Ukkosta ja rankkasadetta

Olin aamupäivällä kaupungilla ja menossa sieltä suoraan laitumelle, olimme sopineet Annikan kanssa treffit viideksi laitsalle. Tarkoituksena oli lähteä evästelemään Mörri-pörrin kanssa ja ratsastaa sillä vuorotellen. Kaupungilla ollessani sattui vaan kunnon vesisade, oikein isoja pisaroita, mitkä kastelivat hetkessä kaikki vaatteet likomäriksi. Kengätkin olivat täynnä vettä! Tuumailin, että onneksi oli ratsastusvaatteet kuivana autossa odottamassa, paitsi että tällä paidalla olin kyllä ajatellut lähteväni.

Äitipuoleni kysyi että oletteko tosiaan tällä säällä menossa ratsastamaan ja mä suureen ääneen kehuin että kyllä, me issikoijat olemme säänkestäviä, ne koulutuupparit saattavat mennä maneesissa, mutta me mennään pöpelikköön säässä kuin säässä! Käytiin kuitenkin ostamassa mulle pari pitkähihaista t-paitaa alennusmyynnistä, kiitos vain äitipuolelleni!

Jossain vaiheessa se aurinkokin alkoi paistamaan ja pian päällä oleva paita kuivui. No eihän tässä enää mitään hätää, lähdin ratsastusvarusteissa sitten laitumelle. Olin ajoissa ja katselin, kuinka Mörri seisoi Keken vieressä Svipan lähellä. Ne on aika usein lähekkäin, Mörrin useimmiten löytää Svipukan lähettyviltä ja monasti Keke on siinä seurana. Svipa tuli höristen luokse ja sai ihan sattumalta taskuun livahtaneen porkkanan palan. Mörrikin sai, ja Keke, Tvisturillekin kävin viemässä kun se on niin suloinen ujopiimä!

Vein sitten Mörrin satulakaapille ja melkein samassa Marikin jo tuli paikalle. Sillä taisi olla 7 ratsastajaa tulossa vaellukselle ja siis työsarkaa hevosten varustelussa. Mä harjasin omani ja putsasin kaviot ja kehuin hyvää käytöstä. Ja koska muut sai kourallisen mysliä, annoin Mörrille namin. Annikakin jo tuli paikalle, joten Mörrille huopa selkään ratsastusvyön kera ja namipussi jalustinhihnan lenkkiin ja valmiita oltiin. Aurinko paistoi ja oli mukavan lämmintä.

Mä sain aloittaa ratsastuksella ja Mörri meni oikein mukavasti Annikan peesissä. Lähdimme Kattilaa kohti ja alkumatka oli taas hieman raskaampaa talsimista. Hoputusta, kannustusta ja komentamista oli matka lehmälaitumelle asti, mutta sitten alkoi meno maittaa. Ei sitä hevonenkaan jaksa kanittaa niin paljoa, kun tietää että Täti on itsepäisempi kuin se itse. Kattilaa ennen pystyin jopa laittamaan ohjat kiinni ja antaa pojan mennä itsekseen, oli oikein mukavaa.

Vaihdoimme Kattilassa ratsastajaa ja mä lähdin vuorostani kävelemään edellä. Tapasimme laavun jälkeen erittäin kauniin koiran, sellaisen samojedin näköisen, mutta ihanan kullan keltaisen. Se haukahti kerran ja emäntä varoitti että tää sitten haukkuu. Mä sanoin että ei se meitä haittaa, ei Mörri koiria pelkää. Koira kuitenkin jäi kuuntelemaan mun ääntä ja jopa hieman heilautti kippuraista häntäänsä ja katseli vuoroin mua ja hevosta. Mörri jatkoi tyynesti matkaa, koira kuin koira. Koiran emäntä oli ihmeissään kun hauva ei haukkunutkaan, yleensä se pistää sellaisen myräkän pystyyn! Sanoin että kuka sitä nyt toiselle samanlaiselle haukkuu, samanvärisiähän ne ovat kokoerosta huolimatta!

Jatkoimme matkaa Haukkalammelle päin ja Annika pisti välillä raviksi. Juoksin rinnalla ja kannustin Mörriä ja meni oikein hyvin. Sitten Annika kokeili ravia ilman jalustimia, niillä kun ei voi keventää ratsastusvyön kanssa, paine tulee liian pienelle alalle, ainakin aikuisella. Ravi ilman jalustimia sujui loistavasti, Mörrin tasainen askellus oli kivaa katseltavaa! Pitkä alamäki vaati hieman tasapainoilua Annikalta, mutta hän totesi että Mörri menee niin äärettömän varovasti alas. Mä etsin sen parhaimman reitin ja Mörri seurasi mun askeleita. Välillä kannustimme Mörriä rohkeasti etenemään ja poika tulikin varoen vaikeatkin paikat.

Vastassa oli hetken kuluttua iso jyrkkä ylämäki ja sanoin että ota tuohon vaikka pikku spurtti. Mörri meni raville ja otti yhden laukka-askeleen ja lopetti sitten. Nyt on Annika mennyt ilman jalustimia laukkaa! :D Mäen puolivälissä Annika tuli alas selästä, ettei hepparukka ihan näänny. Hah, se poika jaksaa kuule vetästä monen tunnin lenkin kevyesti ja nyt me ollaan suurimmaksi osaksi kävelty!

Etsimme sopivaa kiveä että mä pääsisin selkään, mutta sellaistapa ei oikein näkynytkään. Annika tarjoutui punttamaan mut Mörrin selkään, mutta mä en tykkää olla puntattavana. "Mä olen ihan hyvä punttaaja" Annika yritti, mutta sanoin etten ole kovin hyvä puntattava. Mäen päällä oli sitten kivi, mistä pääsin selkään nostamalla vain jalan Mörrin selän yli. A bit more dignified, I shoud say. Ja ne mun selkäännousut muutenkin on aina niin kömpelöitä, joten mä jätän punttaukset äärimmäiseen hätätilanteeseen. Tyyli ennen kaikkea.

Jatkettuamme matkaa hetken tulimme kohtaan, missä olimme evästelleet kerran Minnan ja Faxin kanssa. Laitoin Mörrin kiinni puuhun ja pilpoin sille porkkanoita turvan alle. Itse menin istumaan hiekkakasalle Annikan viereen ja levittelin omia eväitä esille. Hetken kuluttua tuli kumma tunne ja nostin katseeni. Mörri tuijotti. "Et tuijota mua noin syyttävästi, sulla on siellä sitä pookkanaa, mä nään tänne asti!" Ai hyvänen aika että se hevonen osaa katsoa niin että itselle tulee syyllinen olo. Mörri tuijotti ja tuijotti ja Annikaa nauratti: "Miten sillä tosiaan onkin tuollainen katse?" Yritin käskeä Mörriä syömään ne porkkanansa sieltä, hitsi kun se on just kuin pikkulapsi, se haluaa sen evään mikä MULLA on kädessä, ihan sama vaikka se olisi kokonainen Parman kinkku. Huomattuaan ettei tuijotus pahemmin hetkauttanut (tai hetkautti se, mutten antanut periksi), Mörri kääntyi syömään porkkanoitaan.

Taivaalta alkoi ripsotella vesipisaroita ja hetken kuluttua ripsotus yltyi ihan sateeksi. "Iik, mä kastun!" hihkuin ja aloin pakkaamaan evästarpeita pois. Hätäpäissäni ahmin omenasta ainakin suurimman osan ja lykkäsin loput Mörrin ammottavaan kitaan. Perhana, taisi polle voittaa... Reppu selkään ja talutin Mörrin hankalassa paikassa olevalle kivelle. Kiipesin selkään ja ohjasin poikaa metrin eteenpäin, jonka jälkeen annoin ohjat Mörrille. Annika ihaili Mörrin tapaa kääntyä puiden välissä, mun mielestä se käännös oli silkkaa taidetta!

Lähdimme kävelemään takaisin päin ja sade yltyi. Välillä jyrähtelikin, mutta Mörriä ei moinen hetkauttanut. Muakaan ei ukkonen pelota, paitsi jos nyt ihan päälle sattuu kun metsässä on. Tassuttelimme kaikessa rauhassa ja sitten mulle tuli mieleen mitä olin sanonut aamupäivällä äitipuolelleni. Kerroin Annikalle mitä olin mahtipontisesti sanonut issikkaihmisistä ja säästä kuin säästä, sitten heti seuraavassa hetkessä "Iik, mä kastun!" Siinä se tuli bumerangina takaisin sekin lause. Sateen vaan yltyessä märkyys ei oikeastaan enää edes haitannut, kun kerta olimme jo litimärkiä lämpimästä kesäsateesta. Muistan kyllä toissa syksynä aivan järkyttävän syysmyrskyn, jolloin mä olisin ollut ainoa lähtijä muiden peruttua retken. Mua harmitti, eihän siellä vielä tarvinnut edes sukellusvarusteita! ;-)

Naureskelimme vain niitä ryhmäläisiä, ne joutuivat tähän samaan sateeseen, eikä niillä raukoilla varmaan edes pälkähtänyt päähän ottaa mitään sadevaatteita mukaan. Niinpä... Sitten alkoi naurattaa, eihän meilläkään ollut edes takkeja mukana! Mun sadetakki oli autossa ja Annikan takki satulakaapissa! Mun kengät loiskuivat jo vedestä, aina välillä tyhjensin niitä nostamalla jalkaterät pystyyn, mutta pian ne jo täyttyivät uudestaan lahkeista valuvasta vedestä. Mörri päristeli, sillä oli kivaa kun se kuunteli meidän naurua.

Mä sain ratsastaa laavulle asti, missä juuri ennen pysähtymistä Mörri pysähtyi ihmettelemään vastaantulijoita. Mä katsoin kauempaa että onko siellä ratsukkoja, näytti niin tiheälle ja paksulle massalle. Hetken kuluttua huomasin, että ei ne ratsukkoja ollut, kun ihmisiä rinkat selässä ja sadeviitat siinä päällä suojana. Mörri katseli kummastuneena, mutta kuuli sitten ihmisten äänet. "Ensimmäinen eläin bongattu!" hihkaisi eräs ja mua huvitti. Tervehdin heitä ja siirsin Mörriä hieman sivuummalle. Vastasin erään retkeilijän kysymykseen, että Mörri on islanninhevonen ja he jatkoivat iloisesti matkaa.

Mekin jatkoimme vielä muutaman metrin matkaa ja pääsimme sateensuojaan laavulle. Piti siirtää kännykkäkin repun syövereihin turvaan, onneksi oli ollut t-paita housujen päällä edes hieman suojaamassa. Otin kengät vuorotellen pois jaloista ja kaasin vettä pois. Nauratti, miten voi raksaduunarin reikäisissä kesäkengissä olla vettä niin paljon! Syötimme Mörrille herkkupaloja ja Annika otti ahneesta pollurastani kuvia. Itsekin söin hieman ja kun kerta sade muuttui tihuuttamiseksi, päätimme jatkaa matkaa. Oli Annikan vuoro kiivetä selkään ja mun kävellä. Tyhjensin ensin uudestaan ne kengät, niissä loiskui ja lainehti. Sitten tyhjensin taas uudestaan bussipysäkillä, jonka jälkeen en enää viitsinyt. Olo oli kuin muksuna kun täytettiin kumpparit vedellä ja juostiin sitten ympäri pihaa...

Loppumatka meni vallan mainiosti kaikessa rauhassa ja busseja meni ja tuli, mutta niistä Mörri ei välittänyt. Se on kyllä mainio, ei sitä häiritse oikeastaan mikään, se on niin tyytyväinen elämäänsä ja hurjan luottavainen. Ei bussit hänelle ole mitään tehnyt, vaikka yksikin bussi kolisi meitä ohittaessaan, vaikka kuski oli tosi varovainen. Annika taisi selässä hätkähtää, mäkin käännyin katsomaan, mutta Mörri meni rauhallisena. Ihana pörriäinen! Kuski vilkutti meille ja mä vilkutin takaisin, kaikki kunnossa! :D

Laitumelle päästyämme Annika teki Anka-tätit ja laittoi ohjat kiinni satulahuopaan. Vain raipasta kiinni pitäen hän istui Mörrin selässä ja antoi Mörrin hoitaa hommansa. Ja Mörri meni vallan kauniisti, kyllähän se osaa kun haluaa! Iso kasa mysliä, paljon pookkanaa ja ripaus valkosipulia, mikäs sen mukavampaa!

Mulla oli tosi hyvä mieli, vaikka kaksi kertaa olinkin jo tälle päivälle kastunut. Mörrin kanssa on aina nautinto mennä kun se päristelee ja on utelias ja muutenkin niin persoonallinen. Ja ruokaretket on hauskoja, ja se tuijotus! Voi hyvät hyssykät sitä katsetta! Mun pitää ihan peilin edessä harjoitella sitä kanssa, jos mä saisin SEN väistämään porkkanoiltansa pois ihan tuijotuksella! ;-)