Mä olin jo sen verran ajoissa tallilla, että hain ensin omani laitumelta. Hyvänen aika miten Mörri tuli portista! Se halusi niin innolla liikkeelle, että litisti itsensä kuin kampela portin kohdalla ja tuli ihan käsittämättömän kapeasta tilasta läpi. Ihan hyvä, joo, mulla tässä kestääkin että saan rautalankaviritykset takaisin kiinni Tirriä varten.
Kuulin kiljuntaa toisesta tarhasta ja huomasin Offarin ahdistelevan Kronaa. Selevä, haetaan sitten Krona turvaan. Se tuli yhtä liukkaasti kuin Mörrikin tarhasta ja parkkeerasi itsensä mun Casanovani viereen. Kummankin piti kiljaista kerran, mutta sitten jäätiin kiltisti seisomaan vierekkäin.
Noh, kun kerta viihtyivät siinä, hain sitten Vaavinkin. Vaavi oli pää puolittain pystyssä kun tulin kohti porttia, se tarkkaili tilannetta. Nostin riimua korkeammalle ja kysyin: "Lähetäänkö lenkille?" Vaavin pää nousi ylös ja korvatkin tuntuivat tuijottavan mua. Sentään pysyi langoissa, se oli niin innolla tulossa mukaan! Pääsin portista läpi, jonka jälkeen Vaavin iso pää jo työntyi riimuun, tästä se menee, hän tietää, tästä se pää laitetaan!
Toin pärisevän pollen tallille ja naureskelin kun toinen oli niin tohkeissaan. Jos sille antaisi kaksi mahdollisuutta, lähteä lenkille ja iso laari porkkanoita, se valitsisi lenkin. Ja tästä voin mennä takuuseen! Poitsu tuhisi ja röhki ja tutki lapiota ja muovista lantatalikkoa ja muita seinään nojallaan olevia tavaroita. Laitoin sen kiinni puuhun ja hain harjan, mitä sain käyttää kaikessa rauhassa Vaavin tutkiessa maahan tipahtaneita ruokarippeitä.
Annika tuli juuri sopivasti hoitamaan Mörriä, Minna haki Faxin ja Jaana tuli viimeistelemään omansa. Annika laittoi Mörrille satulan ja mä Vaaville pelkästään Mörrin ratsastusvyön. Talli-Jaana kyllä kysyi että haluatko siihen huovan, mutta ajattelin Vaavin selkää katsoessani, että sillä oli pehmustetta jo ihan tarpeeksi. Poitsun selkäranka kun on kahden rasvamakkaran välissä upoksissa... Hieman se on laihtunut tässä talvella, niin kuin issikan pitääkin, mutten silti halunnut mitään mun ja hevosen väliin. Lainasimme Vaavin sedän, eli Keken kuolaimettomia, ne olivat tarpeeksi isot. Sitten kaikille reput selkään, kun kyseessä oli kuitenkin eväsretki.
Mä lähdin taluttamaan Vaavia keulilla Kronan seuratessa perässä. Mörri kiilasi Kronan perään, hänen ihana tammukkansa! Faxi piti vahtia joukon hännillä ja seurasi hieman hätäistä Mörriä. Mörri aukoi suutaan ja sen kieli veti puolelta toiselle, vaikka sillä oli kuolaimettomat. Mietin hetken että kuinka kireällä turpahihna on, mutta se oli ihan siinä kolmannessa kuten tavallisestikin. Sitten huomasin sen "kaivavan" kielellä toiselta puolen, sille oli näköjään jäänyt porkkanapala jonnekin takahampaisiin. Tuttu tunne, viisaudenhampaan poiston jälkeen mulle tuli vasemmalle puolelle ikävä rako, mihin aina jää jotain kiinni. Ollaan taas niin samiksia mun hevosen kanssa! ;-)
Talutin Vaavia polulla kohti pyörätietä ja katselin lumisadetta. Talli-Jaana olikin ehdottanut, että taluttaisin Vaavia autotiet, koska lumiauraa nuorukainen ei ollut nähnyt kuin kaukaa. Mulla oli suunnitelmana muutenkin taluttaa myös pyörätiet, koska tiesin olevani rento taluttaessa hevosta. Vaavi ei kyllä ole koskaan mihinkään autoon reagoinut, mutta parempi mun olla itsevarmana jalkaisin kuin hiemankaan epäröivänä selässä.
Vaavi käveli kuin unelma perässä, aina välillä kuului röhkäisy tyytyväiseltä pollelta. Mua hymyilytti kun tämä kaunissilmäinen poika tassutteli pää alhaalla ja nuuski välillä koirien pissijälkiä. Uusimmat kuulumiset myös siltä kantilta, hyvä tietää ketä kulmakunnilla liikkuu!
Sivutiellä takaata tuli iso pakettiauto ja seisahduimme odottamaan. Viittasin kädellä kuskille, että tulee vaan, mä seisoin Vaavin vieressä. Auto ajoi hiljaa ohi ja mun kohdalla avasi ikkunan. Kuski sanoi että hän tuli näin läheltä kun tuolla toisella puolella on oja eikä kauhean reunaan uskalla mennä. Kiitin kuskia ja sanoin että eipä nää meidän pollet pillastu! Vaavikin oli lähinnä utelias, kuka siellä autossa juttelee?
Jatkoimme matkaa ja pääsimme nätisti pikkumetsikköön. Pörh, pörh, selitti Vaavi ja napsi oksistosta hieman matkaevästä. Rentoa menoa nuorukaisella! Varoittelin muita ratsastajia matalalla olevista oksista ja menimme edelleen Vaavin kanssa keulilla.
Päästyämme takaisin tielle jatkoin selittelyä Vaaville. Tuossa on postilaatikko, katsos vaan, tuossa niitä on monta, aika kiva postilaatikko on tuossa tuo punainen, ompas kummaan paikkaan laitettu sähkötolppa, keskelle ei mitään, jne... Vaavi kuunteli ja pörähteli väliin oman kommenttinsa.
Tulimme kohtaan, missä yleensä ollaan siirrytty töltille, joten kysyin että josko olisi menohaluja. Niitä kuulemma oli, joten yritin lähteä juoksuttamaan Vaavia. Sepäs ei ollutkaan ihan yhtä helppo homma kuin talutus, joten otimme Kronan vetoavuksi. Innokas Vaavi oli oitis Kronan takalistossa kiinni ja pyrkimässä helmojen alle, jolloin Krona potkaisi takajalallaan Vaavia. Huti tuli, kahteen kertaan peräti, ja kehuimme Kronaa. Se on hyvä että antaa tälle yli-innokkaalle nuorukaiselle hieman aikuisen tamman mallia! Mörriähän Krona ei potki, mutta Mörri onkin herrasmies.
Juoksutin Vaavia sitten Kronan perässä, mutta saatuaan juuri kaviosta meno ei ollut ihan niin tulista. Vaavi kuunteli mua tosi hyvin ja oli kilttiä poikaa. Siirryimme käyntiin ja Vaavin kanssa otimme taas johtoaseman. Metsäpolku oli aika hyvässä kunnossa, hieman raskas lumisateen takia muttei kuitenkaan mahdoton mentävä. Vaavi jaksoi hyvin ja jatkoi pörähtelyään, kiva olla metsässä!
Kävelimme, kunnes tulimme jyrkän mäen alas ja Annika kysyi että haluaisinko että hän tulee punttaa mut Vaavin selkään. Väistin kysymystä viimeiseen asti, joo, mä voin katsoa sopivan kohdan... Siis mä INHOAN olla puntattavana! Se johtuu siitä, ettei mulla ole ollenkaan mitään lihasmuistia moiseen, mä olen maailman hitain ja kankein selkäännousija muutenkin! Aargh! Miksei metsässä voi kasvaa jakkaroita tasaisin välein?!? Hengitin syvään ja sanoin että tässä varmaankin olisi hyvä kohta, olisi hyvin tilaa. Annika tuli alas Mörrin selästä ja komensi Mörriä sanalla "Paikka!" Mörrihän jäi siihen kuin tatti, ei pelkoa että hän lähtisi yhtään mihinkään Kronan takaata!
