Itsensä peilailua hevostellessa

Torstain vuolun jäljiltä mulla oli perjantaina NIIN kankea ja jäykkä olo ettei tosikaan. Hauikset tuntui, pitkät selkälihakset tuntui, kyljet tuntui, takamus tuntui ja jalat tuntui. Että olin sitten käyttänyt koko kroppaani siinä vuolussa! Pakkohan se tietenkin oli, kun ei muuten olisi ollut tarpeeksi voimaa. Onneksi lauantaina ei moisia ongelmia enää ollut. Mulla ei ollut hajuakaan olisiko tallilla kukaan lähdössä samoihin aikoihin, mutta suuntasin jotakuinkin normiaikaan tonteille. Sitä ennen piipahdin Horzessa ostamassa pollelle ja tallille uudet metallisuat, löytyy ainaskin yksi jos tarvetta tulee.

Tallilla olikin hevosia jo rivissä ja Jaana kyseli että josko lähtisin mukaan. Jos vain kerkeän saada uljaan ratsuni valmiiksi, niin kyllä mulle seura kelpaa! Hain heposeni tarhasta ja vein sen Tvisturin viereen seisomaan. Kummankin piti hieman uhitella, mutta kiukkuinen "Noh!" taltutti pojat kuuliaisiksi.

Kokeilin uutta metallisukaa ja se tuntui toimivan vallan mainiosti. Masun alta sain Mörriä putsattua ihan hyvin, vaikka sinne vielä jotain tuntui jäävän. Eikä se poika sitä karsastanut ollenkaan. Kaviot putsasin samalla ja oli kiva kun ne olivat juuri vuoltuja, niin siistit ja hienot!

Nyt kun meitä oli lähdössä isompi ryhmä, päätin laittaa satulan Mörrille. Ja kuolaimettomat tietenkin. Sain hyvin heppani valmiiksi ja pääsin vallan mainiosti muiden mukaan. Jono muodostui ja Mörri yritti kiilata Offarin edelle. Pidätin hevostani sen verran, että jäisimme viimeiseksi, jolloin Mörri kiukustui. Se olisi halunnut hinnalla millä hyvänsä Offarin edelle! Jukran pujut kun mun hevonen kiukkusi, se kiukkusi niin paljon että kun VIIMEIN pääsimme pyörätielle, se alkoi kääntyilemään takaisin tallille. Ja hänhän ei lähde sitten mihinkään, kuului hyvin selkeä viesti Tätille! Mutta Tätipä oli hyvällä tuulella ja vain hymyili angstinsa kourissa tappelevalle hevoselle. Täti sitten ohjasi hevosensa aina voltille ja taas mentiin tallilta pois. Me pyörittiin jokusen kerran, ennen kuin saatiin muut kiinni, he kun olivat pysähtyneet kiristelemään satulavöitä.

Kiukkuinen puhina kävi kun vaadin liikettä eteenpäin ja pysyimme muiden vauhdissa. Muita ratsastajia nauratti Mörrin käytös, olihan se aika koomista. Kerroin Mörrin luonteenpiirteistä, että se on tosi kiltti ja ihana syöppö hevonen, mutta itsepäinen, itsenäinen ja sitä on kamalan vaikea saada tekemään mitään mitä se ei halua. Siinä vaiheessa alkoi tuntua kovin tutulta ja mulla oli varmaan hieman hapan maku suussa. Oli kuin olisi peiliin katsonut. Happamia ovat, sanoi kettu pihlajanmarjoista. Tai pata kattilaa soimaa, miten se nyt oli. Mun päätä on kanssa varsin vaikea kääntää jos sille päälle satun, mutta tarviiko sitä noin kesken ratsastuksen muistuttaa niistä omista huonoista puolista? Inhottavaa...

Nooh, matka jatkui ja me otettiin oikein hyvää raviakin kun Mörri oli hieman rauhoittunut. Vai naurattiko sitä vuorostaan Tätin nyrpeä olotila? Ota siitä pollesta selvää, se tuntee mut paremmin kuin useimmat ihmiset!

Sitten tulimme ratsastuspolulle ja mä huomasin että satula oli taas niin löysällä että olisin itsekin mahtunut sinne väliin. Tulin alas selästä ja koska olin jo tallilta lähtiessä Jaanalle sanonut ettei meitä tartte ootella, niin jono jatkoi matkaa. Kipusin takaisin selkään ja sain muut kiinni. Hetken kuluttua jumiuduimme rinteeseen, Mörri ei halunnut siitä alas. En sentään viitsinyt ruveta hevostani potkimaan, joten tulin alas selästä ja lähdin taluttamaan. Kivireki iski jälleen! Että voi hevonen olla painava alamäkeen! Pienen matkan päästä Mörri oli taas nyreissään ja päätti pitää lakisääteisen p..katauon. Jatkoimme sen jälkeen ja marssin niin tomerasti polkua isolle alamäelle, ettei polle saanut minkäänlaista mahdollisuutta pysähtyä. Naksuttelin ja maiskuttelin posket kipeiksi, Mörri tuli perässä.

Päästyämme jyrkän mäen alas meno maistui taas. Mä en tiedä miksi se paikka on Mörrille inhottava, varsinkin kun se toiseen suuntaan on maailman paras laukkamäki! Mörrihän kilahtaa oitis jos se ei pääse siinä laukalle! Tai se hänen laukkansa keskeytyy kun joku tunaroi edessä. Mörrillä on hieman lyhyt pinna tunaroijien kanssa. (Okei, tässä kohtaa mä tuijotan taas niin sanotusti peiliin ja hihitän itsekseni!)

Alas suolle päästyämme näin jo muitakin ryhmästä, Kolur oli nimittäin keskittynyt ryystämään purosta jääkylmää vettä kitusiinsa. Siinä tyhjeni puoli suota ja Mörri taisi vetästä loput. Muut jatkoivat matkaa ja mä mietin mistä pääsen helpoiten kiipeämään takaisin satulaan. Vilkaisin polkua eteenpäin ja näin kun kaksi naista tuli hauvan kanssa vastaan. He väistivät nätisti sivuun, oltiinhan ratsastuspolulla. Mä tervehdin heitä iloisesti ja sanoin sitten että "Nyt kun täällä on hieman ihmisiä jalkaisin, niin saisinko pyytää palvelusta?" Mörri oli sitä mieltä että koska Täti juttelee näille, niin nää on kavereita, ja koska Täti tykkää koirista, hän menee tutustumaan hauvaan. Sitten se astui suoraan koiran luokse pää alhaalla nuuskiakseen koiraa, joka silmät suurina peruutti emännän taakse puskaan. Pyysin anteeksi ja vedin Mörriä pois, selitin että se on aina kovin utelias koirien suhteen ja haluaisi tutustua. Hevosen rauhoittava päristely taitaa olla kaikkea muuta kuin rauhoittava ele koiralle... Naisia kuitenkin vain hymyilytti, eivät olleet pahoillaan. Pyysin sitten toista naista roikkumaan jalustinhihnassa niin että pääsisin paremmin ponnistamaan ylös. Kerroin että tää oli rungoton satula ja se helposti pyörähtää nurin. Nainen tuli auttamaan ja roikkui toisella puolella ja auttoi vielä jalustimenkin mulle jalkaan. Olisikohan hän ollut itsekin ratsastaja kun niin taidolla hoisi homman? Iloisesti sitten kiitin ja jatkoimme Mörriäisen kanssa matkaa.

Muut olivat ohittaneet jo kaatuneen puun ja meidän piti se vielä kiertää. Siinä vaiheessa kun toiset katosivat näköpiiristä, Mörrille tuli takaa-ajo mieleen. Lähdimme pyytämättä raville, mutta pidätin reilusti, meidän pitää kiertää se puu, ei hypätä yli!!! Saatuani Mörrin takaisin polulle, sitä ei pidättänyt enää mikään. Ravilla piti päästä! Laukkaa se ei kuitenkaan nostanut, vaan posotimme päristellen kiitoravia muiden perään. Välillä jopa päätäkin heiluteltiin, nyt oli kivaa! No just, mieli vaihtuu sadasosa sekunnissa (PEILI!) kiukku-einarista enkeliin!

Saimme hyvin toiset kiinni, koska he menivät hieman hitaampaa vauhtia. Päristelimme vuorotellen ja jatkoimme käynnissä matkaa. Hetken kuluttua otimme uudelleen raville ja sitten jouduimme hiljentämään taas kaatuneen puun takia. Pian olimmekin ensimmäisessä laukkamäessä ja Tvistur siirrettiin meidän taakse. Siinä oli taas yksi sulka Mörrille hattuun, hän ei ole viimeinen. Ylämäki meni ravilla, edessä nimittäin Offari meni pientä ja sievää laukkaansa sen verran hitaasti. Takana Tvisse laukkasi kyllä ja ratsastajan innokas kannustus sai mut hymyilemään.

Mäen jälkeen tuli tasaista maata, missä aloitimme uudestaan töltillä ja ravilla, josta siirryimme sitten laukalle. Nyt Mörrillä oli tilaa edessään ja se oli hetken vielä ravissa, kunnes iskin takamukseni satulaan. Nykäisy vaan kun lähdettiin, harjasta kiinni ja menoksi! Mörri otti Offaria kiinni ja Tvisturin ratsastaja kannusti ratsuaan ihan yhtä innosta hihkuen kuin minäkin! Mäen päällä jatkoimme ravilla tasaista kunnes otimme vielä putkeen seuraavan laukan. Siinä piti jo nousta jalustimille kun meno oli kiitettävää ja nopeutui vain entisestään. Päristelimme Mörrin kanssa yhtäaikaa, mikä sai pollen pinkaisemaan ylämäkeen sellaista vauhtia että takamus väkisinkin liimautui satulaan! Huh!

Iloinen lörpötys kuului ratsastajajoukolta ja hevoset pärskivät tohkeissaan. Oli kiva päästellä kun oli hyvä alusta! Lähdimme kiertämään metsälenkkiä ja juttelimme samalla Tvisturin ratsastajan kanssa Tvissestä. Se kun on varmajalkaisin ja varovaisin hevonen koko tallilla. Tai sitten Mörri on, en ole ihan varma, kumpikin on parhaita. Niin Tvistur kuin Mörrikin menevät usein itsenäisesti omia polkuja eikä siitä mistä muut ovat menneet. Ne ovat sitä mieltä että tietävät itse paremmin mihin astuvat (peili...). Sekin nähtiin saman tien, kun edessä oli kaatunut puu, joka piti kiertää ylärinteen kautta. Ylös pääsimme helposti, mutta puun takana oli tavattoman jyrkkä kohta takaisin alas. Mä tulin alas selästä ensinnäkin Mörrin takia ja toisekseen Tvisturin takia. Jaanakin oli tullut selästä ja auttoi Prinsessaa jyrkässä kohdassa ja houkutteli Svipukkaa myös takaisin polulle. Mä talutin Mörriä alas ja houkuttelin samalla Tvisturia vaikeassa kohdassa. Mulla oli mielessä että mä voin aina laskea Mörrin irti jos Tvissen ratsastajalle sattuisi jotain vaikeassa kohdassa. Tvistur kumminkin tuli melkein pystysuoraa seinämää hyvin rauhallisesti ja varovasti askeltaen. Se kuunteli kun kehuin ja kannustin, korvat olivat muhun päin. Kun pääsimme turvallisesti alas, Tvistur lipoi huuliaan ja nautti meidän kummankin kehuista. On se mahtipolle!

Mä kipusin takaisin selkään juuri sopivalla kohdalla olleen lumisen mättään päältä ja jatkoimme matkaa. Päästyämme takaisin tielle otimme uudestaan ravit ja laukat. Tosin me menimme Mörrin kanssa taas kiitoravia, mikä hölskytti mun polvea aikalailla. Liike kun oli lumessa hieman suurempi kuin normaalisti. Pääsimme vielä tasaisella laukalle ja siinä Mörri lähdön suorilta jaloilta suoraan laukkaan. Hyvä että olin varautunut ja käsi oli harjassa kiinni! Pörh, pörh, kuului Mörriltä ja vauhtia riitti.

Suopätkä oli hieman kehnohkossa kunnossa ja siinä menimme parhaimmillaan ravia. Lähestyessä vimosta laukkamäkeä Keke pysähtyi juomaan purosta ja Mörri päätti seurata viimeisenä esimerkkiä. Yhtäkkiä Mörri huomasi, että muut lähti laukalle hänen lempparimäkeen! Ja kun tunnen polleni jo sen verran hyvin, käsi oli harjassa kiinni. Mörri ponkaisi puron yli ja kiihdytti kohti laukkamäkeä. Mä painauduin mutkassa sen selkää vasten kun 90-asteen kulma suoritettiin aika hätäseen. Pieni suoristus ja hurjaa vauhtia muiden perään ylämäkeen, jipii! Me päästiin tosi ylös, varmaan ylämäestä jäi vain neljännes mitä ei jaksettu!

Tyytyväisinä päristellen menimme loput käynnissä ja pian olimmekin jo Veikkaustiellä. Vielä pätkät ravia ja sitten oli mun aika tulla pois selästä. Polvi kaipasi selkeästi kävelyä ja löysäsin Mörriltä satulavyötä. Eipä se taaskaan kireällä ollut, mutta löysättiin nyt kuitenkin. Jalustimetkin nostin ylös, kävellään yhdessä loppumatka. Tosin yhdellä suoralla otimme vielä ravit, Mörriä taas huvitti juosta Tätin kanssa. Sille tulee aina välillä se ilme, sen silmä tuntuu tuikkivan ja siitä on hauskaa juosta ja hänen ei tartte kantaa ihmistä. Se on Mörrin mielestä ilmeisen koomista! Tai sitten se nauraa mun juoksutyylille tai sille että se on itse nopeampi ja alkaa ottaa kisaa menemällä pikkasen ohi niin että mä joudun lisää vauhtia. Sitten se katsoo pää vinossa ja selkeästi nauraa!

Tallille vievällä polulla päästin Mörrin kulkemaan itsekseen ja se tuntui aina välillä katsovan vieläkö seuraan perässä. Se pysähtyi autoille ja jatkoi sitten matkaa kun sanoin että ei mun auto siinä ole. Mörri haahuili tallin pihalle ja jäi kiltisti odottamaan varusteiden riisumista. Kiinnitin sen kuitenkin ensin Tvisturin viereen ja otin sitten satulan pois. Takaisin tullessa otin Mörrin fleecen ja laitoin sen ruokailun ajaksi. Autoin muillekin hevosille loimia päälle ja sillä välin Jaana kävi laittamassa hevosille juomaveteen fariinisokeria. Piti juottaa niille, ettei tule ähkyä, koska jostain syystä eivät ole juoneet kunnolla. Mörri nyt ainakin on juonut, se ryysti purosta mennen tullen muutaman litran ja sille muutenkin maistuu vesi. Mörri joi loppujen lopuksi kaikki loput sokerivedet, eli nestetasapaino on kohdillaan. Jaana jo miettikin miten pihan saisi putsattua jäästä ja kekkasi että ruiskuttaa sitä sokerivettä pahimpiin kohtiin. Mörri sen kuitenkin järsii hampaillaan pois! Nauratti, mutta totuuden siemenhän sielläkin oli. Kunhan ei kieli jäädy kiinni. Samaten eilen Mörri vetäs koko ämpärillisen sokerivettä mitä kukaan muu ei huolinut. Ja joipa se vielä Kolurinkin vadista vedet pois, vaikka sillä oli juuri ollut puuroakin ruokana!

Tuo Mörriäisen luonne on kiinnostava. Se pitää yllä jonkin sortin "kulissia" ja yrittää olla kova jätkä. Ei se välitä rapsutuksista, mutta sitten yhtäkkiä se haluaa että mä pusutan sitä nenäpiille. Se seuraa todella kiinnostuneena aina mitä ympärillä tapahtuu, muttei välttämättä ota osaa. Siitäkin mä tunnistan itseni. Varsinkin jos on paljon porukkaa, mä seuraan sivusta muiden touhuja. Ja miten sillä palaa päreet niin äkkiä, mutta se myös leppyy ihan yhtä pian, tosin mä olen pitkävihaisempaa sorttia. Ja siinä me ollaan taas samanlaisia, meillähän palaa päreet, palaa hihat, palaa käämit ja hernekin on nenässä (tai mulla herne ja Mörrillä mandariini). Kummallista kuinka mulle onkaan sattunut juuri se samanlainen hevonen, vaikka mä ostin sen kuin sian säkissä! Kaikella on tarkoituksensa, kuten sanonta kuuluu. ;-)