Aamupäivällä oli pakkasta reippaasti, joten päätin pistää haalarin päälle. Se olisi kyllä tosi liukas, mutta jos nyt mentäisiin ihan vain käyntiä. Tallilla hain Mörriäiseni ulkokautta, tosin sitä ennen juttelin muille heposille. Kolur tykkäsi rapsutuksista niin paljon, että yritti pitää päätään rentona mun selän päällä, kuin olisin ollut toinen hevonen. Rennosti päristellen Kolurin pää kuitenkin lipsui liukkaalta kankaalta ja tipahti pois. Poika nosti uudestaan päänsä mun selän päälle, mutta taas se lipsui alas. Kolmannella kerralla Kokuli jäi roikottamaan päätään alhaalla silmät puoliummessa, mukavaa kun joku rapsuttaa!

Rapsuttelin Mörrin turkkia harjalla, olipas se mennyt takkuiseksi. Ja voi hyvänen aika sen kavioiden kanssa! Miten nyt onkin noin kerännyt jäätä ja tiukasti kavioiden pohjaan! Tai ei ne pohjat niinkään, mutta reunat olivat jäässä. Mörri antoi kuitenkin kauniisti putsata ja rapsutella jalkojansa, en muista ollenkaan että aiemmin olisi noin tiukassa olleet.

Laitoin Mörrille ratsastusvyön ja lampaankarvan, varmuudeksi lisäsin vielä jalustimet (kun kerta olin liikkeellä liukkaalla haalarilla). Tällä kertaa laitoin kuolaimet, minkä herra ottikin vastaan vallan mainiosti. Sitten kiipesin ratsuni selkään jakkaralta. Olipas tosiaan liukasta! Ahteri tuntui lipsuvan ihan joka suuntaan etsiessäni jalustimia ja Mörri kiemurteli pihalla kuunnellessaan mun "painoapuja".

Viimein sain jalustimet jalkaan (liian lyhyet) ja suunnan pohti polkua. No just, alas oli tultava, koska aura oli vetässy polun alun umpeen ja siitä tää mun maastomoponi ei todellakaan olisi päässyt yli kuin hyppäämällä. Täti kiltisti teki askelmia kinokseen ja potki korkeimmat huiput pois. Jatkoimme talutuksessa matkaa ja lähdimme kohti Hakjärveä.

Mörri kulki sievästi perässä ja matka sujuikin reippaasti. Hieman jäimme katselemaan kahta susikoiraa, jotka yleensä haukkuvat ja puolustavat reviiriään. Mörri kuitenkin jatkoi matkaa ja menimme mökkitielle. Kävelimme jonkin matkaa ja aloin etsimään sopivaa selkäännousupaikkaa. Sellainen löytyikin, aura oli vetänyt komean penkereen hieman sivummalle tiestä. Ohjasin Mörrin sen viereen ja sanoin "Paikka!". Mörri seisoi kiltisti paikallaan ja kiersin polleni penkan puolelle. Tjaah, penkka olikin niin loiva, että korkea paikka oli aivan liian kaukana hevosesta, jopa minun jaloilleni. No mitäs nyt keksitään? Miettiessäni pidensin parilla pykälällä jalustinhihnoja, ne kun olivat tuntuneet liian lyhyilta.

Annoin Mörrykälle namin kiltisti seisomisesta ja näin sitten sopivan jääkimpaleen. Tuonhan minä siirränkin jakkaraksi! Mörrin katsellessa kummastuneena nostin jääkimpaleen ja raahasin sen Mörrin viereen. Mörri katseli kiinnostuneena, mikä juttu tää on? Kiipesin lohkareen päälle ja sanoin "Paikka!". Mörri jatkoi seisomistaan ja heitin toisen jalkani hevosen yli. Jahas, tuumasi Mörri, täti on kyydissä, voidaan siis mennä! Mä olin puolittain kyydissä ja kun Mörri liikahti, liukas puku pudotti mut takaisin alas. Ohjasin Mörrin takaisin jäälohkareen viereen ja kulmat kurtussa komensin "Paikka!". Okei okei, tuntui Mörri sanovan ja jäi odottamaan. Otin uudestaan selkäännousun ja nyt pääsinkin hyvin paikoilleen. Jalustimetkin löytyivät ja vasta sitten Mörri siirtyi tielle.

Menimme kauniisti kävellen takaisin päin ja alamäet Mörri otti erittäin huolellisesti. Siitä olin erityisen tyytyväinen, mulla kun oli liukas puku päällä. Se on niin mainio tuo Mörri, kun tietää mitä tarkoittaa "varovasti" ja että silloin pitää olla erityisen huolellinen jalkojen kanssa. Hieman kiemurtelimme tiellä laidasta laitaan, koska mä en todellakaan ollut mitenkään stabiili siellä selässä... Sen takia tuumasin että mennään pelkkää käyntiä, johan mä väkisinkin keikahdan kyydistä ravissa! ;-D

Itseasiassa se oli Mörri joka pyysi ravia. Hetken tuumattuani ja kasattuani rohkeutta annoin Mörrille luvan raviin. Matka ei olisi pitkä, Mörri kuitenkin lopettaa ravin mäen juureen. Mörri siirtyi raville ja mä pidin toisessa kädessä ohjia ja toisella tiukasti kiinni ratsastusvyöstä. Olkoonkin, että Mörrin siirtyminen oli tasainen, liu'uin taaksepäin muutaman sentin. Edelleen liian lyhyet jalustimet ohjasivat jalat eteenpäin ja nojasin yläkropallani eteen. Olin kuin soutulaitteeseen jähmettynyt, peffa pitkällä takana ja raajat pitkällä edessä. Yhtäkkiä huomasin vain pysyväni maailman huonoimmassa ratsastusasennossa Mörrin päristellessä hurjan tyytyväisenä ravinsa tahdissa. Mua alkoi naurattaa, oli pakko päästää nauru ihan ääneen! Mörrilla oli myös hauskaa, poika päristeli ja ravisteli harjaansa! Toisaalta sääli ettei siitä istunnasta näe Youtubesta videota, "Naurettavin ravi ikinä!" Asento oli kerrassaan hirveä, mutta pysyin älyttömän hyvin selässä, ei jännittänyt ollenkaan.

Jatkoimme käynnissä ja kehuin erittäin tyytyväistä Mörriä. Jyrkän alamäen kaarteessa alkoi kuulua jyrinää ja ohjasin Mörrin ihan sivuun. Mäkeä ponnisteli ylös iso punainen kuorma-auto ja ensin ajattelin vain seistä vieressä. Sitten hoksasin että sehän viskoo hiekkaa takaosastaan ja päätin tulla alas. Kuski vilkutti ja nyökkäsi ja mä seisoin masiinan ja Mörrin välissä. Kamala ääni siitä lähti, mäki oli tosi jyrkkä, mutta Mörri ei siitä ollut moksiskaan. Tökkäsi vaan turvallaan mun kättä, saisko vaikka namia nytten?

Jatkoimme talutuksessa tien yli pyörätielle ja talutin Mörrin kotiin asti. Teimme taas pysähdyksen mun autolle ja sitten muistinkin että sitä selkäännousua ja alastuloa piti harjoitella. Ohjasin Mörrin jakkaran viereen ja kiipesin siitä oikealta puolelta selkään. Mörri mietti että mitähän nyt, meinaako se lähteä uudestaan. Mä taputtelin Mörrin takamusta ja sanoin että mä nojaan nyt hieman tähän. Sitten varovasti nostin oikean jalkani Mörrin niskan yli ja liu'uin alas. Hurjan kehumisen saattelemana annoin kuivatun leivän Mörrille ja se oli iloisen näköinen. Hän saa leipää pelkästä seisomisesta, jee! Tein saman uudestaan ja taas vuolaiden kehujen mukana tuli leipää. Sitten kokeilin toiselta puolelta, siirsin jakkaran vasemmalle puolelle ja kiipesin selkään. Vai niin, tämä puoli olikin mulle huomattavasti vaikeampi. Vasen jalka ei noussutkaan niin helposti hevosen niskan yli, oikealle puolelle liukuminen vaati paljon enemmän tasapainoa! Leipää lisää palkkioksi ja sitten laitoin Mörrin kiinni tolppaan.

Otin siltä varusteet pois ja laitoin loput leivät vatiin myslin kanssa. Ripottelin päälle vielä valkosipulia, se kun on kovin herkkua. Mörrin syödessä vein varusteet paikoilleen ja mietin että mun täytyy jatkossakin tallille tullessa tulla alas satulasta oikealle puolelle, harjoitella sitä tasapainoa ja jalan nostoa. Monasti olen mennyt oikealta puolelta selkään, eli ei Mörri sitä karsasta ollenkaan. On se kyllä hieno, rauhallinen ja peloton polle. Ei se tunnu pelkäävän oikeasti paljoa mitään muuta kuin että ruoka loppuu kesken! ;-)