Luomua ilmassa

Nyt muistin ottaa jo ne porkkanatkin mukaan ja hoksasin myös ottaa "hienon" satulantekeleenikin kainaloon. Leikkasin siitä vain sisimmät pehmukkeet pois, kokeillaan uudestaan! Laitumelle ajettuani jaoin ensin junnuille porkkanat, niitä oli reippaasti yli Mörrin päivätarpeen. Pikkuiset olivat tohkeissaan, pookkanaa heillekin!

Mörriä ei tarvinnut kaukaa hakea, se viihtyy hyvin Svipukan seurassa. Svipa hörisi mulle ja nautti kun rapsuttelin sitä etujalkojen välistä. Tammalla ylähuuli venyi suipoksi ja pää laski, piti oikein siirtää toista etujalkaakin pois rapsutuksen tieltä! Mörri sen sijaan lähti naruriimussaan kiltisti seuraamaan ja vein polleni katoksen suojaan. Ei nyt satanut, mutta katoksen alla oli kuivempaa maata eikä niin mutaista. Oli oikeastaan aika kaunista, aurinko paistoi mutta oli sopivan viileää.

Harjasin Mörrin ja kävin kaviot kaviokoukulla läpi. Sitten otin kavioviilan ja kavioharjan ja aloitin kavioiden siistimisen harjalla. Sitten viilasin kavioiden reunoja siistimmiksi ja olin tyytyväinen lopputulokseen. Mun pitää vissiin opetella vuolemisen perusteet jossain vaiheessa, että näkisin itse puutteet ja virheet.

Laitoin selkään repun ja sinne porkkanoita Mörrille ja mulle itelle omenan. Sitten kaappasin käteeni pehmukesatulan ja lähdin taluttamaan Mörriä pienelle lenkille. Mörri hoksasi heti että kyseessä oli rauhallinen kävely ja otti asian rennosti. Se rouskutteli tyytyväisenä ruohoa pientareelta ja otti askeleita aina silloin tällöin eteenpäin. Mullakaan ei ollut mikään kiire, joten kaikessa rauhassa tallustelimme Kattilantietä. Viimein käännyimme metsään ja sielläkin vielä Mörri otti suullisia ruohoa matkaevääksi.

Päätin mennä oikealle suuntautuvalle kinttupolulle ja Mörri liimautui selkään kiinni. Sitä ei enää ollenkaan kiinnostanut ruoka, polulla pitää kulkea nätisti jonossa! Päästyämme kalliolle aurinkoon, laitoin pehmukesatulan maahan ja istahdin siihen. Mörri katseli kummissaan, mitä se Täti nyt tekee? Kaivoin repusta omenan ja porkkanan ja kas, Mörrin ilme kirkastui entisestään, ruokaretki! Mä luulen että se arvostaa sitä, että se saa kaikki porkkanat ihan yksin, kun ollaan kaksistaan. Ainakin tulee sellainen fiilis!

Siinä hetken natusteltiin eväitä ja kompuroin sitten takaisin tolpilleni. Laitoin riimunnarun toisenkin pään riimuun kiinni ohjaksi ja etsin sopivan kiven. Mörri seisoi komeasti paikoillaan kun asettelin pehmuketta sen selkään ja kampesin sitten itseni pehmukkeen päälle. Mörri yritti kääntyä takaisin samalle reitille mitä olimme tulleetkin, mutta mä olin meinannut matkaa varsalaitumen kautta. Naruriimulla se kääntäminen ei ihan ollutkaan yhtä helppoa ja päädyimme laajojen kaarien jälkeen takaisin samalle reitille mistä olimme tulleetkin. Noh, mikäs siinä, hieman vaan jännitti keikkua siellä selässä, kun ei ollut jalustimia eikä edes sitä ratsastusvyötä, eikä niitä suitsiakaan... Aina sieltä selästä pääsee alaskin, turha sitä kai on liikoja jännittää.

Mörri meni hyvin rauhallisesti ja varoen kinttupolun ja hieman reippaampaa vauhtia leveämmän metsäpätkän. Mä opettelin naruohjien käyttöä ja Mörri pysähtyi pyynnöistä oikein hienosti. Metsässä tasapaino tuli käyttöön heti, hieman oli keikkuvaa ensalkuun. Mörri huomasi sen kyllä ja astui syvän ojan yli todella varovasti, piti selänkin kertakaikkisen suorassa. Hieno poika! Kehuin Mörriä ja taputtelin sitä ja yritin muistaa pitää ne ohjat käsissä ja pois painamasta naruriimua.

Hetken aikaa mietin että tulenko alas siinä erittäin jyrkässä alamäessä kun metsästä tullaan hiekkatielle. Mörri huomasi epäröinnin ja pysähtyi, tarjosi ilmeisesti tilaisuutta tulla alas selästä! Kokosin itseni henkisesti ja päätin yrittää. Jos pehmuke liukuu, niin sitten tulen selästä alas Mörrin pään yli. Visioin mielessäni että liu'un kuin pyllymäkeä hevosen yli ja tulen jaloilleni alas! ;-D Ei siinä kamalan huonosti voi käydä, kunhan nojaa vaan taaksepäin, siis ettei pää edellä tule alas.

Mörri lähti siksakkia alas, tiesi kyllä mitä selän päällä mietitään. Hieman tutisevalla äänellä sanoin "sooo jaaa" ja Mörri pysähtyi heti. Sitten se lähti uudestaan askel askeleelta pahimpaan kohtaan, toinen korva tutki maastoa ja toinen mun asentoa ja olemusta. Tarrasin oikealla kädellä lärpäkkeen etuosaan, joka jostain kumman syystä antoi luottamusta tasapainolle. Eihän se kerrassaan mitään auta, mutta on henkisenä tukena. Harjasta ei voinut ottaa kiinni, koska mun paino olisi siirtynyt niin paljon eteen että sieltä olisi vissiin tultu alas kerien kahdella voltilla ja yhdellä salkovilla päättyen tuskalliseen akrobaattiseen spagaattiin. Lievää liioittelua ilmassa..?

Pääsimme alas hitaasti ja hienosti ja kehuin fiksua ja huolehtivaista ratsuani. Ei siinä ollut edes lähelläkään mikään putoamistilanne, se mun lärpäke peffan alla piti todella hyvin paikkansa. Eikä mulla ollut edes paikkahousuja jalassa, kun ajattelin että se lärppy pitää kyllä tavallisessakin ratsastushousukankaassa. Mörri tykkäsi kiitoksista ja päristelimme kilpaa tullessamme Kattilantien risteykseen.

Siihen pitikin pysäyttää ja Mörri jäi katselemaan kun Kattilasta tuli auto. Autossa olijat vilkuttivat ja minä vilkutin takaisin, Mörri sen sijaan halusi ruohoa. Ja sitä se kyllä sai, ohjasin sen oikealle puolelle tietä, missä oli paremmat antimet. Käynnissä menimme hissukseen laitumelle päin ja annoin Mörri nauttia. Välillä pyysin liikkeelle ja sitten pysäytin ainakin mun silmään houkuttelevan ruohomättään kohdalle. Ilmeisesti osasin valita kohdat hyvin, kun pojalle maistui! Mä opin koko ajan paremmin ne naruohjat, oikeastaan aika kivat! Ja Mörri totteli riimua ihan samalla lailla kuin tavis kuolaimettomia tai kuolaimiakin.

Laitumelle päästiin leppoisan tunnelman saattelemana, meitä ei haitannut autot eikä bussit. Tosin otin harjasta kiinni, muka rapsuttaakseni, mutta niinhän mä teen myös silloin kun mulla on hyvä fiilis. Juuri ennen laitumen porttia parkkeerasin Mörrin muhkean ruohotuppaan kohdalle ja arastelin sitten alastuloa. Pollella pää alhaalla, eteen ei uskaltanut nojata, kun koko pollen etuosa oli hieman alamäkeen! Onneksi jalka nousee sen verran, että nostin sen Mörrin niskan yli ja tulin liukuen alas selästä. Näin tästä selvittiin! Sitten irrotin riimunnarun toisen pään ja talutin Mörrin portista.

Krona oli tervehtimässä meitä ja Prinsessakin tuli paikalle. Sitä pitikin sitten ajaa pois kun sain Mörrille ruuan turvan alle. Nyt Prinsessa jo kunnioittaa mua sen verran paljon, ettei tule Mörrin ruokakipolle, ei tullut edes siinä vaiheessa kun livautin riimun Mörriltä ja vein sen kaappiin. Laikkakin pysyi kiltisti kauempana, hyvä tyttö!

Harjattuani vielä Mörrin huomasin jotain uutta, tai jotain sellaista mihin en ollut kiinnittänyt huomiota aiemmin. Viime vuoden kuvissa, siis niissä mitä siitä olin ottanut kun se oli juuri tullut tallille, sillä oli selässä huonon satulan jättämiä jälkiä täynnä valkoisia karvoja. Ne olivat siinä kohdassa missä runkosatulan toppausten etu- ja takaosat otti kiinni selkään. Ei sillä enää niitä ole. Selässä on kauniin punertavaa kesäkarvaa, taitaa olla jopa hieman tummempaa kuin viime vuonna! Vaaleampi se oli tietenkin talvella kun sillä oli talvikarva, mutta nyt sen kesäkarva on edellisvuotta tummempi. Mistähän moinen? Ravinto on varmasti yksi asia, se syö monipuolisemmin nyt kuin edellisessä tallissa. Tosin voi olla myös se, että aurinko kulottaa sitä syksyä kohti vaaleammaksi. Mutta että ne valkoiset lyöttymäkarvat lähtee pois ja tilalle tulee hienot punertavat karvat, oli mulle uusi asia. Vai onko ne erilaisia kuin arpikarvat, jotka pysyy jatkossakin valkoisina. Mä luulin että ne lyöttymäkarvat on sitten loppuun asti siinä, vaikka verenkierto kuinka paranisi.

Vieläkin Mörrillä on kyljissä pieniä läikkiä talvitupsuja, luovuttaakohan se niitä ollenkaan. Ja mistä sekin johtuu, voiko se olla niin että tämä ensimmäinen vuosi etelässä on erilainen ja ensi vuonna se jo heittäisi talviturkin aiemmin pois? Vai onko se NIIN hyvällä ravinnolla, ettei se luovuta ollenkaan... ;-)

Oli miten oli, mä olen kertakaikkisen tyytyväinen mun hevoseeni. Se on käsittämättömän älykäs otus, huomaavainen ja todellinen diplomaatti. Sille vain täytyy antaa tilaa toimia ja pitkiä ohjia, että se pääsee itse näyttämään meille ratsastajille kuinka hieno ja luotettava hevonen hän onkaan. Taitaa Tvistur pikkuhiljaa jäädä toiseksi... Eiiiii!!! ;-)