"Kultainen noutaja"

Ilmat viilenevät ja pian on varmaankin lunta maassa. Tai näin ainakin toivon, lumen myötä tulisi valoisampaakin. Varoen on kuitenkin vielä ajettava, kun kesärenkaat on alla. En ole kerennyt niitä vaihtamaan kitkoihin.

Olin saanut töistä Raijalta pienen pussillisen pieniä omenoita ja se kädessä lähdin kulkemaan varsatarhan ja aikuisten välissä olevaa kujaa. Rapinaa kuullessaan hevoset höristelivät korviaan, vaikka olivat juuri saaneet heinää. Annoin ensin Tirriäiselle omenan, Vaavi ei halunnut, mutta Brynjalle kelpasi kyllä. Sitten vuorossa oli Tvistur-herra, Kolur, Offari, kaunis Krona, Mörri, ihanainen Svipa, Laikkeliini, Gusse-setä, utelias Prinsessa, Eikkis-peikkis ja Keke. Oukkei, kaikille oli omppua! Ja ihan ohimennen Svipalle kaksi. Ja Mörrille. Ja Tvisselle...

Omenoita vielä jäikin ja pussin kanssa tassuttelin talliin. Olin ostanut muovisen kannellisen rasiankin, ettei hiiret pääse syömään Mörrin leipiä, senkin vein talliin. Sitten otin riimun ja hain Mörriäisen, joka seurasi oikein kiltisti. Mulla oli harjausevääksi hieman heinää, ettei ihan "nälässä" tarvitse seistä. Buahhahhaa, toi polle ei kyllä nälässä enää ole! :D

Mietin että miten ihmeessä Mörriman oli kieriskellyt maassa kun koko selkä oli hännästä korvien väliin ja pidemmällekin ihan kuin turpeessa. Kumpikin takajalka oli saanut kosteat läntit ylhäältä alas, onko se istunutkin siellä mudassa? No harjaamallahan se kaikki lähti ja samalla Mörri rouskutti heinää. Tarkistin kaviot ja huomasin että nekin on tässä parissa kuukaudessa muuttuneet. Muutama kohta on mistä on lohjennut palaa pois, mutta ne eivät ole laajentuneet eikä Mörri jalkojansa aro. Hieman kaviot ovat leventyneet, enemmän kuin Offarilla. Mielenkiintoista.

Palkittuani heppani jalkojen ojentelusta, päätin ottaa taas harjan setvimisen tälle kerralle. "Tadaa!" sanoin Mörrille samalla esitellen hiusharjaa ja hoitoainepulloa. Joltisenkin laimean katseen sain takaisin ja syvän huokauksen. "Joo ei me nyt laiteta lettejä, mutta setvitään kyllä!" Mörri alistui karmeaan kohtaloonsa ja sain sen kauniiksi. Samalla juttelin sille, kerroin että Raija on tulossa katsomaan Mörriä ja kun Raijalla on synttärit, niin Mörri tulee talutusratsastukseen Raijalle. Ja näkkäriä päälle.

Nyt kun pojalla oli tukka hyvin, oli aika laittaa ylimääräiset tavarat pois. Sitten hain raipan ja punaisen namipussukan satulahuoneesta ja otin Mörrin irti tolpasta. Hetken aika se ihmetteli, hänellä on riimu päässä ja me mennään tarhojen reunaa, unohtikohan täti nyt jotain? Ei unohtanut, täti oli vaan sitä mieltä, että me mennään kävelylle metsään ihan riimun kanssa ja syödään matkalla kaikki heinät mitä tekee mieli. Mörri otti sanoista vaarin ja alkoi pupeltaa polun vierestä heinää. Hyvin se kulki perässä, aina välillä vihreää haukaten.

Mutalikossa Mörri kokeili, josko ei mentäisikään, mutta tuli kuitenkin perässä. Itse astuin tosi tarkkaan siellä, koska mun polvi on melkoisen kipeä ja tässä yhteisellä kävelyretkellä sitä saisin myös jumpattua. Käännyimme pyörätiellä oikealle ja sitten annoin Mörrin pään laskeutua. Meillä on aikaa, syö vain! Ja Mörrihän söi. Askel eteen silloin tällöin ja lisää ruokaa. Taas muutama askel ja suun täydeltä ruokaa. Välillä seistiin pitempäänkin yhdessä kohtaa kun oli niin herkullinen tupas ruohoa. Ja taas jatkettiin matkaa.

Vastaan tuli sauvakävelijä, jota tervehdin iloisesti. Mies oikein pysähtyi juttelemaan ja kerroin meidän olevan ruoka-jumpparetkellä. Kerätään hieman tuota lihasta selän päälle. Mörri maiskutti ruohoa kaikessa rauhassa ja antoi miehen kokeilla selkärankaansa. Ei sauvat häirinneet ollenkaan! Juttelimme lihasten kasvusta ja ettei pollesta saa lihava tulla, mutta lihaksia pitää olla. Sitten mies jatkoi matkaansa ja mekin menimme taas hieman eteenpäin.

Pyörätiellä on kohta, missä on oikealla aita, koska siellä menee puro. Sen toisesta päädystä kuulema menee polku metsään ja siellä Jaana on talutellut Gussea kuntouttaakseen sen jalkaa. Ajattelin mennä tutkimaan paikkaa, mitä sieltä löytyy. Aidan vierustaa kävelimme reippaasti, siinä kun ei ole heinää syötäväksi. Sitten käännyimme metsään polulle ja Mörri seurasi nätisti. Ihan kuin sekin olisi ollut utelias, mitä täällä on? Kiersimme kaatuneen puun ja koska Mörri seurasi kauniisti, kaivoin sille namipussista herkun. Jatkoimme kiipeilyä ja huomasin, että kesällä siellä oli ilmeisesti pidetty majaa. Pressuja oli ainakin kolmessa kohtaa, onneksi ei tuullut. Ei sillä, Mörri ei pressuista piittaa vaikka hieman liikkuisivatkin. Aina kun olimme menneet hankalan kohdan ohi/yli, annoin namin. Mörri käveli perässä, piti ensin pissitauon ja hetkeä myöhemmin jätti jätöksensä pieneen rinteeseen. Ei vissiin kukaan muu ollut pitkään aikaan merkannut paikkoja, joten hänen oli se tehtävä. Ja taas jatkettiin matkaa.

Lopuksi käännyttiin takaisin kohti pyörätietä ja kiersimme uudelleen kaatuneen puun. Namin jälkeen siirryimme pyörätielle ja kas, samainen sauvakävelijä sauvoi innolla takaisin päin. "Onko lenkki tehty?" hän kysyi ja sanoin että "Kyllä ja hienosti menikin!"

Ajattelin että takaisin päin meno on kuitenkin taas haipakkaa, kuten yleensä, mutta Mörrillä ei ollut kiire mihinkään. Ruoho oli paljon parempaa täällä kuin tarhassa! Niinhän se on että itsekin tykkää välillä syödä ulkona eikä vetää omia keitoksia joka päivä... Tarhalle kävely oli jos mahdollista vielä hitaampaa kuin mennessä, miten tämä on mahdollista! Katselin kuinka hienosti hevosen turpa toimii, ylähuuli hamuaa heinää, taivuttaa sen sivulle, kieli ottaa siitä kiinni ja etuhampaat katkaisevat nykäisyllä heinät. Ja suun pielestä puhalletaan pois se joukkoon eksynyt haavan lehti, ne eivät ole hyviä. Ja isommat määrät lehtiä siirretään näppärästi syrjään ylähuulella ja kaivetaan alta mehukkaat ruohot. Ihan käsittämättömän herkkä tuo ylähuuli! Miten se voi tuntea että siinä on puun lehti eikä tukko heinää?

Kävelimme siis tosi hitaasti kohti tallia ja mulla oli aika katsella ohi ajavia autoja. Muutamassa näkyi leveä virne, kun huomasivat tädin taluttavan 400-kiloista kultaista noutajaa! Mulla oli ihan sama tunne kuin koirankin kanssa, tässä sitä mennään ja nuuskitaan pientareita. Sitäpaitsi Espoon kaupunki on nyt kyllä meille työstä velkaa, me parturoitiin piennar niin siistiin kuntoon!

Piiitkän ajan kuluttua pääsimme kolmen metrin päähän sillasta, mistä pitää kääntyä tarhoille. Siitä ei meinattu millään tulla edemmäs, heinää olisi vielä jäljellä! Vaavi katseli kauempaa, että mitä siellä häärätään ja Tirriäinenkin nousi makuulta. Mitä tapahtuu! Kiskoin jo hieman vaativammin Mörriä, nyt mennään kyllä ihan omille eväille. Mörri jumi hetken ja tuli sitten kun sanoin että ruoka odottaa, nami nami! Matkalla nuuskaisimme hörisevää Vaavia ja kävelimme sitten kauniisti tallille. Laitoin Mörriäisen tolppaan kiinni ja hain sille eväskipon. Rauhallisen ratsuni syödessä hain kaviokoukun ja putsasin taas kaviot. Siis jo tuolla lyhyellä matkalla (ei ajallisesti! ;-)) kavioiden pohjiin kerääntyy mutaa ja hiekkaa niin paljon, että ihmetyttää. Kurkkasin omat vaelluskenkäni pohjat ja samaisella kaviokoukulla siistin nekin.

Kun ruoka oli syöty, vein Mörrin tarhaan. Laitoin ruoka-astian paikoilleen ja huomasin, että vielä oli nameja jäljellä namipussissa. Menin takaisin tarhaan, missä Mörrykkä oli juuri lopettanut veden juomisen. Kysyin siltä että "Otatko vielä loput namit?", jolloin Mörri lähti tulemaan kohti tyyliin: "Jjjoh, kyl vois vielä ne namit ottaa.." Sain kädet märiksi syöttäessäni vimoset herkut rohkealle hummalleni ja sitten kumpikin meistä lähti tyytyväisenä päristellen kohti omaa laumaa/kotia.