Mä olin NIIN odottanut pääseväni oman ratsuni selkään ja heräsin aivan laittoman aikaisin. Ja vielä vapaapäivänä! Huokaus pääsi, vaikka hymy jo varmasti hiipi huulille. Päästin Mörri-päristelyn ja pomppasin sängystä mieheni siristellessä unisena silmiään. Noh, 15 vuotta yhdessä on opettanut sen olemaan hämmästelemättä sen enempiä naistansa...
Kiskoin ratsastushousut jalkaan varoen vasemman jalan kynnetöntä pottuvarvasta. Sukatkin sain mukavasti jalkaan, ei tehnyt kipeää. Ihmeen nopeasti noinkin iso avohaava on mennyt umpeen, eikä vuoda enää. Arka se tietenkin on, mutta kestää astua vallan mainiosti. Sitten vasta olinkin tohkeissani, kun sain vetästyä uudet turvakärkipopot jalkaan, jee! Klompsottelin ympäri asuntoa kiiltävissä kengissäni ja keräsin varusteita Mörrin satulalaukkuun. Sieniveitsi, pakastepusseja, vesipullo, nameja iso kasa. Kyllä, kaikki mukana!
Leveällä hymyllä varustettuna ajelin kaikessa rauhassa laitumelle. Mä toivoin, että saataisiin niitä sieniä, että pääsisin aloittamaan "sienikoira"-koulutuksen Mörrille! Juu juu mä oon ihan sekaisin ja iskenyt pääni pari kertaa liikaa tantereeseen, mutta kun mulla ei sitä koiraa ole eikä voi olla, niin Mörri saa nyt luvan muuttaa hieman ajattelutapojaan. Nuuskiihan se muutenkin ympäriinsä siellä pöpelikössä. Ja se oli jo osoittanut kiinnostusta kun se oli käynyt Annikan kanssa sienessä, Annikalle en vain hoksannut sanoa että palkitsee Pörriäisen joka kerta kun se nuuskii kantarelleja.
Laitumella kävin ensin katsomassa junnujen vesitilanteen ja olin juuri menossa laittamaan vesihanaa auki kun Mari tuli sen tekemään. Vaavi katseli astiaa, kurkkasi sisälle, nosti päänsä ja oli sen näköinen että "Täti on nyt unohtanut porkkanat jonnekin. Niitä ei ole täällä astiassa. Se on ihan tyhjä myös omenista". Korvat lurpallaan se jäi tuijottamaan meidän perään kun lähdimme Marin autolle. Hieman oli hymy herkässä Marilla kun kerroin aikomuksestani tehdä Mörristä sienikoiran. Hitaasti mutta varmasti, sanon minä, kyllä vanha hevonenkin uusia temppuja oppii!
Kävelin takalaitumelle ja huomasin, että alamäkeä ei ollut kiva kävellä kipeän varpaan kanssa. Linkutin vasenta jalkaa, jolloin oikea polvi alkoi jurmottaa, jonka jälkeen linkutin kumpaakin jalkaa. Alkaapas hyvin tää reissu!
Laitumelle päästyäni jäin hetkeksi lepäämään Svipan, Mörrin ja Keken muodostaman kolmikon kupeeseen. Juttelin aikani hevosille ja viimein Svipan uteliaisuus voitti, no onko sillä herkkua vai ei! Mua nauratti, se ei selvästikään halunnut olla se, joka tuli luokse, mutta kun viimein oli pakko! Palkkioksi tammukka sai namin, samaten tikkana vierelle ilmestyneet Mörri ja Keke. Svipan pehmeän hörinän saattelemana kävelin satulakaapille ja aloin setvimään tavaroita. Niin, mitäs ratsastusreissulla oikein tarvitseekaan?
Hain kiltisti seisovan Mörrin suitsien avulla kaapille ja otin esiin uuden kumiharjan. Tuskinpa se putsaa karvaa pois sen paremmin kuin muutkaan harjat, mutta olinpahan kuitenkin ostanut kun sellaista ei mulla ollut... Mörri nuuskaisi harjaa ja jatkoi nuokkumistaan, hetken lepotauko ennen töitä. Se harja putsasi kyllä karvaa ihan hyvin, mutta luulen että Mörrin kylkikarvat ovat ja pysyvät ainakin ensivuoteen. Vuolijan kanssahan juttelin asiasta ja hän sanoi että tänä vuonna sitä on kummallisen paljon. Ei sekään tiennyt mistä moinen johtuu, mutta ettei se kuitenkaan ehkä madoista johdu, kuten itse arvelin. Mielenkiintoista on, jos moista esiintyy muillakin heposilla, ei vain Mörrillä ja Svipukalla.
Katsoin kaviot ja putsasin ne, ihan hyvältä näytti. Sitten laitoin satulan selkään ja täytin siinä kiinni olevan namipussin. Toivottavasti tarvitsemme niitä! :D Lähdimme kävelemään portille, mulla oli Mörrin satulalaukkureppu selässä nameineen ja tarvikkeineen.
Heti metsässä meno alkoi jumiutua. Mä naksuttelin ja maiskuttelin, houkuttelin ja komensin ja pääsimme aina vain muutaman askeleen kerralla. Mörrillä oli pää ylhäällä ja kuunteli, nenä kävi kun se nuuskutti. Houkuttelin lisää ja sain sen aina vähän matkaa liikkeelle. Poika katseli sivuille ja taaksepäin, se oli todella epävarman näköinen. Jatkoin sitkeästi kannustamista ja pääsimme viimein metsän läpi hiekkatielle. Päätin mennä selkään, enhän mä enää jaksa jalkani kanssa tätä taivallusta. Etsin sopivan kiven ja asettelin pää pystyssä olevan Mörrin siihen viereen ja kipusin selkään. Mörri tuntui kireältä kuin viulunkieli ja mietin että mihin se pomppaa. Se pysyi kuitenkin paikallaan ja sain jalustimetkin jalkoihin. Huomasin, että varvasta ei painanut ollenkaan kun jalka oli jalustimessa, koska paino tuli kantapäälle. Hyvä juttu!
Kannustin Mörriä eteenpäin ja meno oli todella hankalaa. Jotain siellä puskassa nyt oli, kun kerta tuolla lailla ollaan pää korkealla ja kireenä. Olisko sitten ollut ilves, niitä siellä kuitenkin on. Petoeläimen hajua vissiin. Pääsimme vain pienen matkaa eteenpäin ja senkin kamalalla työllä tehtynä. Viimein Mörri pysähtyi totaalisesti laukkamäen yläosaan ja annoin sen tehdä niin. Tää koko homma oli mulle ihan uusi kokemus, Mörri ei ole koskaan käyttäytynyt tuolla tavalla. Me seisoimme pitkään mäen laella ja mä juttelin Mörrille hiljaisella äänellä ja samalla rapsuttelin sitä kaulalta.
Alhaalta alkoi kuulua ääntä, mutta jatkoin juttelua ja rapsutuksia. Sieltä tuli pyöräilijä, jolle hihkaisin "Terve terve!" Varauduin pomppaamiseen, mutta päästin silti ohjia löysemmälle. Toisella kädellä rapsuttelin edelleen kaulalta ja toisella kädellä rutistin satulan etukaarta. Jalat pidin niin rentoina kuin pystyin ja jatkoin samaa monotoonista höpötystä. Pyöräilijän mennessä ohi huomasin ettei Mörri oikeastaan kiinnittänyt koko tyyppiin mitään huomiota, paitsi että yritti kääntyä sen perässä takaisin laitumelle. Korvat olivat muualle, samaten silmät, todella kummallista.
Sain vielä pyydettyä pari askelta alamäkeen, mutta sitten Mörri teki totaalisen stopin. Siitä kertakaikkiaan huokui se, että tästä hän ei TOD liiku, nyt riittää. Selevän teki, ole siinä sitten. Siinä seistessä huomasin, että Mörrin jalkojen juuressa pientareella oli kantarelleja. Hyvin hitaasti liikkuen otin jalustimet pois jaloista, annoin ohjat Mörrille ja tulin alas selästä samalla koko ajan jutellen matalalla äänellä. Laitoin ohjan pään riimulenkistä läpi ja toisen pään ohkaiseen puuhun, joka nyt oli enemmänkin henkinen tolppa kuin oikea pidäte. Sitten kaivoin repusta sieniveitsen ja muovipussin, jonka rapinaan Mörri ei reagoinut mitenkään. Se hengitti kummallisesti, pää edelleen korkealla ja hengitti sillai puf-puf-puf-puf. Haju sitä vaivasi, koska tuntui ettei se kuitenkaan kuullut mitään.
Mä poimin kantarellit talteen ja höpötin samalla Mörrille. "Katos mitä ihania santtarelleja, ai kun kauniin keltaisia santtarelleja, joo on, hyviä santtarelleja..." jne. Mörri laittoi kerran turpansa ruohoon ja napsaisi pari kortta, mutta nosti samantien päänsä ylös. Perhana onko siellä oikeasti jotain, noh, mulla on aseena sieniveitsi ja loputon kekseliäisyys... Annoin Mörrin nuuskaista kantarellipussia ja lykkäsin samantien sille namin suuhun ja toistin vielä kun Mörri näytti sillä hetkellä olevan rauhallinen.
Tulin takaisin tien laidalle ja menimme muutaman askeleen edellen poispäin laitumelta. Mörrin alkaessa kuuntelemaan tarkemmin, se hidasti tahtia. Pysähdyin ja kerroin etsiväni lisää santtarelleja, ai mutta täällä onkin mustikoita, no poimitaan sitten niitä. Söin mustikoita kourallisen ja siinä vaiheessa Mörri kiinnitti muhun huomiota, hetkinen, Täti syö! Joo täällä voi syödä pää alhaalla kun täällä ei ole oikeasti mitään sapelihammastiikereitä lähimaillakaan. Keräsin lisää mustikoita ja ojensin Mörrille kourallisen, jotka Mörri hyvin hellästi poimi huulillansa kämmeneltä. Kysyin että oliko hyvää, jolloin Mörri nyökytti, joo oli! Sitten se viimein laski päänsä alas ja rouskaisi mustikkapensaasta sekä marjat että lehdet.
Saimme siirryttyä taas muutaman askelen eteenpäin ja "etsin santtarelleja" ja tutkin piennarta. Tuli mieleen, että mitenhän poika tulisi perässä metsään, vai pyydänkö liikaa. Edelleen selittäen rauhoittavasti siirryin tieltä metsään ja poimin mustikoita ja söin niitä. Tein kiemurtelevaa reittiä melko helppokulkuisessa metsässä ja Mörri seurasi turpa mun ahterissa kiinni. Mörri pysähtyi ja käännyin katsomaan, sillä oli taas pää pystyssä. Huomasin sen jalkojen juuressa kantarelleja, joten ei kun taas poimimaan. Kehuin Mörriä ja juttelin santtarelleista, hyviä santtarelleja, ihanaa ruokaa saa santtarelleista, jne. Kun olin saanut poimittua ne, niin annoin Mörrin nuuskaista pussia ja heti päälle hän sai taas namin.
Nyt sillä alkoi olla muutakin ilmettä niissä silmissä, mikä oli se asia mikä sai Tätin antamaan hänelle ihanan omppunamin? Mitä hän teki? Siirryin menemään oikealle, mutta Mörri ei sinne halunnut vaikka se oli suoraan tielle. No mennääks vasemman kautta? Sinne herra suostui lähtemään ja kas, siinähän niitä santtarelleja taas olikin! Lisää kykkimistä ja kehuin Mörriä urakalla, niin hienosti osasi opastaa Tätin niitä poimimaan! Ja taas tuli namia sienipussin nuuskaisun jälkeen. Kerrassaan upeat nämä pari sattumusta, että polle pysähtyy juuri siihen missä niitä sieniä on! Siitä oli hyvä palkita ja mä luulen että Mörri alkoi jo päästä jyvälle että nami liittyi sieniin.
Tulimme takaisin tielle ja lähdimme kotiin päin. Mörrillä oli taas pää ylhäällä ja se oli varuillaan. Juttelin sille edelleen ja katsoimme aina välillä että löytyisikö pientareilta kantarelleja. Eräällä sivupolulla oli lisää sieniä ja mä menin oitis keräämään ne. Mörri seisoi puoliksi metsässä ja tiellä, eikä tainnut ollenkaan tykätä kun pää oli puskassa. Poimin sienet äkkiä ja annoin Mörrille namia taas pussinnuuskaisun jälkeen. Edelleen jutellen jatkoimme matkaa ja Mörri alkoi selkeästi rauhoittua. Vielä etsimme muutamasta paikasta santtarelleja, ihania santtarelleja, tässä kohtaa ei oo, mennäänpä tuolta katsomaan jos siellä olis...
Loppumatkan metsän läpi laitumelle Mörri kulki vierellä täydellisesti minut huomioon ottaen. Se ei liikkunut senttiäkään edemmäs tai jäljemmäs, ei edes sivulle tai lähemmäs. Se meni niin upeasti siinä vierellä että yhdessä kohtaa kun tein pysähdyksen ("Olisko täällä santtarelleja?") oli pakko antaa loistavasta suorituksesta nami, santtarelleja tai ei. Höpötin pollelleni vielä jyrkässä alamäessäkin kun se taas pysähtyi. Korvat ja katse oli aivan väärään suuntaan mihin normaalisti siinä kohtaa, yleensä se kuuntelee veden pulputusta lähitalon altaasta. Jotain siellä on, se on varma ja mä pistäisin rahat likoon ilveksen puolesta. Eihän se aikuisille hevosille mitään tee, mutta haisee kuitenkin sille sapelihammastiikerille.
Tielle päästyämme piti taas rauhoittua ja nyt alkoi ruohokin maistumaan. Otin kuolaimen pois ja Mörri söi ruohoa hissun kissun. Välillä tuijotettiin ylös rinnettä ja mä mietin että uskallanko edes ohjasta vinkata että mentäiskö jo. Sitten tuijotettiin risteyksen takana menevää autoa, jolloin sanoin että kyllä toi tuijottelu nyt alkaa riittää, se on naapurin auto! Mörri katseli mua ja lähti sitten mun perään tyyliin no kun se olis voinut olla joku kaamea peto...
Laitumellekaan se ei olisi halunnut mennä vaan jäi seisomaan ja kuuntelemaan keskelle porttia. Piti jo ohjan vapaalla päällä heilauttaa narua, hus! Saadaan portti kiinni! Talutin turpa takamuksessani kulkevan Mörrin satulakaapille ja kaivoin heti eväät esiin. Hörh, hörh, jutteli Mörri mulle takaisin ja antaumuksella natusteli eväitään. Riisuin varusteet ja kun Mörri suu ruokaa täynnä käänsi päätään nuuskiakseen satulavyötä, huomasin sen kaulalla ryppyjä. Tai ei ne mitään ryppyjä ollut, vaan makkaroita! Nakkimakkaroita kaulalla, sehän oli kuin shar-pei! O-ou, on poika hieman liikunnan puutteessa tullut vetäneeksi heinää ja yrttejä luonnon laitumelta! Mä jo katsoinkin, että satulavyö ei mennyt ihan niin tiukalle kuin aiemmin.
Uteliaan Prinsessan ajoin kauemmaksi ja otin Mörriltä suitset pois, saapi lähteä heti kun siltä tuntuu. Se tuli kyllä vielä pyytämään namia, joten jaoin kaikille muillekin herkkupalat. Svipukka käytti äänijänteitään ja kerjäsi nameja hurisemalla kuin 2-tahtimoottori. Ja saihan se kun oli niin koominen tammukka!
Kävellessäni autolle mietin tuota äärimmäistä varuillaan oloa. Pakkohan siellä oli jotain olla ja se sai vahvistusta kun Heidi tuli Gussella toisesta suunnasta. Gustur oli myös pää pystyssä ja nyökkäili kyllä tyytyväisenä namin saatuaan, mutta jatkoi matkaa sitten pää korkealla. Olisi mielenkiintoista tietää mikä moisen reaktion aiheutti, koska tämä oli ensimmäinen laatuaan Mörrillä. Ja me sentään olemme olleet kavioliitossa kohta vuoden. Jos kuulette ilveksen, suden tai karhun liikkuvan Nuuksion kansallispuistossa, niin olisi kiva tietää. Kommentteja saa laittaa ja varsinkin rakentavaa kritiikkiä, mä olen aina valmis opettelemaan uusia pehmeämpiä tapoja. Tai jos teidän mielestä mun toimintatavoissa näissä tilanteissä on puutteita, niin palautetta vaan, kiitos!
Joka tapauksessa "Mörri the Makkara" saa nyt ryhtyä kuntoilemaan. Viikon kuluttua olisi pitkä reissu edessä ja sitten on puhti paikallaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti