Raskasta hommaa...

Lähdin todella ajoissa laitumelle, kun ajattelin Kronan taas karanneen seuraavalle laitumelle. Se pitäisi kumminkin hakea sieltä pois ja siinä menisi aikaa. Otin mukaan Mörrin riimun ja narun ja pari muuta narua sekä tämän itse tekemäni "matkariimunnarun". Kävelin kohti heposia ja mietin että kyllä olin höntti kun jätin kumpparit kotiin. Laitumen se osa, missä hevoset viihtyvät, on puolittain veden alla. Oli mulla vaelluskengät jalassa, joten nilkkaan asti oli varaa olla vettä.

Keke uteliaana katsoi että mitä ihmettä se täti taas touhuaa. No täti yritti päästä lammikosta yli, mutta kun se oli ihan liian iso lammikko. Keskellä oli poikki sahattu koivu, ohkainen sellainen, johon puolispagaatissa sijoitin oikean jalkani. Pieni kannon tynkähän heilui jalkani alla, joten oli suoriuduttava äkkiä! Hurja ponnistus vasemmalla jalalla lammikon toiselle puolelle ja käsillä huitoen sain pidettyä tasapainoni. Sitten kohti Kekeä, joka kauniisti antoikin ottaa kiinni.

Keken kanssa otimme Offarin kiinni, ja siitä alkoivatkin vaikeudet. Offari ei kertakaikkiaan suostunut liikkumaan, ei sinne, ei tänne, ei mihinkään. Keke katseli ihmeissään ja Gusturkin tuli tuumailemaan viereen. Yritin vaikka mitä, mutta ei. Sitten aikani kiskottua ja houkuteltuani Offaria päätin yrittää ratsailta. Laitoin Offarille Mörrin riimun päähän ja niitä ylimääräisiä riimunnaruja sitten ohjiksi. Ponnistin varovasti Offarin selkään masuvilteen ja pelkäsin koko ajan että polle lähtee poukkoilemaan. Ja pyh, hän seisoo nyt tässä! Sain käännettyä itseni oikein päin ja patistin liikkeelle. Muutama askel mentiin, mutta VAIN Svipan suuntaan. Keke seurasi narussa perässä ja katseli mielenkiinnolla meidän touhuja. Oli ilmeisen tylsää, kun polle alkoi syödä herkullisia vesikasveja.

Siellä mentiin hieman sinne ja hieman tänne ja sitten oli pakko soittaa Jaanalle. Sain vinkiksi ottaa ensin Svipa kiinni ja viedä se sinne "satuloitavaksi" ja niin teinkin. Toin samalla Keken pois muiden luota ja nämä kaksi sainkin hienosti oikealle paikalle. Svipa tosin hirnui Offarin perään, onkohan niillä teerenpeliä?

Lähdin uudestaan hevosten hakuun ja vasta Mörrin luona hoksasin, että sen riimuhan oli Offarin päässä. Tein jäljellä olevasta narusta Mörrille "riimun", ja kuljetin ratsuni Offarin luokse. Olin jättänyt Offarille riimunnarun kaulaan ja sitonut sen kiinni niin, ettei se sotkeennu jalkoihin. Offari antoi kauniisti kiinni ja mun väkertää narun kanssa ja lähti sitten seuraamaan Mörriä ja minua. Offaria sai kiskoa kuin kivirekeä perässä, Mörri sen sijaan tuli nätisti ja kiltisti ja kuunteli tarkoin kun kehuin sitä. Kehuin Offariakin heti kun se kulki nätisti ja poika tuntui kuuntelevan kyllä.

Kun sain kaksikon suoralle kohti satulointipaikkaa, asiakkaat jo saapuivatkin. Ja mä olin vasta tässä vaiheessa! Ai että risoi se Offari! Kaukaa Svipa sitten hirnui ja Offari vastasi, jotain niillä ilmiselvästi on meneillään. Noh, ei muuta kuin hevoset kiinni puihin ja kun muut olivat kiinni, päästin Svipan irti. Kiireellä ja hopulla hain tarvikkeita paikalle ja varustimme ratsumme kahden tunnin retkeä varten. Tua meni Offarilla huovan kanssa ja hänen äitinsä otti Kekelle satulan. Mulla oli Mörrille lampaankarva ja ratsastusvyö, raippa ja retkijakkara.

Kun muut olivat ratsujensa selässä, talutin Mörrin kohti porttia. Hyvin päästiin läpi ja sähkölanka napsui, eli virtaa riitti. Edelleen Mörriä taluttaen lähdimme tietä pitkin, perässä Keke ja Offari. Bussi tuli takaa, mutta yksikään polle ei siitä välittänyt. Itse nousin selkään vasta metsässä, sieltä kun löytyi oikein sopiva kanto. Retkijakkara oli varuiksi, jos ei tiellä löydy hyvää kohtaa. Metsäpätkän Mörri meni alkuun edellä, mutta Keke sitten siirtyi keulille. Mörri ei välttämättä ainakaan vielä mene hyvin keulilla, mutta ehkä ajan kanssa. Ei se haitannut, Keke hoiti osansa erittäin hyvin.

Hiekkatielle päästyämme yritin olla hetken keulilla, mutta oli parempi pitää Keke edessä. Poika meni ihan hyvin, ja varsinkin sitten kun kerroin Keken toimivan hyvin ihan silkalla kehuilla.

Ekassa tölttipätkässä pääsimme nätisti raville. Offari tuli perässä töltillä ja ratsastaja vaikutti tykänneen. Alussa hän tosin joutui patistamaan ratsuaan, kun ei ne työt ilman Svipaa oikein maistuneet... Mä olin erittäin tyytyväinen Mörrin raviin, olin älynnyt hieman pidentää jalustimiakin. Sain nätisti kevennettyä ja Mörrin ravi on oikein hienoa. Ravinsa BLUP-pisteet ovatkin päälle 100, eli keskivertoa parempi! Olisko ollut 102 vai 103...

Seuraavassa tölttipätkässä otin jalustimet pois jaloista ja kokeilin kevennystä ilman. Voi hyvänen aika miten helposti se sujui! Hieman pidin kiinni ratsastusvyöstä, mutta muuten me mennä ravattiin keventäen niin tahdikkaasti että! Tätä tahtoo lisää! Ja sitä mentiinkin useampaan otteeseen, sitten oli jo aika vaihtaa laukallekin. Se meni miten meni, mutta ravilla loput.

Osan käyntipätkistä menin ilman ohjia, siis että ne olivat kiinni lampaankarvassa. Mörri kuuntelee hyvin painoa ja koko ajan mulle itselle tuli varmempi olo Mörrykästä ja sen taidoista.

Se meidän normaali kääntymispaikka oli myllerretty täysin. Toisella puolen oli puita pinossa kolmen metrin korkeuteen ja muitakin pinoja oli. Keke hieman ihmetteli että ei näitä täällä aikaisemmin ole ollut, joten ihan harjoituksen vuoksi pyysin ratsukkoa jatkamaan. Kolmannen pinon jälkeen teimme käännöksen ja sitten huomasimmekin kotimatkan alkaneen. Askeleet tihentyivät, laitumelle, laitumelle!

Jättäydyin viimeiseksi ajatellen, etten olisi tukkeena Offarille laukassa. Ja jos Mörri väsähtäisi, se voisi ravata mäkiä ylös. Laukalle päästiin ja hienosti, Keke paahtoi nuoruuden innolla ja nämä kaksi vanhaa herraa kipittivät perässä minkä kintuistaan pääsivät. Ravilla tultiin taas loput ja tunsin miten Mörrin selkä työskenteli. Ja korvat olivat kääntyneet muhun päin, polle kuunteli kun juttelin sille. (Varsinkin kun mentiin ilman ohjia käynnissä. Ohjat olivat löysänä ja itse pidin raipan päistä kiinni pitääkseni oman tasapainoni keskellä.) Kehuin Mörriä, on se kuulkaa hieno polle!

Yhtäkkiä alkoi kuulua auton ääntä ja sitten edestä ilmaantuikin auto kamalaa vauhtia. En ole nähnyt tällä tiellä autoja muuta kuin Metsähallituksen toimesta! Auto joutui jarruttamaan hyvin äkisti ja reippaasti, mutta onneksi meillä oli Keke keulilla. Se vain katseli uteliaana autoa tyyliin "Porkkanaa? Omenaa? Jotain herkkua?" Offari ja Mörri vähät välittivät autosta, ei niistä ole ennenkään herkkuja herunut.

Seuraavassa laukkamäessä olikin siten muistettava, että mutkan takaa saattaa tulla jopa se auto. Ja varsinkin kun näkyvyys alkoi olla kehno, aurinko oli jo painunut mailleen. Hämäryys ei haitannut meitä, Keke laukkasi upeasti ja me muut yritimme pysyä perässä. Huomasin Mörrin jo hieman väsähtäneen, mutta sitä ei huomannut vimeisessa laukkamäessä. Tämä oli se sama kohta, missä viimeeksi Mörri pisti pörri-vaihteen silmään ja karautti mutkaan ihan täysiä. Niin nytkin, menimme NIIN puuta hipoen jyrkän kaarteen rallivaihteella että ajattelin jo keskipakoisvoiman kippaavan mut selästä. Toinen käsi tiukasti harjassa ja toinen ratsastusvyössä piti mut painautuneena Mörrin selkään kun innosta vingahtaen (en tiedä kumpi) ratsastimme hurjana Offarin perään. Ja loput hyvällä ravilla! :D

Huomaa, että Offari ja Mörri ovat hieman hitaassa kunnossa. Molemmat puuskuttivat laukkamäkien jälkeen Keken hengittäessä ihan normaalisti. Tämä korjaantuu kyllä pian, kunhan vaan ahkerasti lenkkeillään ja mennään maastopolkuja pitkin.

Loppumatkasta teimmekin maastopolkua pitkin pidennyksen, koska olimme tulleet aika vauhdikkaasti laitumelle päin. Jatkoimme siis tietä pitkin ohi normaalin oikomispaikan ja käännyimme kallioille ja metsäpolulle vasta myöhemmin. Kallioilla ihastelimme auringon punaiseksi värjäämää taivaanrantaa ja annoimme sitten hevosten etsiä polun. Keke meni edellä ja näkyi hieman vaaleampana pimeää metsää vasten. Mörrin harja näkyi myös, mutta Offari oli pelkkää varjoa. Hetki hetkeltä pimeni, mutta hevoset näkivät vallan mainiosti mihin laittavat kaviot. Mörrikin otti puron ylityksen todella varovasti, itse näin sen, mutta etäisyys oli hakusessa. Tavalliselle metsäosuudelle päästyämme Kekekin tuntui häviävän maastoon, vaikka se on melkoisen valkoinen ja iso!

Ennen jyrkkää alamäkeä tulin alas selästä ja talutin Mörriä loppumatkan kotiin. Mörrin käynti on tosi hienoa (ainakin kotiinpäin) ja reipasta hevosta oli mukava taluttaa. Autoja tuli ja meni, so what, kukaan ei niitä noteerannut. Sen sijaan katselin pitkään laitumia, jotka olivat peittyneet usvaan. Kuten Tua sanoi, tuli mieleen Baskervillen koira...

Laitumelle päästyämme oli yhtäkkiä koko lauma tulossa syömään! Niillä on ihan yliluonnollinen vaisto tietää milloin joku muu hevosista saa ruokaa. (Ja kokemuksesta voin sanoa, että osa pollukoista osaa syödä herkkunsa hiljaa ettei muut vain kuule!) Mysliä en siinä pimeydessä enää löytänyt, mutta onneksi mulla oli näkkäripaketti jätettynä laitsalle. Ja pari porkkanaakin oli. Kertakaikkisen ihanaa oli kun Tua kaivoi omista tavaroistaan omenia, leipää ja porkkanoita! No siinä sitä oli kerrassaan hyvät sapuskat, ei ihme että muutkin olivat paikalla! Muita saikin sitten hätyyttää pois urakalla, poljin jalkaa maahan ja heiluttelin vaalean sinistä raippaa. Se muuten näkyi yllättävän hyvin, vaikkei hevosia enää erottanut toisistaan.

Viedessäni harjapakkia takaisin kaappiin, huomasin jättäneeni lampaankarvan ja ratsastusvyön vielä Mörrin selkään. Olin kyllä avannyt vyön ihan auki, mutta kun piti niitä muita ajaa pois hevoseni ruokakipolta. Yritin tihrustella että missä se mun Mörrykkäiseni on ja siellähän se, piehtaroimassa pitkin pituuttaan! Oukkei... Kävin korjaamassa tavarat talteen, loput löytyy huomenna valoisaan aikaan jos jotain jäi.

Ja mahtava Tvistur, se meni nytkin piehtaroimaan, ihan kuin sekin olisi ollut lenkillä! :D

Lähtiessä vielä annoin Svipukalle kuivatun leivän. Offarin nuuskuttaessa mun hihaa annoin sillekin palan leipää, se tuntui olevan sinut meidän aikaisemman taistelun kanssa. Vimosen leipäpalan jaoin Kolurin ja Tvissen kesken, jonka jälkeen Kolur-seurakoira taapersi mukana portille nuuskien Tuan äidin kantamuksia. Toiveikkaana se katseli ja seurasi, vaan tuskin se olisi banaania syönyt!

Keklusta mä olen tosi ylpeä. Se meni niin hienosti keulilla ja kuunteli kun sille juteltiin. Sain kyllä kuulla että se tottelee paremmin mun ääntä kuin ratsastajaansa, mutta onhan se palleroinen jo tottunut kuuntelemaan mun höpötyksiä. Niinhän se Tvissekin tekee, tottelee vaikken sen ratsastaja olisikaan. Keke on tosi massiivisen oloinen tällä hetkellä, kesälaitumen lihottama, mutta lihaksikas ja vielä talviturkin pörhistyttämä. Upea ilmestys tämä meidän rohkea kiltti polle!

Ja kännykkää on tosi hyvä käyttää taskulamppuna. Nyt jouduttiin palaamaan kaapille kun Tuan takki oli pimeydessä jäänyt sinne. Onneksi oli edes se kännykkä, ettei käsiin olisi tarttunut punaisen takin sijaan Jaanan punaiset työhousut! ;-)