa, oltiin uteliaita, muttei kuitenkaan nyt välitetty tutustua. Pääsimme hyvin Turunväylän yli ja pääsimme taas mukavalle raville. Se loppui kuitenkin hetken kuluttua, kun mutkan takaa ilmestyi hevonen. Olipas se nätti polle, suokki se varmaankin oli! Olisko nimi ollut Vire, tai sellainen, mutta kuitenkin Mörri oli erittäin kiinnostunut. Se oli niin tohkeissaan uudesta rautiaasta isosta tuttavuudesta, että kääntyi vieraan pollen perään! Mua nauratti, meinaskohan Mörri pääsevänsä tuon hevosen perässä kunnon raville!

Jatkoimme kuitenkin Faxin perään ja taas päristelimme reippaassa käynnissä. Mulla oli tosi rento olo, päristelin Mörrille ja nautin mukavasta pikku pakkasesta. Pian tulimmekin kääntöpaikalle, mistä lähti autoilta suljettu ulkoilutie toiselle hiekkatielle. Välipätkä oli valaisematonta, mutta sen verran erotin, että lumessa oli selkeä polku. Aurinko oli laskenut jo puoli tuntia sitten ja oli pilkko pimeää, katuvalot erottuivat kauempana ja jostain puiden välistä pilkotti omakotitalojen ikkunoista lämmin pieni valo.

Minna ehdotti että jos hän nostaisi laukan Faxilla ja suostuin oitis, täähän olisi kivaa! Minnalla oli otsalamppu, mutta se ei siinä pimeydessä paljoa mua auttanut. Erotin sentään kuitenkin ratsukon edessäni, etten ihan ahteriin tööttäisi. Mullakin oli lamppu mukana, mutten sitä viitsinyt laittaa päälle. Luotin Mörrin hyviin silmiin, hevoset näkee kuitenkin paljon paremmin kuin me ihmiset.

Faxi lähti laukalle ja Mörri perään ravilla. Mä en muutaman metrin jälkeen nähnyt enää oikeastaan mitään, pidin vain Mörrin harjasta ja ratsastusvyöstä kiinni. Mörri päristeli innoissaan ja mulla oli sellainen hauska jännä olo. Sitten päristelin Mörrille takaisin, jolloin tunsin kuinka se kokosi itsensä ja meni päristellen hurjaa ravia Faxin perään. Nauroin ihan ääneen, jolloin Mörri heilutti jo päätään kun sillä oli niin kivaa! Mulla oli mielettömän hauskaa, kun Mörri heilutti päätään ja pärskyi ja oli intoa täynnä!

Sen verran tunsin, että ekassa mutkassa Mörri yritti ilmeisesti oikaista hieman, kun etukavio meni hieman pehmeämpään kohtaan. Iloisen hupsu ratsuni palasi kuitenkin polulle ja jatkoi Faxin perään. Toisessa mutkassa näin kuinka Faxin varjo peitti hetkellisesti omakotitalojen valot ja tiesin suurin piirtein missä mennään. Puut kuitenkin peittivät Faxin ja mietin hetken että oliskohan tää Mörrille kiinnioton paikka. Mutta ei, edelleen päristellen ja harjaa ravistellen ravasimme mutkan suoraksi mun säestäessä tahtia innokkaalla hihityksellä.

Tielle päästyämme mun ei auttanut muuta kuin kehua tuota pimeää pätkää, kertakaikkiaan mahtava tunnelma! Minnakin tykkäsi, oli niin hienoa mennä pimeässä! Edellen kuljimme pimeässä, koska kyseisellä tiellä ei ollut valoja. Edessä tuikki kuitenkin Turunväylän valot ja kun pääsimme aukeammalle paikalle, ihastelimme maisemaa. Peltoja peitti luminen vaippa ja moottoritien katuvalot hehkuivat helminauhana mustaa taivasta vasten. Siellä täällä myös talojen valot pilkottivat kutsuvana, lämpimät tuikut pimeydessä valaisivat myös huurteisen lumisia puita.

Ennen valaistua tieosuutta oli vuorossa vielä suora pätkä ravia ja senkin menimme vauhdikkaasti hämärässä. Valaistulla osuudella sanoin Minnalle, että menee vaan, mä kokeilen jos Mörrin saisi nyt töltille. Minna lähti Faxin kanssa töltille, mutta Mörri posotti ravilla perässä, tein siellä selässä mitä pidätteitä tahansa. Otin jo kesken kaiken jalustimetkin jalasta, jos se vaikka auttaisi, mutta jatkoimme päristellen erittäin hyvää ravia. Nääh, antaa olla, tää oli kuitenkin niin älyttömän hauskaa!

Suuntasimme takaisin pyörätielle, missä oli lisää ravia ja Mörri jopa päästeli pätkän laukkaakin. Lastentarhan suorallakin otimme pikaiset pyrähdykset laukkaa Faxin perään, kun Mörri oli todennut alustan hyväksi. Mä olin ihan fiiliksissä koko loppumatkan, ei jalustimia, ei oikein niitä ohjiakaan, ja hevonen toimii! Miten mulla olikin niin hyvä olo! Ja Mörri, mun tuittupäinen lurpukka palleroiseni päristeli KOKO matkan aivan tohkeissaan, kuinka se edes jaksoi olla niin onnellinen ja päristellä ja viskellä innolla päätään ravissa!

Tallin polulla päästin muruseni taas kävelemään isseksein ja sieltä se tuli mun perässä tyytyväisen näköisenä. Reilun ruoka-annoksen jälkeen oli vielä namin paikka tarhassa, kun Tätin taskuun oli näköjään namia unohtunut... Sitten olikin jo aika ajella kotiin, mulla oli niin leveä ja kirkas hymy naamalla, että tuskin olisin tarvinnut autossa edes ajovaloja! :D

Itsensä peilailua hevostellessa

Torstain vuolun jäljiltä mulla oli perjantaina NIIN kankea ja jäykkä olo ettei tosikaan. Hauikset tuntui, pitkät selkälihakset tuntui, kyljet tuntui, takamus tuntui ja jalat tuntui. Että olin sitten käyttänyt koko kroppaani siinä vuolussa! Pakkohan se tietenkin oli, kun ei muuten olisi ollut tarpeeksi voimaa. Onneksi lauantaina ei moisia ongelmia enää ollut. Mulla ei ollut hajuakaan olisiko tallilla kukaan lähdössä samoihin aikoihin, mutta suuntasin jotakuinkin normiaikaan tonteille. Sitä ennen piipahdin Horzessa ostamassa pollelle ja tallille uudet metallisuat, löytyy ainaskin yksi jos tarvetta tulee.

Tallilla olikin hevosia jo rivissä ja Jaana kyseli että josko lähtisin mukaan. Jos vain kerkeän saada uljaan ratsuni valmiiksi, niin kyllä mulle seura kelpaa! Hain heposeni tarhasta ja vein sen Tvisturin viereen seisomaan. Kummankin piti hieman uhitella, mutta kiukkuinen "Noh!" taltutti pojat kuuliaisiksi.

Kokeilin uutta metallisukaa ja se tuntui toimivan vallan mainiosti. Masun alta sain Mörriä putsattua ihan hyvin, vaikka sinne vielä jotain tuntui jäävän. Eikä se poika sitä karsastanut ollenkaan. Kaviot putsasin samalla ja oli kiva kun ne olivat juuri vuoltuja, niin siistit ja hienot!

Nyt kun meitä oli lähdössä isompi ryhmä, päätin laittaa satulan Mörrille. Ja kuolaimettomat tietenkin. Sain hyvin heppani valmiiksi ja pääsin vallan mainiosti muiden mukaan. Jono muodostui ja Mörri yritti kiilata Offarin edelle. Pidätin hevostani sen verran, että jäisimme viimeiseksi, jolloin Mörri kiukustui. Se olisi halunnut hinnalla millä hyvänsä Offarin edelle! Jukran pujut kun mun hevonen kiukkusi, se kiukkusi niin paljon että kun VIIMEIN pääsimme pyörätielle, se alkoi kääntyilemään takaisin tallille. Ja hänhän ei lähde sitten mihinkään, kuului hyvin selkeä viesti Tätille! Mutta Tätipä oli hyvällä tuulella ja vain hymyili angstinsa kourissa tappelevalle hevoselle. Täti sitten ohjasi hevosensa aina voltille ja taas mentiin tallilta pois. Me pyörittiin jokusen kerran, ennen kuin saatiin muut kiinni, he kun olivat pysähtyneet kiristelemään satulavöitä.

Kiukkuinen puhina kävi kun vaadin liikettä eteenpäin ja pysyimme muiden vauhdissa. Muita ratsastajia nauratti Mörrin käytös, olihan se aika koomista. Kerroin Mörrin luonteenpiirteistä, että se on tosi kiltti ja ihana syöppö hevonen, mutta itsepäinen, itsenäinen ja sitä on kamalan vaikea saada tekemään mitään mitä se ei halua. Siinä vaiheessa alkoi tuntua kovin tutulta ja mulla oli varmaan hieman hapan maku suussa. Oli kuin olisi peiliin katsonut. Happamia ovat, sanoi kettu pihlajanmarjoista. Tai pata kattilaa soimaa, miten se nyt oli. Mun päätä on kanssa varsin vaikea kääntää jos sille päälle satun, mutta tarviiko sitä noin kesken ratsastuksen muistuttaa niistä omista huonoista puolista? Inhottavaa...

Nooh, matka jatkui ja me otettiin oikein hyvää raviakin kun Mörri oli hieman rauhoittunut. Vai naurattiko sitä vuorostaan Tätin nyrpeä olotila? Ota siitä pollesta selvää, se tuntee mut paremmin kuin useimmat ihmiset!

Sitten tulimme ratsastuspolulle ja mä huomasin että satula oli taas niin löysällä että olisin itsekin mahtunut sinne väliin. Tulin alas selästä ja koska olin jo tallilta lähtiessä Jaanalle sanonut ettei meitä tartte ootella, niin jono jatkoi matkaa. Kipusin takaisin selkään ja sain muut kiinni. Hetken kuluttua jumiuduimme rinteeseen, Mörri ei halunnut siitä alas. En sentään viitsinyt ruveta hevostani potkimaan, joten tulin alas selästä ja lähdin taluttamaan. Kivireki iski jälleen! Että voi hevonen olla painava alamäkeen! Pienen matkan päästä Mörri oli taas nyreissään ja päätti pitää lakisääteisen p..katauon. Jatkoimme sen jälkeen ja marssin niin tomerasti polkua isolle alamäelle, ettei polle saanut minkäänlaista mahdollisuutta pysähtyä. Naksuttelin ja maiskuttelin posket kipeiksi, Mörri tuli perässä.

Päästyämme jyrkän mäen alas meno maistui taas. Mä en tiedä miksi se paikka on Mörrille inhottava, varsinkin kun se toiseen suuntaan on maailman paras laukkamäki! Mörrihän kilahtaa oitis jos se ei pääse siinä laukalle! Tai se hänen laukkansa keskeytyy kun joku tunaroi edessä. Mörrillä on hieman lyhyt pinna tunaroijien kanssa. (Okei, tässä kohtaa mä tuijotan taas niin sanotusti peiliin ja hihitän itsekseni!)

Alas suolle päästyämme näin jo muitakin ryhmästä, Kolur oli nimittäin keskittynyt ryystämään purosta jääkylmää vettä kitusiinsa. Siinä tyhjeni puoli suota ja Mörri taisi vetästä loput. Muut jatkoivat matkaa ja mä mietin mistä pääsen helpoiten kiipeämään takaisin satulaan. Vilkaisin polkua eteenpäin ja näin kun kaksi naista tuli hauvan kanssa vastaan. He väistivät nätisti sivuun, oltiinhan ratsastuspolulla. Mä tervehdin heitä iloisesti ja sanoin sitten että "Nyt kun täällä on hieman ihmisiä jalkaisin, niin saisinko pyytää palvelusta?" Mörri oli sitä mieltä että koska Täti juttelee näille, niin nää on kavereita, ja koska Täti tykkää koirista, hän menee tutustumaan hauvaan. Sitten se astui suoraan koiran luokse pää alhaalla nuuskiakseen koiraa, joka silmät suurina peruutti emännän taakse puskaan. Pyysin anteeksi ja vedin Mörriä pois, selitin että se on aina kovin utelias koirien suhteen ja haluaisi tutustua. Hevosen rauhoittava päristely taitaa olla kaikkea muuta kuin rauhoittava ele koiralle... Naisia kuitenkin vain hymyilytti, eivät olleet pahoillaan. Pyysin sitten toista naista roikkumaan jalustinhihnassa niin että pääsisin paremmin ponnistamaan ylös. Kerroin että tää oli rungoton satula ja se helposti pyörähtää nurin. Nainen tuli auttamaan ja roikkui toisella puolella ja auttoi vielä jalustimenkin mulle jalkaan. Olisikohan hän ollut itsekin ratsastaja kun niin taidolla hoisi homman? Iloisesti sitten kiitin ja jatkoimme Mörriäisen kanssa matkaa.

Muut olivat ohittaneet jo kaatuneen puun ja meidän piti se vielä kiertää. Siinä vaiheessa kun toiset katosivat näköpiiristä, Mörrille tuli takaa-ajo mieleen. Lähdimme pyytämättä raville, mutta pidätin reilusti, meidän pitää kiertää se puu, ei hypätä yli!!! Saatuani Mörrin takaisin polulle, sitä ei pidättänyt enää mikään. Ravilla piti päästä! Laukkaa se ei kuitenkaan nostanut, vaan posotimme päristellen kiitoravia muiden perään. Välillä jopa päätäkin heiluteltiin, nyt oli kivaa! No just, mieli vaihtuu sadasosa sekunnissa (PEILI!) kiukku-einarista enkeliin!

Saimme hyvin toiset kiinni, koska he menivät hieman hitaampaa vauhtia. Päristelimme vuorotellen ja jatkoimme käynnissä matkaa. Hetken kuluttua otimme uudelleen raville ja sitten jouduimme hiljentämään taas kaatuneen puun takia. Pian olimmekin ensimmäisessä laukkamäessä ja Tvistur siirrettiin meidän taakse. Siinä oli taas yksi sulka Mörrille hattuun, hän ei ole viimeinen. Ylämäki meni ravilla, edessä nimittäin Offari meni pientä ja sievää laukkaansa sen verran hitaasti. Takana Tvisse laukkasi kyllä ja ratsastajan innokas kannustus sai mut hymyilemään.

Mäen jälkeen tuli tasaista maata, missä aloitimme uudestaan töltillä ja ravilla, josta siirryimme sitten laukalle. Nyt Mörrillä oli tilaa edessään ja se oli hetken vielä ravissa, kunnes iskin takamukseni satulaan. Nykäisy vaan kun lähdettiin, harjasta kiinni ja menoksi! Mörri otti Offaria kiinni ja Tvisturin ratsastaja kannusti ratsuaan ihan yhtä innosta hihkuen kuin minäkin! Mäen päällä jatkoimme ravilla tasaista kunnes otimme vielä putkeen seuraavan laukan. Siinä piti jo nousta jalustimille kun meno oli kiitettävää ja nopeutui vain entisestään. Päristelimme Mörrin kanssa yhtäaikaa, mikä sai pollen pinkaisemaan ylämäkeen sellaista vauhtia että takamus väkisinkin liimautui satulaan! Huh!

Iloinen lörpötys kuului ratsastajajoukolta ja hevoset pärskivät tohkeissaan. Oli kiva päästellä kun oli hyvä alusta! Lähdimme kiertämään metsälenkkiä ja juttelimme samalla Tvisturin ratsastajan kanssa Tvissestä. Se kun on varmajalkaisin ja varovaisin hevonen koko tallilla. Tai sitten Mörri on, en ole ihan varma, kumpikin on parhaita. Niin Tvistur kuin Mörrikin menevät usein itsenäisesti omia polkuja eikä siitä mistä muut ovat menneet. Ne ovat sitä mieltä että tietävät itse paremmin mihin astuvat (peili...). Sekin nähtiin saman tien, kun edessä oli kaatunut puu, joka piti kiertää ylärinteen kautta. Ylös pääsimme helposti, mutta puun takana oli tavattoman jyrkkä kohta takaisin alas. Mä tulin alas selästä ensinnäkin Mörrin takia ja toisekseen Tvisturin takia. Jaanakin oli tullut selästä ja auttoi Prinsessaa jyrkässä kohdassa ja houkutteli Svipukkaa myös takaisin polulle. Mä talutin Mörriä alas ja houkuttelin samalla Tvisturia vaikeassa kohdassa. Mulla oli mielessä että mä voin aina laskea Mörrin irti jos Tvissen ratsastajalle sattuisi jotain vaikeassa kohdassa. Tvistur kumminkin tuli melkein pystysuoraa seinämää hyvin rauhallisesti ja varovasti askeltaen. Se kuunteli kun kehuin ja kannustin, korvat olivat muhun päin. Kun pääsimme turvallisesti alas, Tvistur lipoi huuliaan ja nautti meidän kummankin kehuista. On se mahtipolle!

Mä kipusin takaisin selkään juuri sopivalla kohdalla olleen lumisen mättään päältä ja jatkoimme matkaa. Päästyämme takaisin tielle otimme uudestaan ravit ja laukat. Tosin me menimme Mörrin kanssa taas kiitoravia, mikä hölskytti mun polvea aikalailla. Liike kun oli lumessa hieman suurempi kuin normaalisti. Pääsimme vielä tasaisella laukalle ja siinä Mörri lähdön suorilta jaloilta suoraan laukkaan. Hyvä että olin varautunut ja käsi oli harjassa kiinni! Pörh, pörh, kuului Mörriltä ja vauhtia riitti.

Suopätkä oli hieman kehnohkossa kunnossa ja siinä menimme parhaimmillaan ravia. Lähestyessä vimosta laukkamäkeä Keke pysähtyi juomaan purosta ja Mörri päätti seurata viimeisenä esimerkkiä. Yhtäkkiä Mörri huomasi, että muut lähti laukalle hänen lempparimäkeen! Ja kun tunnen polleni jo sen verran hyvin, käsi oli harjassa kiinni. Mörri ponkaisi puron yli ja kiihdytti kohti laukkamäkeä. Mä painauduin mutkassa sen selkää vasten kun 90-asteen kulma suoritettiin aika hätäseen. Pieni suoristus ja hurjaa vauhtia muiden perään ylämäkeen, jipii! Me päästiin tosi ylös, varmaan ylämäestä jäi vain neljännes mitä ei jaksettu!

Tyytyväisinä päristellen menimme loput käynnissä ja pian olimmekin jo Veikkaustiellä. Vielä pätkät ravia ja sitten oli mun aika tulla pois selästä. Polvi kaipasi selkeästi kävelyä ja löysäsin Mörriltä satulavyötä. Eipä se taaskaan kireällä ollut, mutta löysättiin nyt kuitenkin. Jalustimetkin nostin ylös, kävellään yhdessä loppumatka. Tosin yhdellä suoralla otimme vielä ravit, Mörriä taas huvitti juosta Tätin kanssa. Sille tulee aina välillä se ilme, sen silmä tuntuu tuikkivan ja siitä on hauskaa juosta ja hänen ei tartte kantaa ihmistä. Se on Mörrin mielestä ilmeisen koomista! Tai sitten se nauraa mun juoksutyylille tai sille että se on itse nopeampi ja alkaa ottaa kisaa menemällä pikkasen ohi niin että mä joudun lisää vauhtia. Sitten se katsoo pää vinossa ja selkeästi nauraa!

Tallille vievällä polulla päästin Mörrin kulkemaan itsekseen ja se tuntui aina välillä katsovan vieläkö seuraan perässä. Se pysähtyi autoille ja jatkoi sitten matkaa kun sanoin että ei mun auto siinä ole. Mörri haahuili tallin pihalle ja jäi kiltisti odottamaan varusteiden riisumista. Kiinnitin sen kuitenkin ensin Tvisturin viereen ja otin sitten satulan pois. Takaisin tullessa otin Mörrin fleecen ja laitoin sen ruokailun ajaksi. Autoin muillekin hevosille loimia päälle ja sillä välin Jaana kävi laittamassa hevosille juomaveteen fariinisokeria. Piti juottaa niille, ettei tule ähkyä, koska jostain syystä eivät ole juoneet kunnolla. Mörri nyt ainakin on juonut, se ryysti purosta mennen tullen muutaman litran ja sille muutenkin maistuu vesi. Mörri joi loppujen lopuksi kaikki loput sokerivedet, eli nestetasapaino on kohdillaan. Jaana jo miettikin miten pihan saisi putsattua jäästä ja kekkasi että ruiskuttaa sitä sokerivettä pahimpiin kohtiin. Mörri sen kuitenkin järsii hampaillaan pois! Nauratti, mutta totuuden siemenhän sielläkin oli. Kunhan ei kieli jäädy kiinni. Samaten eilen Mörri vetäs koko ämpärillisen sokerivettä mitä kukaan muu ei huolinut. Ja joipa se vielä Kolurinkin vadista vedet pois, vaikka sillä oli juuri ollut puuroakin ruokana!

Tuo Mörriäisen luonne on kiinnostava. Se pitää yllä jonkin sortin "kulissia" ja yrittää olla kova jätkä. Ei se välitä rapsutuksista, mutta sitten yhtäkkiä se haluaa että mä pusutan sitä nenäpiille. Se seuraa todella kiinnostuneena aina mitä ympärillä tapahtuu, muttei välttämättä ota osaa. Siitäkin mä tunnistan itseni. Varsinkin jos on paljon porukkaa, mä seuraan sivusta muiden touhuja. Ja miten sillä palaa päreet niin äkkiä, mutta se myös leppyy ihan yhtä pian, tosin mä olen pitkävihaisempaa sorttia. Ja siinä me ollaan taas samanlaisia, meillähän palaa päreet, palaa hihat, palaa käämit ja hernekin on nenässä (tai mulla herne ja Mörrillä mandariini). Kummallista kuinka mulle onkaan sattunut juuri se samanlainen hevonen, vaikka mä ostin sen kuin sian säkissä! Kaikella on tarkoituksensa, kuten sanonta kuuluu. ;-)

Vuolua ja rentoilua

Lähdin torstaina aamulla ajoissa tallille, tarkoituksena oli tehdä Mörrille niin hyvä vuolu kuin mun on mahdollista itse saada tehtyä. Vuolija oli kuitenkin tulossa myös, joten voisin kysyä häneltä neuvoa vaikeammissa kohdissa. Menin tarhaan hakemaan Mörriä ja katselin hymyillen kuinka se kisaili Vísirin kanssa. Siellä ne järsivät toisiaan ja leikkivät! Menin lähemmäksi, jolloin maailman uteliain issikka-nuorukainen nimeltään Tirri tuli nuuskimaan Mörrin riimua. Tirri on aivan mahdottoman utelias, kaikkea pitää näpertää huulilla, nuuskia ja maistaa! Mulla oli hyvin pian takin hihat, helmat ja kaikki hiemankin hampailla saatavat lirpakkeet märkinä kuolasta.

Vísir ravasi mua kohti tohkeissaan oleva Mörri perässään. Mörri näytti olevan innoissaan kun Vísir lähti karkuun! Niin riemuissaan Mörri oli, että kun Vísir pysähtyi metrin päähän minusta, se tööttäsi suoraan Vísirin ahteriin! Vísir siitä närkästyneenä muka pukitti, tosin takajalat eivät irronneet edes maasta.

Mua tutkittiin joka puolelta, Vaavi ja Brynjakin olivat tulleet moikkaamaan. Mörrin nenä nuuski uteliaana ja hoksasi, että kädessä tuoksui pookkana. Iloisesti se suorastaan työnsi päänsä riimuun, porkkanan takia se tekee melkein mitä vaan!

Talutin ratsuni puomille ja hain viereen kaikki vuoluun tarvittavat tarvikkeet. Jakkarankin hain, ettei ihan selkä menisi ja reidet paukkuisi! Sitten aloitin Mörrin oikeasta etukaviosta, se kun oli se hankalin. Vuolin ja viilasin parhaani mukaan ja annoin Mörrin välillä lepuuttaa jalkansa. Vuolin anturasta ohuita lastuja ja viilan avulla tarkistin kuinka ulos säde tuli kavion reunoista.

Sitten olikin tehtävä suuri päätös, en ollut ikinä koskenut veitsellä säteeseen ja hieman hirvitti. Olin kyllä katsonut tarkkaan, kuinka vuolija ne vuoli, joten tiesin ettei säteessä ole verisuonia tai tuntoa. Piti vain koota itseni ja ottaa vain pikkasen kerrallaan, ei siinä sen kummempia. Ja kun tallissa oli ammattimies hoitamassa tallin hevosia, voisin aina mennä kysymään.

Säteen vuolu olikin hankalampi homma kuin olin ajatellut. Se on kumimaista ainetta ja aika sitkeää. Otin hyvin ohuita lastuja ja muistelin samalla miten viimeeksi oli vuolija sen tehnyt. Tarkistin aina välillä viilan kanssa säteen ja kavionseinämän suhteen ja jatkoin äärimmäisen varovasti. Sitten otin vielä anturasta ylimääräistä pois ja viilasin reunat parhaani mukaan. Kovin tyytyväinen en ollut itse kavioon, koska se oli hieman levinnyt sisäreunasta. Noh, tähän asti osasin tehdä, kysytään sitten lisää.

Seuraavaksi oli vuorossa takajalka, joka oli selkeästi helpompi tapaus. Se oli muutenkin aika hyvä, varvas vaan näytti hieman pitkältä. Nyt oli jo varmempi olo säteen kanssa ja sen sain mielestäni melko hyväksi. Pikkaisen viilausta ja hyvä tuli.

Siirryin toiselle puolelle jakkarani kanssa ja aloitin vasemman etukavion. Sekin oli sisäreunasta hieman levinnyt, mutta kesällä tullut lohkeama vanhoihin naulanreikiin oli hienosti ummessa. Kavio kasvaa loppujen lopuksi aika vauhtia! Siinäkin sain sädettä paremmaksi ja hieman vuolin anturaa.

Etujalkaa tehdessä aloin ihmettelemään Mörrin käytöstä. Ensin luulin että se arkoo kaviota, mutta ei se kuitenkaan sen oloinen ollut. Mitä ihmettä se meinasi, kun tunki turpaansa etujalkojen väliin ja hamusi siellä? Sitten hoksasin, se kerjäsi porkkanaa! Kavio mulla oli edelleen käsissäni kun toinen yritti käyttäytyä porkkanan arvoisesti! Alkoi naurattaa ja päästin jalan alas. Pakkohan tuosta oli antaa nami, hauska suoritus! Tyytyväinen Mörri nosti jalkansa uudelleen vuoltavaksi ja päristeli, huijasi taas Tätiä!

Viimeisenä oli vasen takajalka ja se oli helppo kuten oikeakin. Sama vika siinä vain oli, eli varvas hieman liian pitkä. Takakaviot pitäisi olla pystymmät kuin mitä ne on, mutta sen saa vuolija sitten katsoa ja hoitaa. Säteen sain taas mielestäni hyväksi ja hieman otin taas anturasta ylimääräistä pois.

Siinä vaiheessa huomasin, että ympärillä oli muitakin hevosia! Hyvänen aika, mä olin niin keskittynyt tekemiseen, etten edes tajunnut Kronan tulleen toiselle ja Vísirin meidän toiselle puolen! Huh huh, kyllä oli rankkaa tuo vuolu, mutta kun sen haluaa tehdä oikein ja huolella, niin sitä keskittyy aivan täydellisesti. Mä muistan kyllä kun Kronan omistaja kehui kuinka Mörri pitää niin kauniisti jalkaa ylhäällä ja luultavasti jotain vastasinkin, mutta mun ajatukset olivat täysin työssä.

Vísir oli menossa myös vuoluun, mutta ennen vuoroaan me kerkiäisimme kyllä käydä tunnin lenkillä. Siispä huopa Mörrille ja ratsastusvyö, kuolaimettomiakaan en jaksanut laittaa vaan päätin lähteä riimulla. Mitä suotta vermeitä laittamaan kun ilmankin tullaan toimeen. Kipusin tuolilta Mörrin selkään ja lähdimme kolmen tätiratsastajan voimin kävelylle.

Mua nauratti jo tarhan reunalla kun polulla Krona pysähtyi syömään lumen alta ruohoa. No niin, näin nopeaan se on oppinut yksärin tavoille! :D Mörri ei pistänyt pahakseen Vísirin jatkaessa matkaa, vaan jäi tyytyväisenä natustelemaan korsia Kronan seuraan. Pyörätiellä sama meno jatkui ja mietin että ei tässä varmaan kovin kauas päästä, mutta eipä meillä ollut kiirekään. Mä olin jo antanut ohjat Mörrille, mun kädet oli aika väsyneet siitä vuolusta.

Lähdimme kohti Hakjärveä ja hiekkatie oli aika soralla ja paikoitellen liukas. Tuumasin että on parempi tulla pyörätietä pitemmän kautta takaisin, se olisi lumeton. Mulla ei ollut jalustimiakaan jalassa ja Jaanaa hymyilytti, todellinen fiilistelijä reissussa! Mulla oli tosi hyvä fiilis, sellainen rento ja Mörri tuntui askeltavan oikein nätisti.

Pääsimme mökkitielle ja siellä täytyi paikoin varoa askeleita. Lunta ei silloin vielä oikeastaan ollut, mutta jäätä oli siellä täällä. Mörri meni pahimmissa paikoissa erittäin varovaisesti, tunsin sen selkälihasten toimivan huovan alla varsin selkeästi. Laukkamäki oli hyvässä kunnossa, pääsimme sen alas oikein mukavasti. Ja sitä seurannut järven vierustan tie oli myös hyvässä kunnossa, siitä voitaisiin tulla takaisin vaikka ravilla.

Menomatkan kuljimme käynnissä ja me Mörrin kanssa tulimme kaikessa rauhassa perässä. Kun olimme tulleet hieman yli puoli tuntia, käännyimme takaisin. Tosin Mörri olisi voinut mennä erittäin kutsuvalle sivupolulle, se oli todella houkuttelevan näköinen!

Matka takaisin päin meni nopeampaan. Vísir oli jäänyt meidän taakse ja edessä oli ihana Krona, joten Mörri oli innokas. Se esti Vísirin pääsyn Kronan luo kiilaamalla tyynesti Vísirin eteen. Sen huomasi ihan selvästi kun otimme rantatielle pitkän ravipätkän. Mörri meni päristellen Kronan perään ja teki kaikkensa pitääkseen Vísirin takana. Nopeampana poikana Vísir kuitenkin ohitti meidät, mutta Mörri ei luovuttanut peesipaikkaansa Kronan hännässä. Niin mentiin kohti laukkamäkeä!

Juuri ennen mäen alkua oli paikka, missä sulamisvedet olivat muodostaneet jäisen kohdan. Hihkuin muille että kun siitä mennään varovasti, niin sitten voi nostaa laukan ylämäkeen. Mörri hoksasi liukkaan kohdan ja vaihtoi parin askeleen ajaksi töltille, jonka jälkeen siirryimme takaisin raville. Krona ja Vísir pistivät laukaksi, mutta mä halusin ensin valmistella itseni. Otin ravissa paremman asennon, kunnolla harjasta kiinni toisella ja ratsastusvyöstä toisella kädellä ja oikea ohjakin suurin piirtein käteen ja sitten "Laukka!"

Mörri siirtyi laukalle ja lähti pinkomaan ylämäkeen kavereiden perään. Laukka oli aivan ihanan pehmeää ja rentoa, Mörri päristeli ja jaksoi mennä tosi hyvin! Mun piti sen verran sillä oikealla ohjalla hidastaa, ettei oltaisi menty polvi paksua mäntyä päin (tiesin etukäteen kyseisen paikan ja Mörrin tavan mennä siitä kohtaa), mutta heti väistön jälkeen uusi ihana laukka. Mä olin kertakaikkisen tohkeissani, ihan yhtä innoissani kuin Mörrikin! En muista milloin viimeeksi ollaan se mäki menty noin pitkälle, aivan mahtavaa!

Hidastettuamme käyntiin Mörri päristeli kuin viimeistä päivää ja mä päristelin takaisin. Mörrillä meinasi jo happi loppua sen päristelyn takia! Kehuin poikaa ja annoin taas ohjat Mörrille, joka selkeästi osasi moista arvostaa. Selästä käsin tunsin hyvin, kuinka tyytyväinen polle mulla oli alla ja se sai mut hymyilemään. Olin myös tyytyväinen siihen ettei mun vuolun jäljiltä Mörri arkonut kavioitaan tai mitään, päinvastoin tuntui että sillä oli hyvin jalka-asiat. Ihanaa!

Loppumatka meni käynnissä ja takaisin pyörätiellä oli taas sitä ruokailua Kronan kanssa. Vísir odotteli meitä aina välillä, että pääsisimme yhtä matkaa tallille. Juuri ennen polkua tulin alas selästä ja päästin Mörrin menemään yksin polun. Sieltä se poika tuli kiltisti ja päristeli tullessaan. Mahtavaa kun on onnellinen heppa!

Tallilla annoimme sapuskaa ratsuillemme ja ensin Vísir pääsi vuolijan luokse. Sen jälkeen vuorossa oli Mörri ja mä odotin mielenkiinnolla että mitä se mun vuolusta sanoo. Mä sanoin että etusissa oli nuo räpylät sisäreunoissa ja vuolija näytti ettei se valkoviiva ollutkaan valkoviiva. En ollut uskaltanut viilata "räpylää" pois, kun katsoin että valkoviiva on siinä. Vuolija vetäisi kaksi lastua siitä kohtaa ja sanoi että se on anturaa joka on kasvanut valkoviivan päälle. Mulla oli silmät ymmyrkäisinä, voiko niinkin tapahtua? No näin oli tapahtunut ja vuolija korjasi tilanteen hyvinkin äkkiä. Säteestä hän otti enemmän kuin olin uskaltanut ja kavio alkoi näyttää ihan toiselta. Sitten katsoimme asentoa ja huomasin itsekin että nyt Mörrin kavio oli vinossa, piti ottaa pari lastua sisäpuolelta, että jalka olisi suorassa.

Toisessa etujalassa räpylän kohdassa oli myös sama juttu, eli antura kasvanut valkoviivan päälle. Toinen korjaus ja viilaus, hieman säteestä pois, lisää viilausta ja sepä olikin valmis. Samalla vuolija neuvoi mulle lisää juttuja ja mä yritin painaa ne mieleen saman tien. Naureskelin että seuraavan hevosen kanssa mä jo varmaankin osaan tän homman, johon vuolija vastasi että sillä on sitten ihan erilaiset kaviot. Niinpä, jokaisella hevosella on yksilölliset kaviot, mutta ainakin tiedän hieman enemmän!

Takakaviota nostaessaan mua jännitti, niistä olin ottanut selkeästi enemmän sädettä pois ja anturaa samaten. Vuolija katsoi niitä ja sanoi että näillehän ei tarvitse tehdä paljoa mitään, nää on melko hyvät. Mulla oli kuulkaa NIIN leveä hymy naamalla, mä olin osannut tehdä ne oikein! Jee! Muutama lastu sieltä täältä ja varpaan tasoitus kumpaankin ja neuvoksi avata kaikista kavioista säteen ja kantakulman välinen kohta, kaviomekanismi toimisi paremmin.

Että mä olin tyytyväinen! Mä olin niin iloinen kun olin osannut tehdä vuolun niihin takajalkoihin oikein ja USKALTANUT koskea säteeseen. Se oli varmaan se suurin kynnys etten ollut ihan varma kuitenkaan. Mitään suurta vahinkoa tuskin saisin aikaiseksi, kun ottaisin vain pieniä lastuja kerrallaan ja tarkistaisin tilanteen välillä. Holpottunutkin mun olo oli, ja Mörri tietenkin vaistosi mun mielentilan.

Mörri alkoi vaatimaan porkkanataivutuksia ja mä hain porkkanapussin, mihin olin vuoluveitsellä pilpponut porkkanoita sopiviksi paloiksi. Mörri otti heti asennon, pää etujalkojen väliin, tästä saa porkkanaa! Ei Mörri, kun ensin venytellään kyljet. Oikealle puolelle homma meni mallikkaasti, mutta vasen oli nyt selkeästi vaikeampi ja Mörri tunki päätä etujalkojen väliin. Sitten se alkoi peruuttaa ja meinasi törmätä pihalla juotettavana olleeseen Koluriin, joka kummastuneena katseli meitä. Houkuttelin Mörriä keskemmälle ja sitten teimme pää-etujalkojen-väliin-taivutuksia. Mä kopsuttelin jalan sisäosaa porkkanalla ja Mörri otti sen juuri siitä kohtaa. Teimme sitä puolin ja toisin, siinä taas oikea oli vaikeampi. Välillä Mörri yritti etujalkaa nostamalla saada palkinnon, mutta se tulee meille ohjelmaan seuraavien porkkanataivutusten kera.

Mörri on mainio, se tekee porkkanan eteen vaikka mitä! Ajattelin pilppoa taas kilon porkkanoita ja kokeilla sitten jalan nostoa eteen, sen alta saa sitten namin. En tiedä onko siitä mitään hyötyä, mutta meidät kummatkin se saa iloiseksi. Mörri on niin tohkeissaan kun se oppii jotain uutta ja täällä talvitallilla kun ei ole niitä uusia polkuja virikkeinä. Nykyäänhän se pysähtyy keskelle pihaa reissun ja ruokailun jälkeen tarhaan viennin yhteydessä ja selkeästi kysyy, että ettei vaan Täti olisi halunnut teettää niitä porkkanataivutuksia. Noh, seuraavalla kerralla sitten. Hmm, riittääköhän se kilo porkkanaa? Mörrin mielestä ei riitä! ;-)