Keskiviikkona olikin kiva päästä muiden mukana reissuun. Kun en ollut vielä keksinyt uutta ratkaisua Mörrin kuolaimettomiin, niin piti laittaa omppukuolain suuhun. Eipä Mörri sitä mitenkään karsastanut, nätisti otti suuhun ja haukotteli päälle armotta. Ja satulaakaan se ei luimi, nyt se tietää saavansa pehmeän satulan selkäänsä. Satulavyön kiristys ei sen sijaan ole niitä mukavimpia hommia, Mörrin uudessa satulassa on kamalan paksut hihnat! Niitä joutuu kiskomaan ja kiskomaan ja silti saattaapi jäädä löysälle. Mutta pidän tarkkaan huolen, ettei pitkä talviturkki jää väliin. Samaten turpahihnan kohdalla täytyy varoa leuan alta partakarvoja, ovat muuten varmaan 8 senttiä pitkiä!
Tällä kertaa otin jakkaran hevoseni viereen. Kerroin asiakkaille miten mulle oli käynyt edellispäivänä ja niitä nauratti. Hypätä nyt ikäänkuin suoraan yli siitä hevosesta! :D Kyllä muakin nauratti, olihan se koomista. Ja mihinkään mua ei sattunut, reidessä/lonkassa on pieni arka kohta, ilmeisesti mustelma lihaksessa kun päälle päin ei mitään näy. Nyt sitten menin jakkaran päältä kyytiin ja Mörriäinen jäi kauniisti seisomaan paikoilleen.
Jaana meni Gussen kanssa keulilla, seuraavana oli totaalisen innokas Keke perässään totaalisen innoton Offari ja me pidimme kaikessa rauhassa häntäpään turvallisuudesta huolta. Offari oli tosiaan kertakaikkisen liimapytty, ei meinannut millään alkaa töihin! Yritti vaan syödä pientareilta vihreää ja käveli laiskasti. Jaana antoi ratsastajalle oksan raipaksi, eihän me muuten kahdessa tunnissa päästä mihinkään. Ensimmäinen tölttikin oli niin hidasta, että me Mörrin kanssa käveltiin perässä. Ei se tosin mua haitannut, mutta harmitti sen ratsastajan puolesta.
Seuraavilla tölttipätkillä mä pidättelin Mörriä jättämään hieman rakoa, ja vasta sitten lähdimme ravilla perään. Mörri toimi hienosti, se tykkää mennä tiettyä vauhtia ja pysyisi varmaan ravillansa hyvin nopeampienkin perässä. Kehuin matkalla Mörriä ja Mörri vastasi päristelemällä.
Oli ison tien ylitystä, käyntiä, piiitkä ravipätkä, Turuntien alitusta, käyntiä ja lisää ravia. Mukulakivien kohdalla Mörri käytti hyväksi havaittua harkintakykyään ja huoletta jättäytyi jälkeen jos maasto tuntui liukkaalta. Otettiin sitten kiinni kun tuli parempaa alustaa kavioiden alle.
Jaana kysyi, että kierrettäiskö Nupuri ja mä sanoin että mennään vaan. En olekaan mennyt sitä reittiä aikoihin, viime talvena ei ollenkaan. Ratsastuspolku kun oli niin upeassa lumisessa kunnossa koko talven, niin ei tarvinnut muualle mennä. En edes enää muistanut miten kyseinen reitti menee! Suoraan jatkettiin kuitenkin, ei siis käännytty oikealle laukkamäkeen. Jonkin matkan kuluttua siirryimme töltille (raville) ja sitten olikin vuorossa laukkamäki. No se ei mennyt ihan kuin oli ajateltu, Gusse ei keulilla jostain syystä innostunut ja Keke tööttäs perään. Kekellä olisi ollut virtaa mennä vaikka kuinka! Offari meni töltillä ja me ravasimme perässä, kyllä sitä näinkin kerkeää!
Seuraava laukkamäki menikin jo Gusturilta paremmin ja Kekekin pääsi laukalle. Offari laahusti perässä ja me ravilla lopuun asti. Mörri menee kyllä loppuun asti, kun vain pyytää, se ei ihan heti pistä liinoja kiinni kun etummaiset lopettaa. Sitten käännyimme metsäpolulle, missä otimme uuden laukan. Alusta oli loistava ja Offarikin innostui, nyt paahdetaan! Gustur hurjalla vauhdilla keulilla Keke perässään, Offari painoi kaasua tosissaan ja Mörri päristeli mun kanssa kilpaa ja kirittiin muita kiinni. Olin taas jättänyt hieman matkaa muihin, saatiin mennä sitä vauhtia mitä Mörri halusi. Ja Mörrihän halusi! Nyt oli kaikilla onnistunut fiilis, löytyihän sitä vauhtiakin!
Offari tuntui piristyneen laukan jälkeen, eikä jäänyt niin paljoa Kekestä. Metsäpätkällä olimme aika tiiviinä jonona ja piti olla tosi varovainen. Polun vieressä kasvoi puita ja välillä oli aika ahtaitakin paikkoja. Ylle kaartuneiden puiden alta joutui kumartelemaan ahkerasti, viime talven lumet olivat painaneet niitä polun yli. Kehuin Mörriä jokaisesta oikein väistetystä puusta ja polle tuntui ymmärtävän että pitää mennä keskeltä kahden puun välistä. Väistätin puita osaamiseni mukaan ja Mörri ymmärsi. Ih-q!
Pian tultiin takaisin tielle ja jonkin matkaa tultuamme otimme kakkosvaihteen käyttöön. Sen lopussa alkoi tuntua kummalliselta, Mörrin pää meni ihan kummallisesti. Apua, mun polle linkuttaa! Hidastimme jo muutenkin kun tuli alamäki ja autokin tuli vastaan. Pysäytin ratsuni ja (siis mä en osaa tulla enää edes alaskaan satulasta) roikuin taas jostain syystä Mörrin kaulalla. No tää johtuu varmaan siitä, ettei toi mun oikea polveni ole kunnossa ja mä en saa sitä kunnolla taivutettua. Mörri taas seisoo kärsivällisenä kun roikuin sen kaulalla ja sain viimein vasemman jalan alleni. Voi hyvänen aika sentäs! Tulin sentään tolpilleni! Mun on pakko opetella nousemaan satulaan ja tulemaan alaskin toiselta puolen, kun tää vasen nyt ei oikein synkkaa...
Kivihän siellä oli pojalla kaviossa, mutta päätin kuitenkin varmuudeksi taluttaa sen takaisin kotiin. Tästä kohdasta ei enää niin pitkä matka ollut ja kävely saattaisi auttaa mun polveakin. Muut pistivät vielä yhdellä tienpätkällä laukaksi, mutta me jatkoimme käynnissä muiden hävitessä näkyvistä. Vilkuttelin autoilijoille, niitä meni silloin tällöin ohi. Sitten tulin risteykseen, missä mulla ei ollut ollenkaan muistikuvaa mihin kääntyä. Mörri seisoi kiltisti vierellä ja uteliaana katseli kumpaankin suuntaan, ei siis apuja sieltä kantilta. Sitten hoksasin katsoa maahan. Hmmm. Kengättömistä kavioista jää hyvin vähän mitään jälkiä kovaksi pakkautuneeseen hiekkatiehen, mutta sen verran kosteutta oli tien pinnassa, että Offarin jälkiä näkyi pientareella. Gussen tai Keken jälkiä en edes nähnyt, mutta pienemmät Ófeigurin jäljet näkyivät heikosti. Siis niitä seuraamaan!
Ja seurattiin ihan oikein, pääsimme bensa-aseman risteykseen, missä mietin mitä kautta mennä. Päätin pyörätien olevan turvallisempi kuin yli puolta lyhyempi Nupurintien reuna. Käännyimme siis kohti bussipysäkkiä ja sieltä ylitimme vilkkaasti liikennöidyn tien. Lastentarhan reunaa kuljimme ylös ja lapset hihkuivat "Heppa! Heppa!" Vilkuttelin pikkuisille ja yksi kyseli että miksi mä en ratsasta. Kerroin hepan jalan olevan kipeä, että nyt sillä ei voi ratsastaa. Murheellinen ilme tuli tytön kasvoille, mutta sitten ilme kirkastui. "Äsken tästä meni hevosia, ne kaikki ratsasti!" Kerroin kuuluvani samaan joukkoon, mutta nyt piti vaan taluttaa heppa kotiin. "Voiks sillä sitten myöhemmin ratsastaa?" kysyi tyttö ja sanoin että voi kyllä, kunhan jalka paranee. Itseasiassa jalassa ei ollut mitään vikaa, kivi vain oli hiertänyt. Käynti kotiin oli aivan tasaista ja mitään jalkaa Mörri ei aristanut.
Annoin pollelleni matkanamit, se huomasi pysähtyä kun kuuli punaisen namilaukun vetoketjun äänen. Täti saa nopeammin namin hänen suuhunsa kun hän pysähtyy! :D Välillä Mörri otti suullisen heinää, mutta jatkoi samalla käyntiä. Saa syödä, mutta liikkua täytyy! Pitkän pätkän tulimme taas yhtäjalkaa ja Mörri kurkki mua silmiin. Hymyilin hepalleni ja kehuin sitä, jolloin heppa haukkasi kiitokseksi heinää. Ja jatkoi käyntiä.
Pihalle päästyämme muilta olikin jo otettu varusteet pois. Riisuin äkkiä omani ja annoin sille Jaanan laittaman ruokakipon turvan alle. Samalla hain kaviokoukun sisältä ja kaivoin kaikki roskat pois kavioista Mörrin pupeltaessa ruokaansa. Pitäis varmaan pitää toi kaviokoukku aina mukana, täytyy vissiin ostaa toinen ja pistää satulaan kiinni. Sormin tai tikulla on vaikea saada pahasti niittautunutta kiveä pois.
Sanoin Jaanalle, että kaviossa oli ollut punagraniitin palanen, kvartsia joukossa, mun lempikivi oikeastaan. Sitten alkoi hymyilyttää, olenko ollut liian kauan korualalla, kun pitää ilmoittaa mitä kiveä kaviossa oli ollut. Niinkuin sillä olisi väliä, kivi kuin kivi! Siis tavallista suurempi soran palanen! ;-D Jaana ei kuullut ekalla kertaa, tai ihmetteli että mitä se hourii, joten ilmoitin että sorakivi siellä oli...
Mörrin syötyä vein polleni tarhaan ja se kääntyi vielä katsomaan perään. Joo sinne vaan kavereiden luokse! Sitten pistin oven säppiin, ettei Prinsessa karkaa ja vein vielä omat tavarani paikoilleen. Samalla mietin että on toi mun Mörri-pörrini aikamoinen veitikka, Jaana kertoi sen syöneen heinää SAMALTA KASALTA KUIN SVIPA!!! Hyvät hyssykät, sitä ei moni jätkä uskalla, eikä Svipa anna monen tyypin sitä tehdäkään! Onko Kolur ainoa joka uskaltaa moista edes yrittää? Niin se vaan on meidän Casanova hiljalleen hivuttautunut Svipukan suosioon, wau!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti