Mörrin "treenausta"

Meitä oli kolme lähdössä liikkeelle, Minna Faxin ja Auli Tvisturin kanssa meidän seuraksi. Minna oli niin ihana, että oli hakenut kaikki kolme ratsua jo talliin, harjannut ja putsannut kaviot ja laittanut loimenkin hetkeksi ratsuillemme. Se oli tosi hienoa, ilma kun oli epämääräisen oloinen. Lunta taikka räntää tuli taivaalta ja moisessa säässä pimeyskin tuli hieman aiemmin.

Aika mukavasti pääsimme lähtemään tallilta, olin laittanut Mörrille satulan selkään. Otin myös "neuvotteluvaraa" mukaan, eli raipan. Mulla oli tarkoituksena patistaa Mörriä menemään kunnon käyntiä! Kuolaimettomet meillä oli silti, mä en niistä kuolaimista niin välitä Mörrillä. Se kuitenkin kuuntelee kuolaimettomia ihan samalla lailla kuin kuolaimiakin, paitsi jos itsepäisyyskohtaus iskee...

Lähdimme kävelemään kohti ratsastuspolkua, minkä tiesimme olevan melkein kävelykunnossa. Noh, mennään rauhallisesti (Buah-hah-haa! Just joo.. toim.huom). Me Mörrin kanssa pysyimme tosi hyvin Faxin perässä, eikä Tvistur jäänyt meistä jälkeen, eli meno oli reipasta.

Kuten olin treenarin käynnin jälkeen ajatellutkin, Mörrin patistelu oli mulle vaativampi homma kuin Mörrille itselleen. Mulla alkoi hiki nousta pintaan hyvinkin pian ja hengityskin kiihtyi. Ensimmäisellä ravipätkällä Mörri meni tosi hyvää ravia ja oli selkeästi kiinnostunut mun tekemisistäni.

Menimme Veikkaustien kautta ratsastuspolulle ja siellä sain muutamaan otteeseen Mörrin todella hyvälle käynnille, oikein reippaalle ja rennolle. Mä olin meistä molemmista tosi ylpeä! Piti kyllä mainita juuri ennen ratsastuspolkua että mä olen jo nyt ihan poikki...

Faxi oli myös meno päällä. Se käveli tohkeissaan ja aloin jo miettimään vertailukohtia Eikkaan. Samalla laillahan tuo tuossa edessä kävelee, Eikka kakkonen! Ratsastuspolulla jäätiin taaemmas, lunta oli sen verran paljon etten viitsinyt Mörriä enää siellä patistaa. Mörri tosin oli itse sitä mieltä, että tässä voitaisiin kyllä mennä reippaasti, joten annoin sen mennä kun kerta menohaluja oli.

Tuli mieleen laukkamäen yläosassa että enää ei Mörri kanita tähän kohtaan, ei sen jälkeen kun meidän takana ollut Minna/Faxi-yhdistelmä hieman "avitti" eteenpäin. Heh, kaipa se kuvittelee että aina noi takana tulijat lämäsee hanskalla persauksille! Nyt kyseinen mäki alas meni vallan mainiosti, nopeasti mutta hallitusti. Lunta oli paljon ja mietin että jaksaakohan nämä edes laukata tätä kohtaa.

Hetken odottelimme Tvisturia, se on aina niin upean huolehtivaisen varovainen alamäissä. Se varmaan häpeäisi silmät päästänsä, jos hänen ratsastajansa tipahtaisi! Se taisikin olla ainoa kerta kun sitä herraa tarvitsi odottaa, muuten se pysyi tiiviisti Mörrin hännässä kiinni.

Käveltyämme hetken aikaa suopätkällä Minna kysyi että mentäskö tölttiä. Juu sopii mulle, Auli on hyvä vaan ja hihkasee jos tipahtaa! Veikkasin polun olevan pehmeä ja menon pomppuisempaa kuin normaalisti, joten olin tosi onnellinen satulasta ja jalustimista. Lähdimme siis raville Faxin perään ja siitä alkoikin se puolen tunnin naurukohtaus. Mä en ensin edes tajunnut mitä tapahtui, kun yhtäkkiä mun tasapaino meni keventäessä täysin eteen. Mörri siirtyi oitin käyntiin ja mä aloin miettimänn että missä mennään. Sitten tajusin että polku oli niin syvällä, että mun jalat otti hankeen kiinni!

Aulia alkoi naurattaa mun takana ja muakin hymyilytti, olihan se varmaan koomisen näköistä! Otimme uuden pikku ravin ja aivan sama homma! Siinä vaiheessa mä nauroin jo itsekin ääneen Mörrin ihmetellessä Tätin touhuja. Yritin kehua Mörriä kuitenkin hidastamisesta, niin sen pitää tehdäkin kun ratsastajan tasapaino menee. Ja mua nauratti. Mörri alkoi innostua, Tätiä naurattaa eli tää on hauskaa vaikkei hän ymmärräkään että miksi! Innolla se lähti uudelleen raville ja hidasti taas kun tulimme syvempään kohtaan ja mun jalat kynti kinokseen kunnon urat. Saatin me hetkittäin mentyäkin siellä, mutta mua hihitytti aina kun jalat tarttuivat kiinni, ettei koko hommasta meinannut tulla mitään. Faxi edessä meni kunnon töltillä Minna selässään (satulatta) ja Tvistur (huovalla) perässä mitä sattui mahtumaan naurava Auli kyydissä. Mua alkoi naurattamaan jo sekin kun Aulia nauratti, ja se ruokki naurua lisää. Hyvähän niiden oli mennä kun saivat kintut reilusti ylös! :D

Otimme hieman käyntiäkin, mutta ennen ensimmäistä laukkamäkeä käännyimme takaisin. Mäki oli pettävä, hevosten jalat upposivat eikä niitä viitsinyt rasittaa ihan liikoja. Takaisin tullessa mä katselin polun reunoja, ei jukra, onks noi perunapellon jäljet tosiaa mun?!? Mörrillä alkoi käynti olla jo melkein tölttiä kun se niin piukeena yritti pysyä hurja-Faxin perässä. No en tosiaan ole nähnyt Faxinkaan menevän noin innolla keulilla, huh huh mikä käyntivauhti!

Päästyämme takaisin suopätkälle oli jälleen ravin vuoro. Mä nauroin taas ääneen ja sain pelkästään sillä Mörrin kokoamaan itsensä, se oli aivan täpinöissään! Ravilla me aloitimme ja yritin keventää kevyesti, siis että ottaisin reisillä vastaan enemmän ja yrittäisin pitää jalat ja jalustimet hangen yläpuolella. No eihän se Mörrin innostuneessa suuressa ravissa onnistunut ollenkaan ja oli pakko yrittää mennä harjoitusravia. Se nyt oli sattumoisin sama kohta, missä Faxi otti kunnon laukan ja Mörri luuli mun istunnan tarkoittavan laukkaa. Hyvä että pidin kiinni satulan etukaaresta ja harjasta, meno oli mielenkiintoista! Mun oli pakko nostaa jalat eteen sojottamaan, jolloin Mörri siirtyi samanlaiselle laukalle mitä mennään pelkällä huovalla. Se oli tasaisempaa, joten siellä pysyi jotakuinkin hyvin kyydissä. Edelleen huvitti, mutta meno oli sen verran hurjaa, että hetken kuluttua oli pakko hihkaista Minnalle että ottaa Faxia kiinni.

Faxi hidasti hiljalleen ja Mörri kaahotti melkein Faxin päälle, se oli aivan yli-innostunut eikä ohjat oikein maistuneet. Otimme uudelleen ravia ja Mörri hörisi ja päristeli, mennään vaan lujaa, jookos Täti, mennään! Kyselin että onko porukoilla laukkahaluja, edessä kun oli se jyrkin laukkamäki. Hevoset olivat niin korvat tötteröllä, että niitä ei olisi varmaan pidättänyt siinä mäessä mikään. Faxi lähti edellä jo reilusti ennen mäkeä ja Mörri otti kiitolaukan heti suorilta jaloilta, nyt mennään! Minna yritti vielä sanoa että sähän voit pidättää sitä hieman että on tilaa, mutta mä hihkaisin että "ME TULLAAN JO!"

Faxi pinkoi luvan saatuaan hurjaa vauhtia kohti laukkamäkeä ja me perässä. Edessä oli 90 asteen mutka oikealle, jonka otimme Mörrin kanssa 45asteen kulmassa ja mun oikea jalka upposi hankeen varmaan polvea myöten. Mun jalka kääntyi väkisinkin taaksepäin ja nosti kantapään varmaan Mörrin lautasille ja takana Auli purskahti nauruun. Hetken mietin että pysynkö satulassa, mutta Mörri suoristi itsensä mäkeen ja multakin pääsi naurunremakka. Mörri hörähti ja pisti gepardit peliin tyyliin "NYT LÄHTI!" Se meni aivan tajutonta vauhtia ylös mäkeä jo melkein hysteerisen naurun saattelemana ja oli niin piukeena että loppumatkaa se vielä yritti ravilla. No sitä ei ollakaan aiemmin kokeiltu, tää oli ihan uutta!

Mua sattui jo vatsaan kaikki tää nauraminen, poskissakin lihakset tuntuivat ja silmistä piti pyyhkiä jo vesiä pois. Ei tää ole todellista ollenkaan! Auli sanoi että mehän ollaan kuin teinit tai ponitytöt kun hihitellään ja nauretaan hullun lailla. Mäki oli sentään hyvä tulla laukalla, siinä kun ei ne jalatkaan ottaneet hankeen kiinni. Mä hihittelin vielä pitkään sen mäen jälkeen ja käynnissä jatkoimme polulla Faxin perään.

Voi hyvänen aika sitä Faxia! Joukon nuorin meni polulla tanssien ja Mörri yritti väkisin pysytellä perässä. Pikkuhiljaa me kuitenkin jäimme taaemmas, mutta en tosiaankaan patistanut ratsuani. Tää oli sen verran raskasta touhua muutenkin, että täällä polulla mennään ihan sitä vauhtia mitä vanhaherra itse haluaa. Välillä Tvisturkin jäi hieman, mutta otti sitten kiinni sopivissa kohdissa.

Mun oli pakko sanoa Minnalle, että pitää Faxin siinä jyrkässä alamäki-ylämäki-yhdistelmässä hitaassa käynnissä, Mörri ei varmana kuuntelisi ohjia. Faxi kuuliaisena poikana totteli ratsastajaansa ja mä olin arvannut Mörrin käytöksen oikein. Se olisi lähtenyt lapasesta, jos Faxia ei olisi ollut edessä. Ylämäen jälkeen hieman loivemmassa alamäessä olin jo kerännyt ohjia, pidättelin ja pidättelin, mutta käsky ei oikein mennyt perille. Sitten otin oikeasta ohjasta reippaamman ohjeen ja käänsin Mörrin päätä, nyt on parempi kuunnella Tätiä. Mörri myöntyi ja pääsimme nätissä käynnissä pyörätielle.

Kulku muuttui kevyemmäksi ja hetken kuluttua siirryimme raville. Faxi ja Tvistur kokeilivat laukkaakin, mutta me menimme kiitoravia. Nyt Mörri kuunteli todella hyvin ohjia ja ravi tuntui innokkaan letkeältä, vaikka kovavauhtista olikin. Käynti oli reipasta ja otimme Faxia ja ohi mennyttä Tvisseä kiinni, välillä pikkuravinkin turvin.

Vielä yhden ravipätkän jälkeen siirryimme käyntiin ja hetken kuluttua pysäytin Mörrin. Tulin alas selästä ja heti tuli mieleen että mitenhän mä huomenna kävelen. Jalat olivat väsyneet, lonkat tuntuivat, polvi tuntui, hauikset paukkuivat ja selkä oli pahasti väsähtänyt. Vatsalihakset tuntuivat, mutta se taisi olla enimmäkseen sen naurun takia, puoli tuntia nauruterapiaa pitää vatsalihakset kunnossa!

Mörri käveli kiltisti vierellä ja kehuin poikaa, niin hienosti osasi hiljentää kun Tätin tasapaino meni ja suopätkän laukassa ymmärsi mennä tasaisemmin kuin satulalla normaalisti. Tallipolun annoin Mörrin mennä itsekseen ja perille päästyämme Mörri sai ison kasan porkkanoita ja rehua. Oli se ne ansainnutkin, tää oli aivan mahtava reissu! Taas kerran mietin kuinka onnekas mä olen saatuani näin mainion, hauskan, huumorintajuisen ja maalaisjärjellä varustetun hevosen kaverikseni. Ja miten se ymmärtää mun naurunkin aivan oikein. Mä olen kuulkaa maailman onnekkain hevosenomistaja! <3

Ystävänpäivä"rieha"

Mä olin jo aiemmin kysellyt, että kellä haluttaisi lähteä Ystävänpäiväratsastukselle mun kanssa. Annika ilmoittautui heti, hän menisi Mörrillä. Mä ajattelin sitten ottaa Vaavin, alkaa olla aika minunkin kokeilla sitä muuallakin kuin tallin pihalla. Minna ilmoittautui myös, saataisiin siis Faxista hyvää vetoapua. Viimein myös Jaanakin pääsi Krona-neitokaisensa kanssa, joten nelisteen oli sitten Nupurin Tätiratsastajat (lyh. Nutturat, heh) lähdössä liikkeelle.

Mä olin jo sen verran ajoissa tallilla, että hain ensin omani laitumelta. Hyvänen aika miten Mörri tuli portista! Se halusi niin innolla liikkeelle, että litisti itsensä kuin kampela portin kohdalla ja tuli ihan käsittämättömän kapeasta tilasta läpi. Ihan hyvä, joo, mulla tässä kestääkin että saan rautalankaviritykset takaisin kiinni Tirriä varten.

Kuulin kiljuntaa toisesta tarhasta ja huomasin Offarin ahdistelevan Kronaa. Selevä, haetaan sitten Krona turvaan. Se tuli yhtä liukkaasti kuin Mörrikin tarhasta ja parkkeerasi itsensä mun Casanovani viereen. Kummankin piti kiljaista kerran, mutta sitten jäätiin kiltisti seisomaan vierekkäin.

Noh, kun kerta viihtyivät siinä, hain sitten Vaavinkin. Vaavi oli pää puolittain pystyssä kun tulin kohti porttia, se tarkkaili tilannetta. Nostin riimua korkeammalle ja kysyin: "Lähetäänkö lenkille?" Vaavin pää nousi ylös ja korvatkin tuntuivat tuijottavan mua. Sentään pysyi langoissa, se oli niin innolla tulossa mukaan! Pääsin portista läpi, jonka jälkeen Vaavin iso pää jo työntyi riimuun, tästä se menee, hän tietää, tästä se pää laitetaan!

Toin pärisevän pollen tallille ja naureskelin kun toinen oli niin tohkeissaan. Jos sille antaisi kaksi mahdollisuutta, lähteä lenkille ja iso laari porkkanoita, se valitsisi lenkin. Ja tästä voin mennä takuuseen! Poitsu tuhisi ja röhki ja tutki lapiota ja muovista lantatalikkoa ja muita seinään nojallaan olevia tavaroita. Laitoin sen kiinni puuhun ja hain harjan, mitä sain käyttää kaikessa rauhassa Vaavin tutkiessa maahan tipahtaneita ruokarippeitä.

Annika tuli juuri sopivasti hoitamaan Mörriä, Minna haki Faxin ja Jaana tuli viimeistelemään omansa. Annika laittoi Mörrille satulan ja mä Vaaville pelkästään Mörrin ratsastusvyön. Talli-Jaana kyllä kysyi että haluatko siihen huovan, mutta ajattelin Vaavin selkää katsoessani, että sillä oli pehmustetta jo ihan tarpeeksi. Poitsun selkäranka kun on kahden rasvamakkaran välissä upoksissa... Hieman se on laihtunut tässä talvella, niin kuin issikan pitääkin, mutten silti halunnut mitään mun ja hevosen väliin. Lainasimme Vaavin sedän, eli Keken kuolaimettomia, ne olivat tarpeeksi isot. Sitten kaikille reput selkään, kun kyseessä oli kuitenkin eväsretki.

Mä lähdin taluttamaan Vaavia keulilla Kronan seuratessa perässä. Mörri kiilasi Kronan perään, hänen ihana tammukkansa! Faxi piti vahtia joukon hännillä ja seurasi hieman hätäistä Mörriä. Mörri aukoi suutaan ja sen kieli veti puolelta toiselle, vaikka sillä oli kuolaimettomat. Mietin hetken että kuinka kireällä turpahihna on, mutta se oli ihan siinä kolmannessa kuten tavallisestikin. Sitten huomasin sen "kaivavan" kielellä toiselta puolen, sille oli näköjään jäänyt porkkanapala jonnekin takahampaisiin. Tuttu tunne, viisaudenhampaan poiston jälkeen mulle tuli vasemmalle puolelle ikävä rako, mihin aina jää jotain kiinni. Ollaan taas niin samiksia mun hevosen kanssa! ;-)

Talutin Vaavia polulla kohti pyörätietä ja katselin lumisadetta. Talli-Jaana olikin ehdottanut, että taluttaisin Vaavia autotiet, koska lumiauraa nuorukainen ei ollut nähnyt kuin kaukaa. Mulla oli suunnitelmana muutenkin taluttaa myös pyörätiet, koska tiesin olevani rento taluttaessa hevosta. Vaavi ei kyllä ole koskaan mihinkään autoon reagoinut, mutta parempi mun olla itsevarmana jalkaisin kuin hiemankaan epäröivänä selässä.

Vaavi käveli kuin unelma perässä, aina välillä kuului röhkäisy tyytyväiseltä pollelta. Mua hymyilytti kun tämä kaunissilmäinen poika tassutteli pää alhaalla ja nuuski välillä koirien pissijälkiä. Uusimmat kuulumiset myös siltä kantilta, hyvä tietää ketä kulmakunnilla liikkuu!

Sivutiellä takaata tuli iso pakettiauto ja seisahduimme odottamaan. Viittasin kädellä kuskille, että tulee vaan, mä seisoin Vaavin vieressä. Auto ajoi hiljaa ohi ja mun kohdalla avasi ikkunan. Kuski sanoi että hän tuli näin läheltä kun tuolla toisella puolella on oja eikä kauhean reunaan uskalla mennä. Kiitin kuskia ja sanoin että eipä nää meidän pollet pillastu! Vaavikin oli lähinnä utelias, kuka siellä autossa juttelee?

Jatkoimme matkaa ja pääsimme nätisti pikkumetsikköön. Pörh, pörh, selitti Vaavi ja napsi oksistosta hieman matkaevästä. Rentoa menoa nuorukaisella! Varoittelin muita ratsastajia matalalla olevista oksista ja menimme edelleen Vaavin kanssa keulilla.

Päästyämme takaisin tielle jatkoin selittelyä Vaaville. Tuossa on postilaatikko, katsos vaan, tuossa niitä on monta, aika kiva postilaatikko on tuossa tuo punainen, ompas kummaan paikkaan laitettu sähkötolppa, keskelle ei mitään, jne... Vaavi kuunteli ja pörähteli väliin oman kommenttinsa.

Tulimme kohtaan, missä yleensä ollaan siirrytty töltille, joten kysyin että josko olisi menohaluja. Niitä kuulemma oli, joten yritin lähteä juoksuttamaan Vaavia. Sepäs ei ollutkaan ihan yhtä helppo homma kuin talutus, joten otimme Kronan vetoavuksi. Innokas Vaavi oli oitis Kronan takalistossa kiinni ja pyrkimässä helmojen alle, jolloin Krona potkaisi takajalallaan Vaavia. Huti tuli, kahteen kertaan peräti, ja kehuimme Kronaa. Se on hyvä että antaa tälle yli-innokkaalle nuorukaiselle hieman aikuisen tamman mallia! Mörriähän Krona ei potki, mutta Mörri onkin herrasmies.

Juoksutin Vaavia sitten Kronan perässä, mutta saatuaan juuri kaviosta meno ei ollut ihan niin tulista. Vaavi kuunteli mua tosi hyvin ja oli kilttiä poikaa. Siirryimme käyntiin ja Vaavin kanssa otimme taas johtoaseman. Metsäpolku oli aika hyvässä kunnossa, hieman raskas lumisateen takia muttei kuitenkaan mahdoton mentävä. Vaavi jaksoi hyvin ja jatkoi pörähtelyään, kiva olla metsässä!

Kävelimme, kunnes tulimme jyrkän mäen alas ja Annika kysyi että haluaisinko että hän tulee punttaa mut Vaavin selkään. Väistin kysymystä viimeiseen asti, joo, mä voin katsoa sopivan kohdan... Siis mä INHOAN olla puntattavana! Se johtuu siitä, ettei mulla ole ollenkaan mitään lihasmuistia moiseen, mä olen maailman hitain ja kankein selkäännousija muutenkin! Aargh! Miksei metsässä voi kasvaa jakkaroita tasaisin välein?!? Hengitin syvään ja sanoin että tässä varmaankin olisi hyvä kohta, olisi hyvin tilaa. Annika tuli alas Mörrin selästä ja komensi Mörriä sanalla "Paikka!" Mörrihän jäi siihen kuin tatti, ei pelkoa että hän lähtisi yhtään mihinkään Kronan takaata!

Sanoin Annikalle, että nostaa mun jalkaa maksimissaan tuohon kohtaan ja osoitin Vaavin masun yläosaa. Tämä sen vuoksi, että jos se nostaa korkeammalle, mä kipsahdan toiselle puolelle lumihankeen. Sitä paitsi mielessä välkkyi se, kun edellistä kertaa olin puntattavana (by Minna) ja löysin itseni istumasta Mörrin pepun päältä häntäluut vastakkain. Tätä siis meinaan, ettei mulla ole hajuakaan koko perkuleen punttauksesta. Mä osaan itse puntata muita selkään ja yritän aina katsoa puntattavan reiden pituuden ja siitä arvioida kuinka korkealle saisi maksimissaan nostaa.

Annika teki työtä käskettyä ja mä yritin hillitä hermoni ja saada ruhoni edes jonkinmoisella kunnialla (pyh mä niistä kunnioistakaan, mutta edes Vaavia hermostuttamatta) Vaapukan selkään. Hitto, että sitä osaa olla osaamaton! Nyt tää oli kyllä siltä osin helpompi kuin Mörrin selkään, että Vaavilla ei ollut huopaa. Sinne pääsi hieman helpommin kuin olin ajatellut ja hilasin itseäni vähän eteenpäin. Vaavilla oli jo meno päällä ja pidättelin hellästi poikaa. Hienosti se kuunteli ohjia ja sain pollen pysäytettyä odottamaan Annikan nousua Mörrin selkään.

Hiihtäjä meni melko läheltä ohi ja Vaavi oli valmis hyökkäämään miehen perään. Mä aloin tunnustelemaan omaa asentoani ja pikkuhiljaa löytyi sopiva kohta. Sitten hoksasin että Vaavin selkä on kuin nojatuoli, leveä ja pehmeä, tosi hyvä istua! Jatkoimme käynnissä ja hetken kuluttua otimme sitten hieman kovenpaa. Vaavi ei ensin lähtenyt töltille, mutta Jaana takaa kehotti käyttämään niitä pohkeita, se ymmärtää ne kyllä. Annoin varoen pohkeita ja nostin hieman ohjia ja nuorukainen lähti hienolle töltille!

Mulla alaleuka loksahti, ei hyvänen aika mitä ihanaa tää on! Otimme hiihtäjää kiinni mainiolla töltillä ja mä sain hyvin pian naamani iloiseen virneeseen. Siis olinhan mä nähnyt kuinka Vaavi menee tölttiä, mutta kun sinne pääsee kyytiin!

Saavutettuamme hiihtäjän juttelin Vaaville että se on hiihtäjä ja se menee ladulla, me kävellään tässä polulla. Hiihtäjä meni hissukseen kauemmaksi ja me Vaavin kanssa lähdimme uudestaan ottamaan hiihtäjää kiinni. Mä olin aivan fiiliksissä, tää oli niin mahtava juttu! Seuraavaksi kun saimme herrasmiehen kiinni, tervehdin häntä ja kerroin että otamme hieman vetoapua hänestä. Miestä nauratti ja sanoi että olkaa hyvä vaan! Vaavi katseli miestä kiinnostuneena, mutta antoi taas miehen ottaa hieman välimatkaa.

Uudestaan lähdimme pienestä kannustuksesta ottamaan hiihtäjää kiinni ja tällä kertaa jossain kohtaa menossa oli erilainen tuntu. Polussa taisi olla sellainen kohta missä Vaavi joutui ponnistamaan enemmän ja askellukseen tuli pienen pieni erilainen liike. Liikautin lantiota eteenpäin kuin laukassa ja Vaavi siirtyi maan mainioimmalle laukalle. Sellainen kaunis pieni hillitty ja hallittu laukka, ei mitään intoutumista eikä riekkumista, vain siistiä pumpulilaukkaa pienen pörh, pörh ääntelyn säestämänä. Mä olin aivan haltioissani, tää oli kyllä niin upea kokemus!

Hiihtäjä saatiin kiinni ja Vaavi kuunteli josko mies kenties vaikka sanoisi hälle jotain. Ikävä kyllä mies jatkoi matkaa ja me otimme loppumatkaa puupinolle käynnissä. Sanoin että mulla oli ajatuksena syödä tässä puupinon luona niitä eväitä, siinä kun riittää tilaa. Vaavin pysäyttäminen oli hieman haasteellista, koska se katseli loittonevan kivan hiihtäjämiehen perään. Tulin pois kyydistä, kun Vaavi oli saanut katseltua tarpeeksi ja otin reppua selästä. Menimme sivuun ja vanhasta muistista pistin ohjat kaulalle ja annoin hevosen olla. Hetken kuluttua Vaavi siirtyi nuuskimaan Kronaa, jolloin totesin että niin, mä aina unohdan ettei nää kaikki ole Mörrejä..

Hevoset saivat porkkanoita, mutta mulle ei maistunut nyt eväät. Edes kuumaa teetä en ottanut, mä olin ihan muissa ajatuksissa. Mulla ei ole hajuakaan mitä me juteltiin siinä, vai juteltiinko mitään, mun ajatukset oli vain siinä ratsastuspätkässä. Ja tulevassa koitoksessa, takaisin mentäisiin samaa reittiä laukkamäkineen kaikkineen.

Annika punttasi mut uudestaan Vaavin selkään ja sekin meni ihan ookoo. Nyt mä en varmaan ajatellut sitä yhtäpaljon kuin aiemmalla kerralla, kun mietintämyssy raksutti kuumeisesti. Hieman kateellisena katsoin kun Minna pääsi näppärästi hyppäämällä Faxin selkään. Vaikka hyvä se on että edes joku osaa, Minna voi aina auttaa tän jäykkäkoipi-Tätin hevosen selkään! Sanoin että takaisin päin voitaisiin mennä kyllä niin että joku on meidän edellä. Mua mietitytti se, että pysyykö Vaavi hanskassa. Pitäisihän mun luottaa siihen, onhan se mennyt siellä aiemminkin ja aina se on pysähtynyt ja hidastanut pyydettäessä. Kuitenkin. Krona meni keulille ja mä istuin jämäkästi Vaapukan selässä. Hetken kuluttua lisäsimme vauhtia, jolloin Vaavi siirtyi töltille. Kronan mennessä aika lujaa hienoa tölttiänsä, Vaaville tuli kiire ja se vaihtoi raville. Yllättävän tasaista sekin oli, mutta ei mitenkään mun lempparia muilla kuin Mörrillä. Kun Krona alkoi kadota näkyvistä mutkan takia, Vaavi nosti laukan. Siellä pitää istua ahteri kunnolla kiinni selässä tai meno tyssää. Sama siis kuin Mörrillä, joten tuttua touhua ja menimme oikein mukavaa reipasta laukkaa.

Krona hidasti töltistä käyntiin ja kun saimme heidät kiinni, pyysin Jaanaa ottamaan seis hetkeksi. Kerroin että kun tulee tuo laukkamäki, niin mennään käynnissä niin pitkään, että saan käännettyä Vaavin kohtisuoraan mäkeen. Annikalle annoin neuvoksi istua takamus kiinni satulassa ja antaa Mörrin mennä, sen huomaa sitten jos tarvitsee keventää. Mua on aina jännittänyt se 90 asteen mutka juuri ennen laukkamäkeä, luotan Mörrin ja Tvisturin erityisesti hallitsevan sen kohdan, mutta ehken vielä luota tähän allani olevaan nuorukaiseen. Jaana pysäytti Kronan niin, että sain Vaavin käännettyä kohti mäkeä. Valmistelin tilanteen niin hyvin kuin osasin, sanoin Jaanalle että anna mennä ja Krona ampaisi liikkeelle. Vaavi seisoi sadasosasekunnin, tunsi kun laitoin takamuksen kiinni sen selkään ja sitten lähdettiin. Vaavi veti päätä pitkälle ja paineli Kronan perään korvat tötteröllä. Kehuin poikaa ja pidin harjasta kiinni, hienoa poika, hienoa!

Puoliväliin Vaavi jaksoi mennä ja sitten tuli stoppi. Piti jäädä puuskuttamaan kun ei noita lihaksia ihan kauheasti vielä ole. Paljonhan niitä on, kun pelmutaan pitkin kinoksia tarhassa, mutta se on kuitenkin eri asia ratsastajan kanssa lumisella polulla. Ja taisin olla painavin ratsastaja mitä sillä on mennyt noin pitkää reissua. Upeasti poika jatkoi käynnissä matkaa ja kiipesi loppumäen Kronan perään. Että oli hyvä fiilis!

Käynnissä siirryimme kohti Veikkaustietä ja pienessä ylämäessä Vaavi vielä haki laukka-askeleita Kronan perään. Ei se raasu jaksanut, väsytti jo pientä! Tielle päästyämme kokeilimme tasaisella tölttiä, mutta Vaapukka alkoi olla jo aivan naatti. Tulin alas selästä ja päätin taluttaa ratsun kotiin. Menimme taas keulille johtamaan joukkiota ja mä juttelin Vaaville. Koira haukkuu, moi moi, tässä onkin vähän liukasta, auto tulee edestä, huomasitkos, jne. Vaapukka tuli kiltisti perässä, mutta näin sen olevan väsähtänyt.

Päästyämme pyörätietä lähelle kotipolkua Annika sanoi että hän voisi päästää Mörrin kulkemaan siitä yksin. No se sopi mulle vallan mainiosti, niinhän mäkin aina teen. Annikalla kuulemma oli tarkoitus nähdä omin silmin se pysähdys mun autolle, kun on siitä vain kuullut kerrottavan. Kerroin mihin laittaa ohjat kiinni ettei ne sotkeudu jalkoihin ja lähdin viemään Vaavia polulle. Krona tuli meidän perässä, sitten irrallaan oleva Mörri, Faxi Minna selässään ja viimeisenä Annika. Päästyämme Vaavin kanssa polulta autojen ohi ja eteenpäin, takaata kuului Annikan ääni. "Kato Anka!" Siellä se Mörri seisoi mun auton luona toiveikkaana, jos vaikka sattuisi ne keskuslukituksen valot välkkymään ja jotain rapisevasta pussista pienelle nälkäiselle pollelle löytymään. Viimeeksi muuten tuli, hyvä ettei Mörri kiivennyt etupenkille kun se oli niin innokas auttamaan auton oven kanssa. Nyt ei kuitenkaan namia tullut autosta, vaan piti kävellä ihan perille asti.

Otimme varusteet pois ratsuiltamme ja paketoimme ne fleeceihin ja loimiin. Vaapukka sai oikein kaksi fleeceä, kun se on niin iso! Moinen ei häntä haitannut, pääroolissa oli tässä kohtaa ruoka. Mysliä, porkkanaa ja leipiä, nam nam, tuumasi Vaavi ja rouskutti innolla annostaan.

Hevosten syödessä juttelimme vielä ratsastuksesta. Mua ei pelottanut missään vaiheessa, jännitti tietenkin, muttei pelottanut. Ja lumisella ratsastuspolulla on turvallista mennä, jos siellä tippuu kyydistä, niin tulee pehmoinen alastulo yli puolimetriseen hankeen.

Mua jäi himottamaan hieman pidempi reissu Vaavilla, eli jos jatkaisi vielä matkaa puupinolta. Ne olisi uusia reittejä Vaaville, joka taatusti olisi tohkeissaan moisesta. Voisi ottaa evästä ja lepuuttaa välillä, niin tämä ihastuttava nuorukainenkin jaksaisi paremmin. Sitä mä mietin ajaessani todella tyytyväisenä kotiin. Samalla söin Minnalta saamani suklaatikkarin, jonka hän oli pakannut söpön jääkaappimagneetin kanssa ihanaan vaaleanpunaiseen heppakoristeltuun kassiin. Olipas tää upea Ystävänpäivä, parempaa fiilistä saa hakemalla hakea!

HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ! toivottavat Krona ja Mörri

Vaavikin mukana

Ajelin töiden jälkeen tallille ja pian olivat muutkin jo paikalla. Hain Mörriäisen tarhasta samaan aikaan kun Minna talutti Faxia kohti tallia. Vaavi oli notkumassa portilla ja halusi selkeästi mukaan, jolloin sanoin sille että kyllä se Jaana tulee sut ihan kohta hakemaan. Vaavi jäi odottelemaan portille korvat hörössä, pääseekö hän tosiaan mukaan?

Harjasin päällisin puolin Mörrin, ihanan puhdas poika! Kavioissa vaan oli sanomista, jalkapohjissa kamalat jäät. Kopsuttelin niitä jollain tallilta löytyneellä työkalulla irti ja olin jo aivan puhki moisen työn jälkeen. Laitoin satulan hevoselleni, koska mulla oli pakkasen takia liukas haalari päällä. Mä mietin aiemmin että jos ompelisi haalariin paikat takamukseen, mutta se olisi aika hankalaa. Ja chapsit ei auta kuin reisiin ja mä tarviisin tukea sinne ahteriin. Pitäs vissiin lähteä Saksaan ja ostaa lederhosenit... ;-)

Vaavi tuli päristellen duunareiden joukkoon ja oli aivan tohkeissaan päästessään liikkeelle. Autoin Jaanan Vaavin selkään, Minna hyppäsi omansa kyytiin ja mä kiipesin Mörrin kannettavaksi jakkaralta. Faxi meni edeltä ja Mörri kiilasi väkisin ystävänsä perään. Vaavi tuli viimeisenä, mikä sille oli aivan yhdentekevää.

Tarhan vierustalla kävi viima ja tuntui että posket jäätyi pääkalloon kiinni. Että sitä pitää tällaisella pakkasella lähteä ratsastamaan! Hengitin haalarin kaulukseen, ettei astma ärtyisi ja matka tyssäisi heti alkuun. Tuuli helpottaisi, kun pääsisimme Hakjärven reitille, se olisi ihan tarpeeksi pitkä reissu tähän pakkaseen.

Mörri meni Faxin perässä kunnon vauhdilla ja yritti selkeästi pysytellä Vaavin edellä. Näytti olevan kunniakysymys! Faxillakin oli reipas askel, vaistosi sekin Hurja-Vaavin takanansa. Vaavi sen sijaan tuli kaikessa rauhassa perässä, tutki välillä paikkoja ja käveli pitkillä askelillaan sitten meidät kiinni.

Ylitimme tien mahdollisimman rykelmässä ja Faxi oli mielestään liian lähellä Vaavia. Hyvä ettei töltillä mennyt tien yli! Mörri taasen kiristi tahtia päästäkseen Vaavista ohi ja hyvä ettemme menneet ravilla Faxin perään ylämäkeen! Mua alkoi naurattaa, täähän oli tosi mielenkiintoinen alku reissulle!

Faxi ja Mörri pistivät parastaan ja meno oli reipasta. Mua huvitti, onko tää koko reissu tällaista haipakkaa? Kokeilimme ravia tasaisella kohdalla ja Vaavi tuli oikein hienosti perässä saatuaan ison kroppansa liikkeelle.

Käännyimme Hakjärvelle päin ja varoimme liukkaita kohtia. Meno oli edelleen reipasta ja kun tulimme mökkitien kohdalle, otimme ylämäen varovasti. Sen tasoituttua oli pienen spurtin paikka, ravi sai yhtäkkiä pikakiihdytyksen, kun Vaavi järsäisi Mörriä ahterista! Meno kuitenkin rauhottui ennen alamäkeä, mutta sai sitten uuden kiihdytyksen kun Vaavi lähestyi Mörriä. Mun ratsu otti tikittävän ravin alamäkeen ja vetäs heti seuranneen ylämäen iloisesti ylös samalla vauhdilla. Ei jukra, tää oli tosi koomista!

Seuraavaan alamäkeen pyysin hieman väliä, se kun oli se pisin ja jyrkin versio Hakjärven mäistä. Vaavi menikin meidän edelle, jolloin Faxiin tuli vauhtia. Ei Mörri mitenkään menoaan hidastanut, mietti vissiin että missä vaiheessa hän pääsisi taas Vaavin edelle! Järven rannalla Faxi lähti töltille Vaavi perässään ja me Mörrin kanssa perään. Mörri päristeli ja innokas ravi vei meitä eteenpäin. Vaavi ahdisteli Faxi-rukkaa siihen malliin että se paineli keulilla aika hurjaa tölttiä, en muista moista edes aiemmin nähneeni! Otimme hieman myöhemmin uudestaan ripeämpää tahtia, jonka päätteeksi Vaavi sai luvan mennä keulilla. Faxilla oli hermot mennä kun Vaavi oli liian lähellä.

Loppumatka kääntöpaikalle meni käynnissä, paikoitellen tie oli liukas lumen alla. Vaavi ei olisi ihan heti halunnut kääntyä, mutta lähti kuitenkin meidän muiden perään. Tulin alas potkimaan sen läjän pois ja kiipesin takaisin selkään. Tosin tulin alas yhdessä alamäessä, kun se oli liukkaan näköinen. Takaisin selkään pääsy ei ollutkaan enää niin helppo homma, Mörri olisi mennyt jo! Hetken aikaa menimme keulilla Mörrin päristellessä ja mun naureskellessa.

Tasaisella otimme taas hieman nopeampaa vauhtia ja Faxin kanssa menimme rinnakkain. Vaavi tuli perässä ja meidän pojat kiristivät tahtia. Siirryimme kuitenkin takaisin käyntiin, kunnes tuli seuraava suora. Siinäkin aloitimme rinnakkain, mutta koska Faxilla oli meno päällä, Mörri siirtyi nätisti Faxin perään. Kuulin selkeästi kuinka Vaavi tömisteli meidän perässä, joten kun tulimme laukkamäen alaosaan, siirryimme laukalle.

Hyvänen aika kuinka Faxi pisteli menemään! Mörri hörähti ja pisti turbon käyntiin, nyt mennään eikä meinata! Hetken ajan laukka oli kertakaikkisen tasaista ja sitten siirryimme ylämäkeen. Molemmat herrasmiehet pistivät parastaan ja laukkasivat tosi ylös mäkeen. Mä olin aivan yhtä innoissani kuin Mörrikin ja hihkuin ja nauroin puiden vilistessä hurjaa vauhtia ohi.

Meidän pollet siirtyivät käyntiin ja takaata alkoi kuulua hurjaa kuminaa. Mörri ja Faxi kääntelivät päitään, ei jukra, Vaavi tulee kuin höyryveturi laukalla ylämäkeen! Hui kauhia, tuntui olevan kummankin ajatus. Faxi nosti vielä toisen laukan Mörrin irrotellessa ravilla.

Päristely oli aikamoinen kun pääsimme mäen päälle, päristelimme taas kilpaa. Mulla oli edelleen leveä hymy naamalla, oikeesti, ihan hassua koko reissu! Vaavi oli päässyt taas meidän edelle, joten meno oli sen mukaista. Jouduin pidättelemään Mörriä niin, että hauiksissa alkoi tuntumaan. Hihittelin puolet matkasta ja se sai Mörrinkin tietysti innostumaan, Tätillä on hauskaa!

Loppumatka tallille meni vallan mainiosti edelleen reippaalla käynnillä, pienen pätkän otimme vielä suoralla kohdalla ravia. Mä annoin Mörrin kävellä Faxin perässä tallille ja tulin itse perässä. Mun perässä kulki Vaavi innokkaana, tällä kertaa sen sai jopa takaisin tallille ilman houkuttelua!

Kaikki saivat ihanat ruokavadit, Mörrille olin varannut puuroa rehujen lisäksi. Ihmettelin vain ettei polle ollut hikinen, vaikka oli niin reipas retki. Toisaalta pakkasta oli sen verran että nyt Mörrinkin oli paksun talviturkkinsa kanssa hyvä mennä. Jos on vain -5 astetta pakkasta, se hikoaa turkkinsa sisällä aivan hikiseksi. Sen takia sillä yleensä riittää virtaa isommilla pakkasilla, ongelmana alkaa olla vain tämä Tätin pakkaskestävyys...

Vielä autossakin mua nauratti Mörrin menohalut, tää oli ihan mahtavan hauskaa! Oli niin hyvä fiilis, että punaisissa valoissa huomasin nauravani ääneen. Toivottavasti kukaan ei huomannut, tai jos huomasi, niin kuvittelivat mun olevan puhelimessa jonkun kanssa... Hihii! :D

Jostain syystä en pääse kommentoimaan tällä hetkellä omia tekstejäni ollenkaan, joten Joanna voit kysellä tutustumiskäyntiä tallille puhelinnumerosta 0400-833682. Talli on kuitenkin Jaanan koti, joten ihan noin vaan sinne ei viitsisi mennä. Varaa ihmeessä retki itsellesi, niin pääset kunnolla tutustumaan issikoihin! Talutukseenkin pääsee, jos haluaa, mutta aloittelijoita tallilla käy paljon ja menemme aina hitaimman mukaan. Heposista löytyy ratsu jokaiseen makuun, osaavalle virkeämpi ja aloittelijalle oma ihana rauhallinen osaava ratsu. Tule ihmeessä mukaan, mutta varoituksen sana: tämä harrastus vie mennessään! :D

Kylmää ja kuumaa

Pakkasta oli aika paljon ja tuli kyllä mieleen ettei ehkä ihan fiksuinta tehdä mitään pitkää kaakaoretkeä. Tosin multa jäi kaakao tekemättä, kun halusin teetä termariin. Otin keksejä ja kakkua evääksi, koska tuumasin ettei mulle kumminkaan syöminen maistu pakkasessa. Kuumaa juomaa sitä tarvitsee! Päälle laitoin haalarin, se kun on ainoa missä tuntuu pärjäävän. Haalarin takia kuitenkin piti laittaa Mörriäiselle satula, liukas kangas aiheuttaisi muuten ongelmia.

Mörriä tuli moikkaamaan tuttavat Hannu ja hänen heppahullu työkaverinsa Mira ja toivat samalla Mörrille tuliaisia. Pistin lastista pari porkkanaa ja omenaa Mörrille evääksi reppuun ja sain samalla taas selittää hevosista ihan niin paljon kuin jaksoin. Ikävä kyllä vieraat meinasivat paleltua ennen kuin multa loppui puheenaiheet, mä olisin jaksanut selittää ja kertoa vielä vaikka kuinka! ;-)

Meitä oli mukavasti viisi ratsukkoa liikkeellä reput selässä, kun lähdimme ratsastuspolulle päin. Mörri meni aika iloisesti, se oli niin tohkeissaan kun Faxi tuli viimeisenä hänen sijastaan. Vísir meni keulilla Svipa ja Kolur perässään ja me tepsuttelille päristellen perässä. Faxi aina välillä pukkasi vauhtia meille ja Mörri totteli. Hymyilytti, Faxi on oppinut näykkimään edessä kulkevan hidastelijan kintereitä!

Pakkasta oli sen verran, että kerroin muille tallin tavoista pakkasella. Eli mennään enimmäkseen käynnissä ja töltissä, takaisin tullessa voidaan hevosten innon mukaan ottaa pari pientä laukkaa. Hikeentymään niitä ei saisi päästää. Noh, hevosethan hikosivat jo pelkässä käynnissä ratsastuspolulla, kun lunta oli sen verran paljon. Suopätkällä otimme ravia ja Mörrin meno oli kuin isolla hevosella konsanaan ja mietin herran jaksamista. (Edellisenä päivänä Mörri oli yhtäkkiä puolivälissä matkaa AIVAN puhki ja mun piti taluttaa se pois metsästä. Tosin sekin huolehti mun hyvinvoinnista ja jyrkässä ylämäessä pysähtyi seisomaan ihan itse, tuijotti mua kunnes mun hengitys ja syke tasaantui ja suostui vasta sitten jatkamaan matkaa.) Intoa näytti kuitenkin riittävän, joten annoin poitsun mennä ihan kuten itse halusi.

Ja Mörrihän halusi, se ravasi nenä kiinni Kolurin hännässä ja päristeli. Mun piti jo hieman pidätellä, että se näkee mihin laittaa niitä reippaita kavioitaan. Mä kevensin minkä jaksoin ja mulla tuli raja aiemmin vastaan kuin Mörrillä! :D

Hiihtäjiä oli pakkasesta huolimatta liikkeellä pilvin pimein. Totesin että näyttäisi olevan neljän ruuhka tässä ladun ja ratsastuspolun risteyksessä. Kaksi vanhempaa herraa tervehtivät meitä ystävällisesti ja toinen totesikin liikenteen olevan kuin Mannerheimintiellä konsanaan! No niinpä niin! Meillä oli vaikeuksia päästä ladun yli, mutta tämä ihana herrasmieskaksikko siirtyi mutkaan ja hihkuivat sieltä että nyt sieltä mäestä ei tule ketään. Huikkasin hymyillen kiitokset ja pääsimme jatkamaan käynnissä matkaa.

Käännyimme ylämäen jälkeen vasemmalle ja jatkoimme polkua pitkin. Tasaisella otimme lisää ravia ja mä hymyilin leveästi. Mörri oli niin meno päällä! Ilmeisesti oli kerrankin mukavan vilpoinen ilma juosta, ei tule liian kuuma paksuturkkiselle issikalle. Tuli kuitenkin tehtyä pitkiä käyntipätkiä, polku kun oli paikoitellen aika raskas hevosten mennä. Ja taas tuli paikoitellen pidäteltyä Mörriä, se tuntui niin viihtyvän Kokulin hännässä! Onneksi Kolur ei moisesta hermostunut, mutta kun ei tää mun hupsu ratsuni oikein ymmärtänyt katsoa jalkoihinsa...

Siirryimme uudelle reitille, jossa ainakin mä olen käynyt aiemminkin. Minnakin oli vissiin kerran siellä käynyt, mutta muille se taisi olla uusi paikka. Hevoset innostuivat, täällä ei olla pitkään aikaan käyty ja Vísirille tämä oli ensimmäinen kerta. Edesä olijat ottivat töltin päätteeksi pienen laukan ylämäkeen, mutta Mörri posotti ravilla. Mua hieman harmitti kun Faxi ei päässyt takana laukalle ja sanoinkin sen Minnalle. Minna sanoi siihen että kyllä he mahtuivat laukkaamaan, Mörri ravaa sen verran vauhdikkaasti! Ai niin, enhän mä tuota edes muistanut, mehän mennään yleensä Mörrin kanssa  laukkaavan Faxin perässä ravilla...

Taas oli edessä pidempi käyntipätkä hevosten lepuuttamiseksi. Ohitimme rauniokoirien harjoitusalueen ja hautakiviliikkeen ja jatkoimme ratsastuspolkua eteenpäin. Polku meni tien alta pellon reunaan ja se oli reilusti lumisempi kuin muualla. No voi pahus, olisi ollut kiva tulla sitä takaisin hieman kovempaa vauhtia. Polku kulki metsän reunaa ja lähestyi Oittaan hevostallia. Etsimme hyvää kohtaa kääntyä ja Noora ehdotti että menisimme muutaman metrin eteenpäin ladun vierustaa ja kääntyisimme siellä missä olisi paremmin tilaa.

Yksikään hevosista ei välittänyt ohi sujahtelevista hiihtäjistä, mutta Mörri-herra päätti mennä ladulle kävelemään. Aaargh! Mä yritin ohjata sitä takaisin polulle, annoin pohkeita ja samalla pyytelin hiihtäjiltä anteeksi että mun polleni polki aukkoja sinne. Että harmitti. Ei sille tietysti mitään voi, mulla oli ne ohjatkin käsissä kerrankin niinkuin pitää, mutta niin vaan poika yritti kammeta itsensä ladulle. Pääsimme kääntymään paremmassa paikassa ja mä pidin tosi tiukkaa ohjaa ettei se ratsu reima enää singahda luvattomille teille. Katsoin sitä paikkaa missä Mörri oli polkenut ja huomasin ettei se tehnytkään niin pahaa jälkeä kuin olin luullut. Siinä kohtaa oli luistelulatu, eli urat eivät menneet pilalle. Ja Mörrin toinen jalka oli ilmeisesti noustessaan kipannut toisen kolon lumen peittoon. Uuh, helpotti. Harmitti silti, kun hiihtäjät joutuivat ylämäkeen hidastamaan kun hevosen ahteri oli liian lähellä.

Pellon reunaa tullessa Mörri kiihtyi ja oli sitten aivan masentunut kun emme päästäneetkään ketään laukalle. Tässä olisi kuulunut mennä laukkaa, huusi Mörrin jännittynyt kroppa! Hetken kuluttua se kuitenkin rauhottui kun kaikki jatkoivat tarpomistaan, ei kannata turhaan kuluttaa energiaa hötkyilemällä. Ja sitten olikin jo aika pysähtyä hautakiviliikkeen lähelle sopivasti meille aurattuun kohtaan lämmikkeille.

Mä tulin heti alas selästä ja Noora sanoi että uskallat sitten päästää Mörrin irti. Juuh, mihinkäs se tästä lähtisi kun reppua avataan! Ja samalla sitten mun kuuliainen Mörri lähti kävelemään hänen mielestään paremmalle ruokapaikalle ja me kaikki muut perässä! Se oli aika hassua! Sitten me joimme lämmikettä tällä Mörrille mieluisalla paikalla ja annoimme porkkanoita myös hevosille. Mörri sai omenaakin ja kuolasi mun termarin siinä samalla porkkana-omena-kuolalla.

Saatuani oman teen juotua, suoristin Mörrin satulahuovan. Jotenkin se oli mennyt satulan alla vinoon, vaikka itse satula olikin suorassa. Petturi-Noora otti salaa kuvia, jonka se VANNOTTI että mun täytyy laittaa se tänne blogiin. "No hyvä on," sanoi Täti nyrpeänä...

Siinä on sitten toinenkin kuva, mä olen jo säädyllisesti päässyt Mörrin selkään. Ohjat ei tosin vielä ole käsissä, mutta viisi minuuttia kuvan ottamisen jälkeen niitä tuli pideltyä hieman tiukemmin. Meno oli taas sen verran haipakkaa, hurja-Mörri nimittäin meni!

Juu, eli ravilla posotettiin hetkeä myöhemmin taas Kokulin takamuksessa kiinni. Pörh pörh, ja Mörri yritti turvallansa työntää reilusti isommalle Kokulille lisää vauhtia! Saattaapi seuraavana päivänä hauiksissa tuntua tämä reissu! Edessä kuitenkin oli reilusti hitaampi pitkä käyntiosuus metsän läpi ja vasta sen loppuvaiheilla oli laukan vuoro. Pyysin sitä ennen Nooraa pysäyttämään, että saisin selitettyä haluamani. Mörri oli jo hinkkaamassa turpaansa kärsimättömänä Kokulin ahteriin ja selittäminen oli hankalaa. Pyysin aloittamaan töltillä ja kun pääsimme kaikki vauhtiin, hihkaisin "LAUKKA!" Svipa ja Kolur vaihtoivat salamana Vísirin perässä laukalle ja niin toimi myös Mörri. Annoimme pollurain mennä juuri niin pitkään kuin halusivat ja virtaa näytti riittävän!

Hidastettuamme käyntiin Kolurin ratsastaja sanoi että Kolur lähti laukalle mun huutamasta käskystä, ja niin oli ilmeisesti Svipakin tehnyt. Mä sanoin että nää tuntee mun äänen sen verran hyvin, että ne tottelee sitä muitta mutkitta. Varsinkin kun on intoa mennä! ;-) Useimmiten mä käsken äänellä, josta olen saanut Leila Salovaaralta varsin epäuskoisesti hymyilevän katseen. Hän tuossa viime syksynä kysyi että no miten sä annat Mörrille laukka-avut, kun kysyin että miten se OIKEASTI menee. Mä sanoin että otan harjasta kiinni, kumarrun eteenpäin ja hihkaisen LAUKKA! Ei kuulemma mee ihan niinkuin Strömsössä, kuten sanonta kuuluu... ;-)

Ladun ylitys meni tällä kertaa nopeammin, hiihtäjät olivat ilmeisesti menneet Oittaan kartanolle lämmittelemään. Ravilla menimme mukavasti suopätkää ja olin hieman hämmästynyt kun yksikään polle ei halunnut juoda pakkasen kutistamasta purosta. Ehei, Kolur oli myös sitä mieltä että nyt ei juoda, nyt mennään laukkamäkeen! Mä vielä sanoin että mennään vaan sen verran mitä hevoset jaksavat, mutta hieman kuuminahan nuo kävivät. Ylämäkeen mentiin innolla niin hurjaa vauhtia, että koko letka pyyhälsi edelleen turpa edellä menijän hännässä kiinni! Mä olin aivan hämmästynyt kuinka Faxikin oli meidän perässä kiinni, sehän oli kanssa meno päällä! Ja me mentiin se mäki melkein ylös yhtenä pötkönä, huh huh!

Loppumatka menikin käynnissä tallille asti, etteivät pollet ihan kamalan hikisiä olisi olleet. Raskas polku käynnistä huolimatta kasteli kaikki muut, paitsi jostain syystä Vísirin. Sillä saattaa olla hieman ohuempi turkki, ainakin se on silkkisen pehmeä verrattuna Mörrin karkeakarvaisen mäyräkoiran tuntuiseen turkkiin. Laitoimme kaikille loimet päälle ja annoimme reilut ruoka-annokset. Jaana laittoi vesisankoihin vettä juottamista varten ja hyvin sekin näytti maistuvan. Mörrille oli porkkanat varattuna ruuan lisäksi ja omenoita myös, kiitokset vain Hannulle ja Miralle! Ja samalla naureskelimme Mörrin turpiksessa olleelle valkoiselle karvatupsulle. Ei ihme, että Kolur välillä mulkoili Mörriä pahasti, kun toinen oli kiskonut Kokuli-rukan takalistosta karvoja turpikseensa koristeeksi! :D

Autossa huomasin, että hauikset tuntuivat jo nyt ja lonkan sivuttaisesta liikkeestä vastanneet lihakset olivat olleet reilulla käytöllä. Nämä lonkan lihakset olivatkin sellaiset, etten niiden olemassaolosta edes tiennyt! Tällä reissulla liukkaan haalarin takia niille oli kuitenkin työtä reilusti, joten huomenna maksaisin niille tavalla tai toisella ylityökorvauksia. So what, meillä oli tosi kiva kuumajuoma-retki kylmässä! :D