Sanoin Annikalle, että nostaa mun jalkaa maksimissaan tuohon kohtaan ja osoitin Vaavin masun yläosaa. Tämä sen vuoksi, että jos se nostaa korkeammalle, mä kipsahdan toiselle puolelle lumihankeen. Sitä paitsi mielessä välkkyi se, kun edellistä kertaa olin puntattavana (by Minna) ja löysin itseni istumasta Mörrin pepun päältä häntäluut vastakkain. Tätä siis meinaan, ettei mulla ole hajuakaan koko perkuleen punttauksesta. Mä osaan itse puntata muita selkään ja yritän aina katsoa puntattavan reiden pituuden ja siitä arvioida kuinka korkealle saisi maksimissaan nostaa.
Annika teki työtä käskettyä ja mä yritin hillitä hermoni ja saada ruhoni edes jonkinmoisella kunnialla (pyh mä niistä kunnioistakaan, mutta edes Vaavia hermostuttamatta) Vaapukan selkään. Hitto, että sitä osaa olla osaamaton! Nyt tää oli kyllä siltä osin helpompi kuin Mörrin selkään, että Vaavilla ei ollut huopaa. Sinne pääsi hieman helpommin kuin olin ajatellut ja hilasin itseäni vähän eteenpäin. Vaavilla oli jo meno päällä ja pidättelin hellästi poikaa. Hienosti se kuunteli ohjia ja sain pollen pysäytettyä odottamaan Annikan nousua Mörrin selkään.
Hiihtäjä meni melko läheltä ohi ja Vaavi oli valmis hyökkäämään miehen perään. Mä aloin tunnustelemaan omaa asentoani ja pikkuhiljaa löytyi sopiva kohta. Sitten hoksasin että Vaavin selkä on kuin nojatuoli, leveä ja pehmeä, tosi hyvä istua! Jatkoimme käynnissä ja hetken kuluttua otimme sitten hieman kovenpaa. Vaavi ei ensin lähtenyt töltille, mutta Jaana takaa kehotti käyttämään niitä pohkeita, se ymmärtää ne kyllä. Annoin varoen pohkeita ja nostin hieman ohjia ja nuorukainen lähti hienolle töltille!
Mulla alaleuka loksahti, ei hyvänen aika mitä ihanaa tää on! Otimme hiihtäjää kiinni mainiolla töltillä ja mä sain hyvin pian naamani iloiseen virneeseen. Siis olinhan mä nähnyt kuinka Vaavi menee tölttiä, mutta kun sinne pääsee kyytiin!
Saavutettuamme hiihtäjän juttelin Vaaville että se on hiihtäjä ja se menee ladulla, me kävellään tässä polulla. Hiihtäjä meni hissukseen kauemmaksi ja me Vaavin kanssa lähdimme uudestaan ottamaan hiihtäjää kiinni. Mä olin aivan fiiliksissä, tää oli niin mahtava juttu! Seuraavaksi kun saimme herrasmiehen kiinni, tervehdin häntä ja kerroin että otamme hieman vetoapua hänestä. Miestä nauratti ja sanoi että olkaa hyvä vaan! Vaavi katseli miestä kiinnostuneena, mutta antoi taas miehen ottaa hieman välimatkaa.
Uudestaan lähdimme pienestä kannustuksesta ottamaan hiihtäjää kiinni ja tällä kertaa jossain kohtaa menossa oli erilainen tuntu. Polussa taisi olla sellainen kohta missä Vaavi joutui ponnistamaan enemmän ja askellukseen tuli pienen pieni erilainen liike. Liikautin lantiota eteenpäin kuin laukassa ja Vaavi siirtyi maan mainioimmalle laukalle. Sellainen kaunis pieni hillitty ja hallittu laukka, ei mitään intoutumista eikä riekkumista, vain siistiä pumpulilaukkaa pienen pörh, pörh ääntelyn säestämänä. Mä olin aivan haltioissani, tää oli kyllä niin upea kokemus!
Hiihtäjä saatiin kiinni ja Vaavi kuunteli josko mies kenties vaikka sanoisi hälle jotain. Ikävä kyllä mies jatkoi matkaa ja me otimme loppumatkaa puupinolle käynnissä. Sanoin että mulla oli ajatuksena syödä tässä puupinon luona niitä eväitä, siinä kun riittää tilaa. Vaavin pysäyttäminen oli hieman haasteellista, koska se katseli loittonevan kivan hiihtäjämiehen perään. Tulin pois kyydistä, kun Vaavi oli saanut katseltua tarpeeksi ja otin reppua selästä. Menimme sivuun ja vanhasta muistista pistin ohjat kaulalle ja annoin hevosen olla. Hetken kuluttua Vaavi siirtyi nuuskimaan Kronaa, jolloin totesin että niin, mä aina unohdan ettei nää kaikki ole Mörrejä..
Hevoset saivat porkkanoita, mutta mulle ei maistunut nyt eväät. Edes kuumaa teetä en ottanut, mä olin ihan muissa ajatuksissa. Mulla ei ole hajuakaan mitä me juteltiin siinä, vai juteltiinko mitään, mun ajatukset oli vain siinä ratsastuspätkässä. Ja tulevassa koitoksessa, takaisin mentäisiin samaa reittiä laukkamäkineen kaikkineen.
Annika punttasi mut uudestaan Vaavin selkään ja sekin meni ihan ookoo. Nyt mä en varmaan ajatellut sitä yhtäpaljon kuin aiemmalla kerralla, kun mietintämyssy raksutti kuumeisesti. Hieman kateellisena katsoin kun Minna pääsi näppärästi hyppäämällä Faxin selkään. Vaikka hyvä se on että edes joku osaa, Minna voi aina auttaa tän jäykkäkoipi-Tätin hevosen selkään! Sanoin että takaisin päin voitaisiin mennä kyllä niin että joku on meidän edellä. Mua mietitytti se, että pysyykö Vaavi hanskassa. Pitäisihän mun luottaa siihen, onhan se mennyt siellä aiemminkin ja aina se on pysähtynyt ja hidastanut pyydettäessä. Kuitenkin. Krona meni keulille ja mä istuin jämäkästi Vaapukan selässä. Hetken kuluttua lisäsimme vauhtia, jolloin Vaavi siirtyi töltille. Kronan mennessä aika lujaa hienoa tölttiänsä, Vaaville tuli kiire ja se vaihtoi raville. Yllättävän tasaista sekin oli, mutta ei mitenkään mun lempparia muilla kuin Mörrillä. Kun Krona alkoi kadota näkyvistä mutkan takia, Vaavi nosti laukan. Siellä pitää istua ahteri kunnolla kiinni selässä tai meno tyssää. Sama siis kuin Mörrillä, joten tuttua touhua ja menimme oikein mukavaa reipasta laukkaa.
Krona hidasti töltistä käyntiin ja kun saimme heidät kiinni, pyysin Jaanaa ottamaan seis hetkeksi. Kerroin että kun tulee tuo laukkamäki, niin mennään käynnissä niin pitkään, että saan käännettyä Vaavin kohtisuoraan mäkeen. Annikalle annoin neuvoksi istua takamus kiinni satulassa ja antaa Mörrin mennä, sen huomaa sitten jos tarvitsee keventää. Mua on aina jännittänyt se 90 asteen mutka juuri ennen laukkamäkeä, luotan Mörrin ja Tvisturin erityisesti hallitsevan sen kohdan, mutta ehken vielä luota tähän allani olevaan nuorukaiseen. Jaana pysäytti Kronan niin, että sain Vaavin käännettyä kohti mäkeä. Valmistelin tilanteen niin hyvin kuin osasin, sanoin Jaanalle että anna mennä ja Krona ampaisi liikkeelle. Vaavi seisoi sadasosasekunnin, tunsi kun laitoin takamuksen kiinni sen selkään ja sitten lähdettiin. Vaavi veti päätä pitkälle ja paineli Kronan perään korvat tötteröllä. Kehuin poikaa ja pidin harjasta kiinni, hienoa poika, hienoa!
Puoliväliin Vaavi jaksoi mennä ja sitten tuli stoppi. Piti jäädä puuskuttamaan kun ei noita lihaksia ihan kauheasti vielä ole. Paljonhan niitä on, kun pelmutaan pitkin kinoksia tarhassa, mutta se on kuitenkin eri asia ratsastajan kanssa lumisella polulla. Ja taisin olla painavin ratsastaja mitä sillä on mennyt noin pitkää reissua. Upeasti poika jatkoi käynnissä matkaa ja kiipesi loppumäen Kronan perään. Että oli hyvä fiilis!
Käynnissä siirryimme kohti Veikkaustietä ja pienessä ylämäessä Vaavi vielä haki laukka-askeleita Kronan perään. Ei se raasu jaksanut, väsytti jo pientä! Tielle päästyämme kokeilimme tasaisella tölttiä, mutta Vaapukka alkoi olla jo aivan naatti. Tulin alas selästä ja päätin taluttaa ratsun kotiin. Menimme taas keulille johtamaan joukkiota ja mä juttelin Vaaville. Koira haukkuu, moi moi, tässä onkin vähän liukasta, auto tulee edestä, huomasitkos, jne. Vaapukka tuli kiltisti perässä, mutta näin sen olevan väsähtänyt.
Päästyämme pyörätietä lähelle kotipolkua Annika sanoi että hän voisi päästää Mörrin kulkemaan siitä yksin. No se sopi mulle vallan mainiosti, niinhän mäkin aina teen. Annikalla kuulemma oli tarkoitus nähdä omin silmin se pysähdys mun autolle, kun on siitä vain kuullut kerrottavan. Kerroin mihin laittaa ohjat kiinni ettei ne sotkeudu jalkoihin ja lähdin viemään Vaavia polulle. Krona tuli meidän perässä, sitten irrallaan oleva Mörri, Faxi Minna selässään ja viimeisenä Annika. Päästyämme Vaavin kanssa polulta autojen ohi ja eteenpäin, takaata kuului Annikan ääni. "Kato Anka!" Siellä se Mörri seisoi mun auton luona toiveikkaana, jos vaikka sattuisi ne keskuslukituksen valot välkkymään ja jotain rapisevasta pussista pienelle nälkäiselle pollelle löytymään. Viimeeksi muuten tuli, hyvä ettei Mörri kiivennyt etupenkille kun se oli niin innokas auttamaan auton oven kanssa. Nyt ei kuitenkaan namia tullut autosta, vaan piti kävellä ihan perille asti.
Otimme varusteet pois ratsuiltamme ja paketoimme ne fleeceihin ja loimiin. Vaapukka sai oikein kaksi fleeceä, kun se on niin iso! Moinen ei häntä haitannut, pääroolissa oli tässä kohtaa ruoka. Mysliä, porkkanaa ja leipiä, nam nam, tuumasi Vaavi ja rouskutti innolla annostaan.
Hevosten syödessä juttelimme vielä ratsastuksesta. Mua ei pelottanut missään vaiheessa, jännitti tietenkin, muttei pelottanut. Ja lumisella ratsastuspolulla on turvallista mennä, jos siellä tippuu kyydistä, niin tulee pehmoinen alastulo yli puolimetriseen hankeen.
Mua jäi himottamaan hieman pidempi reissu Vaavilla, eli jos jatkaisi vielä matkaa puupinolta. Ne olisi uusia reittejä Vaaville, joka taatusti olisi tohkeissaan moisesta. Voisi ottaa evästä ja lepuuttaa välillä, niin tämä ihastuttava nuorukainenkin jaksaisi paremmin. Sitä mä mietin ajaessani todella tyytyväisenä kotiin. Samalla söin Minnalta saamani suklaatikkarin, jonka hän oli pakannut söpön jääkaappimagneetin kanssa ihanaan vaaleanpunaiseen heppakoristeltuun kassiin. Olipas tää upea Ystävänpäivä, parempaa fiilistä saa hakemalla hakea!
 | |
| HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ! toivottavat Krona ja Mörri |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti