Mörri ja Faxi molemmat nukkuivat sikeästi kun tulin paikalle. Aivan umpiunessa kintut sojottaen molemmat vetelivät hirsiä! Mulla oli Faxinkin riimu mukana ja aloitin molempien huhuilun jo kaukaa. Faxin korvat liikkuivat nimensä kuullessaan, mutta Mörri se oli joka päätänsä kuitenkin ensin nosti. Nauratti, mä kuitenkin siinä kohtaa huhuilin Faxia, oma polle varmaan ihmetteli että mitä se vieraita polluroita huutelee... Tullessani riimun kanssa lähemmäksi kysyin Faxilta että lähdetkös meidän kanssa juhlimaan vuosipäivää. Faxi kohteliaana poikana nousi oitis tolpilleen ja työnsi päänsä ihan itse riimuun. Hieno poika!
Mörri sen sijaan katseli että meinaatko tosiaan tulla sen suitsen kanssa häntä unilta viemään. Juu, kyllä meinaan. Mörri makasi edelleen maassa kun laitoin sille suitset päähän. Sitten menin selkäpuolelle patistamaan pohkeellani poikaa pystyyn. Mörri siirsi etujalkojaan eteen nousua varten ja siinä vaiheessa mulle tuli idea. Pistin toisen jalkani Mörrin selän yli ja naksutin. Huuiiii! Mä nousin kuin höyhen ylös Mörrin mukana ja onnistuin pitämään itseni vallan mainiosti jopa kyydissä! Kehuin Mörriä ja taputin sitä ja tulin samantien alas. Mörri katseli mua hymyillen, se ymmärsi Tätinsä kehut vallan mainiosti. Harmitti vain kun en ollut tajunnut ottaa namia tai leipäpalaa mukaan.
Noh, kumpikin pallero sai porkkanan kunhan ruokakaapille päästiin. Kiinnitin kumpaisenkin ratsun omaan puuhunsa ja aloitin omani harjaamisen. On se hieman pyöristynyt kyllä tän vuoden aikana, ei voi muuta sanoa. Alkuunhan se oli hyväkin kun se oli niin älyttömän laiha, mutta on se hieman pulska. Liikuntaa vaan lisää, sillä siitä päästään! Katsoin kaviot läpi ja putsasin ne. Sitten tiirailin niitä maata vasten, kaivoin harjapakista viilan ja aloitin viilaamisen. Saatuani sen melkein loppuun Minnakin saapui paikalle. Mörrin takakavioihin kasvaa varvasta ja se täytyy aina viilata tasaiseksi, etukaviot olivat vain reunojen tasoitusta vailla.
Katsastimme Faxinkin kaviot ja totesimme että ihan hyvä että vuolija tulee ensi viikolla. Ihan suht hyvässä kunnossa ne on, mutta tarviivat kanssa tasoitusta. Sitten hevosia varustaessamme juttelimme reitistä, mitä menisimme. Löydettyämme hyvän reitin muutimme sitä heti, koska olimme sopineet Heidin kanssa menevämme tutustuttamaan Mörrin ja Faxin Vaaville. Reittisuunnitelma oli kuitenkin sen verran hyvä, että pieni edestakainen retki Vaavin luo ei haittaisi ollenkaan. Ja mua kiinnosti kyllä Vaavin reaktio näihin kahteen vanhempaan ruunaan. Melkein olin varma, että Faxi alistuu Vaaville, mutta Mörrin uskoin pitävän puolensa.
Lähdimme kohti Kattilaa ja meitä odottelevaa Vaavia. Pian olimmekin jo junnujen laitumen luona ja näimme Heidin ja Vaavin. Että se Vaapukka on kaunis! Se on niin ihanan upea poitsu ettei tosikaan! Faxi meni ensin tutustumaan komistukseen ja kuten olin arvellutkin, Vaavi otti oitis orin näköisen asennon, hän määrää täällä. Siinä ne seisoivat hetken päät vastakkain Faxin aina välillä hihkaistessa.
Sitten oli Mörrin vuoro tulla nuuskimaan, tosin johan ne ovat monta kertaa nuuskuttaneet toisiaan talvitallilla ja kesälläkin. Nämäkin seisoivat hetken päät vastakkain mitellen henkistä kanttia, minkä jälkeen Mörri näykkäisi muutaman kerran Vaavin leukaa. Sitten se sumeilematta siirtyi nuuskimaan Vaavin takajalkojen väliä ja asia oli sillä selvä. Vaavi oli hyväksytty, mutta ei pomo.
Minna punttasi Heidin Vaavin selkään ja lähdimme takaisin kohti aikuisten laitumia Faxin johdolla. Vaavi tuli meidän perässä ja nätisti tulikin. Sitä ei haitannut autot eikä bussit, se tulla päristeli tyytyväisen oloisena. Ensin se jäi nuuskimaan jotain muovipussia, mutta sitten se hoksasi että Mörrin hännässä on kiva kulkea. Hetken kuluttua sillä uteliaisuus voitti ja se jäi taas nuuskimaan jotain.
Päästyämme aikuisten lauman luokse Heidi tuli alas selästä ja me jatkoimme Minnan kanssa matkaa. Vaavi olisi tosin lähtenyt meidän mukaan, mutta jäi Heidin houkuttelemana nuuskimaan aikuisten laumaa aidan takaa.
Suuntasimme hiekkatietä pitkin kohti asvalttitietä ja kun pääsimme ohi niistä normaaleista vaellusreiteistä, Mörri alkoi kiinnostumaan. Mihis nyt mennään, uusia maisemia katselemaan? Käynti oli reipasta ja Mörrin pää kääntyili puolelta toiselle, mennäänkö tohon pihaan? Ai ei, no mennäänkö tonne tielle? Ai ei, no mennäänkö me tuonne pihaan? Mörri tutki jokaisen pihatien ja mökkitien hyvin tarkkaan eikä välittänyt pätkääkään vaikka autoja meni ja tuli oikein urakalla. Piti vain tutkia kaikki paikat!
Käännyimme Haukkalammelle vievälle tielle ja taas oltiin korvat hörössä, mihis nyt mennään? Hiekkatie oli kapea ja autoja meni kuin pipoa. Nuuksion reitit olivat varmaan tupaten täynnä ihmisiä autojen määrästä päätellen! Erittäin hienosti autoilijat väistivät meitä ja me menimme mahdollisimman reunassa. Välillä nostimme hieman kovempaa vauhtia, mutta aina jommasta kummasta suunnasta tuli autoja ja piti ottaa takaisin käyntiin. Mörrillä olisi ollut menohaluja, sitä ärsytti hidastaa käyntiin juuri kun olimme kunnon ravissa!
Välillä Mörri jäi ihailemaan maisemia ja unohti kävellä eteenpäin. Se nautti suunnattomasti kun oli jotain uutta näköpiirissä, pellon takaa pilkottava talo, houkutteleva metsäpolku, erinäköinen postilaatikkorivi, kaikkea erilaista. Pääsimme kuitenkin hyvin Haukkalammelle ja siellä teimme lyhyen stopin. Tulimme alas selästä, annoimme porkkanat hevosille ja hörppäsimme itsekin vettä.
Kiipesimme takaisin satulaan ja jatkoimme matkaa. Faxi taisi olla hieman sitä mieltä että nyt käännytään kyllä takaisin, mutta jatkoi kannustuksesta kyllä matkaa. Menimme hyvää ravia ja edessä oli laukkamäki, mutta kumpikaan ei laukalle lähtenyt. Alusta ei ollut kovin hyvä ja Mörrikin hakeutui pensasaitaan. Onneksi ei ollut orapihlaja, mä olisin ollut riekaleina.
Pääsimme mukavia pieniä nopeampia pätkiä ja matka joutui. Ohitimme yhden meidän evästelypaikoista, missä Faxi selkeästi muisti saaneensa porkkanaa, nytkin voisi olla porkkanan aika... Ehei, me menemme laavulle syömään! Otimme välillä parit laukatkin, tosin Mörri meni ekan mäen monté-ratsuna. Toisessa pääsimme erittäin hyvälle laukalle ja sitten jo jäähdyttelimme ratsuja käynnillä. Vastaan tuli ihmisiä pariinkin otteeseen, suurimmalla osalla oli sienikorit käsissä.
"Toi on huijausta!" hihkaisi iloisesti eräs mies, kun lähestyimme heitä tietä pitkin. "Ei noin kuulu sienimetsään lähteä!" Kerroin että meistä ei ole vaaraa, Mörri tuntee vasta kantarellin ja lampaankäävän. Miestä alkoi entisestään hymyilyttää, tunteeko toi hevonen sieniä? Jjjep. Tuntee. Samaan aikaan Mörri tarkisti miehen sangon sisällön, mutta viinihaperoista ei tullut Tätiltä palkintoa. Mies taputti Mörriä ja jatkoi sitten perheensä kanssa sienestystä.
Pääsimme laavulle, mikä oli tyhjänä. Laitoimme pollet koivuihin kiinni ja ryhdyimme tulen tekoon. Minna sen osasi tehdä, se kun on sytytellyt takkaa kotonansa. Mulla ei toi notskin sytytys ole mitenkään ihan varma homma, en ole joutunut takkoja tai saunoja lämmitteleen. Olisin mä kai sen saanut viidellä sunnuntai-Hesarilla ja parilla rasiallisella tikkuja syttymään, mutta jätin sen paremmin osaavalle. Makkarat lämpiämään, hevosille porkkanaa ja omenaa evääksi ja sitten omien eväiden purkuun.
Mulla oli perunasalaattia makkaran seuraksi, juustoinen sämpylä täytteenä juustoa ja lihaa, täytetty croissant ja omenaa. Juomana vettä ja pieni shampanja-pullo. Minnalla oli myös hyvät eväät, luomuolutkin häneltä löytyi. Jaoimme kuitenkin mun skumppa-pullon ja skoolasimme Mörrin ja mun kavioliiton vuosipäivän kunniaksi. Sovimme, että teemme samanlaisen retken sitten maaliskuussa, kun hänellä ja Faxilla tulee vuosi täyteen.
Laavulle tuli myös 6-henkinen perhe, jonka äiti oli suomalainen ja isä saksalainen (tai saksaa puhuva). Neljä hyvin kasvatettua lasta olivat uteliaita hevosten suhteen ja kyselivät ja tekivät hauskoja huomioita. Masentavaa heistä oli kun ne oli kumpikin poikia... Lapsista vanhin oli poika ja muut tyttöjä, joten siitä varmaan juontui moinen "höh"-ilme. Viimein joku uskalsi kysyä että saako niitä paijata ja annoin siihen luvan. Mutta sanoin myös tiukasti että takajalkoihin ei mennä! Heppa ei näe sinne ja saattaa säikähtää.
Lapset sitten innolla vanhempiensa kanssa taputtelemaan ja rapsuttamaan kumpaakin hevosta. "Se on lämmin!", "Onpa karkea harja!", "Sillon pehmeä nenä!" olivat kommentteja. Mörri otti ihailun osoitukset vastaan ihmisvarsoilta ihan vain sen takia, että ne olivat ihmisvarsoja. Se ei niistä paijailuista kauheasti tykkää, mutta pienten lasten se antaa hyvinkin pitkään kosketella ja paijailla. Faxi taas oli tohkeissaan, hän saa näin paljon huomiota ja ihailua! Seurasin koko ajan kuitenkin Mörriä, että huomaisin jos sillä alkaisi pinna palaa. Hyvin se kuitenkin jaksoi, vaikka ilme olikin lievästi nyrpeä.
Annoimme vielä toisetkin annokset sapuskaa hevosille ja lapsetkin siirtyivät syömään makkaroitaan. Mekin söimme vielä loput herkut ja pakkasimme sitten tavarat kasaan. Satuloimme ratsut ja sanoimme heiheit perheelle. "Heihei, Mörri! Heihei, mikä ton nimi hei oli!" "Faxi!" "Heihei, Mörri ja Faxi!" kuului lasten suista ja naureskelimme kun pienimmäinenkin hihkui heihei mölli ja paxi.
Mölli ja Paxi jatkoivat kotiin innolla eikä kestänyt kauaakaan kun olimme jo laitumella. Oona oli laittamassa hevosia kuntoon ryhmää varten ja olikin kiva nähdä! Mä en ole Oonaa vähään aikaan nähnyt, joten pitihän sitä kuulumisia vaihtaa. Ensin toki annoin Mörrille ruokaa omenoiden ja porkkanoiden kera valkosipulilla höystettynä. Jo vain maistui! Ruuan päätteeksi kumpikin ratsu meni piehtaroimaan antaumuksella parhaimmille paikoille ja ainakin Faxi sai hienon vaalean pinnoitteen turkkiinsa. Mörri oli melkein saman värinen piehtaroinnin jälkeen, koska se väritys oli sama kuin savimaankin. Ainakin se siis näyttää puhtaalta.
Voi että, vuosi jo mennyt. Mä olen tässä ajassa oppinut aivan käsittämättömän paljon sekä hevosista että itsestäni. Mörri on opettanut mua välillä hyvinkin lempeästi ja välillä sellaista itsepäisyyttä osoittaen että tiukkaa tekee Täti-ihmiselle. Tutut ovat naureskelleet että sait sitten samanlaisen hevosen, kuin mitä itsekin olet. Höpsistä, Mörrihän muistuttaa kovin mun itsepäistä miestäni... ;-) No okei, okei, kaipa me tosiaan ollaan ihan yhtä itsepäisiä ja näytetään ilmoille kaikki fiilikset. Mörristä tietää oitis millä päällä se on, niinkuin minustakin. Meissä on paljon samoja piirteitä, kuten juuri että me toimitaan kummatkin hieman eri tavalla kuin muut lajitoverimme. Joka päivä Mörri yllättää mut jollain uudella tavalla ja mä olen aivan hurjan onnellinen että juuri tämä hupsun hauska sitkeä pieni issikka-ruuna on saapunut tuomaan elämääni niin paljon uusia ihania kokemuksia!
 |
| Kiitos, Mörri! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti