Eka töltti meni kertakaikkisen upeasti, osasin heti ottaa tarpeeksi lyhyet ohjat ja oli hyvä tuntuma suuhun. Toivoin siinä mennessäni että kato nyt Anu, mä osaan, kato nyt! Saattoihan se olla että Anu katsoikin, mä vaan olin niin keskittynyt Drenguriin etten välttämättä olisi edes huomannut. Niin tasaista hienoa tölttiä, aah!
Yhdellä tienpätkällä mä katsoin meidän varjoa sivusilmällä ja meno näytti tosi tasaiselta. Olin ihan tohkeissani, mä osaan! Kuvittelin jo mielessäni Salovaaran Leilan nyökkäävän hyväksyvästi, niin sitä pitää!
Me mentiin enimmäkseen pitkiä tölttipätkiä ja jossain vaiheessa alkoi ote herpaantua. Tuntui että Drengurin koko pään paino oli mulla käsissä ja ohjissa oli 20kg painoa! No sitten Anu huikkasi taas lisää ohjeita, "Nyt sä roikut niissä ohjissa! Pitää olla tuntumaa." Sitten otin ohjia hieman erilailla ja jo parani, hevonen tuntui kantavan itse päänsä ja paine käsissä hellitti.
Parit laukat mentiin, mutta se oli perhanan pölyistä touhua. Me jätettiin hieman väliä seuraavaan, mutta Drengur-rukkakin pärski tomua keuhkoistaan ja mulla silmät valui vettä. Ei kiva. Ja se on kamalan vaikeaa ratsastaa kun pidättää hengitystä pölypilvessä, koko kroppa jännittyy. Mutta ne töltit oli hienoja!
Meno muutenkin oli reippaamman tuntuista kuin eilen, ihan tietoisesti siirsin pohkeita hieman taaemmas. Salovaaran Leila siitä mulle keväällä sanoi, mutta olin taas autuaasti unohtanut senkin. Pitäis kirjottaa vihkoon kaikki neuvot ylös, sitä vois sitten selailla. Tai jos mä kirjotan oman opuksen, "Täti-ratsastajan alkeet" =D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti