Lintutornilla

Mulla oli tarkoituksena lähteä ratsain Mörrin kanssa tallilta ja tuhlata voltteihin aikaa vaikka kuinka. Elämä nyt ei ikinä mene niinkuin on ajateltu, eihän. Tarhassa Laikka tuli ensin mua vastaan, ensin töltillä kohti ja sitten parin metrin päästä tiukka kaarre oikealle, lähteekö täti mukaan leikkiin? Joku kerta mun täytyy lähteä sen perään, kun se niin pyytää. Kolur tuli myös tervehtimään ja tykkäsi kovasti kun rapsuttelin sitä kaulan alta. Se nosteli päätään siihen malliin että hän ei yllä tekemään vastapalvelusta! Rapsuttelin sitten poikaa ryntäistä ja sitten Kolurin pehmeä turpa rapsutti mua takaisin poskesta, kutitti! Pusu-Kolur se on, ihana iso kiltti pallero!

Mulla oli pikkureput / satulalaukut täynnä evästä  meille kummallekin ja hieman Mörri niitä satulan takana olevia reppuja katseli. Se tuumasi kumpaakin useampaan otteeseen ja ihmetteli kun kangas pakkasessa kuulosti ihan erilaiselta. Ensin se oli varsin epäluuloisen näköinen, mutta hyväksyi oudot kantamukset hetken kuluttua. Rapistelin nimittäin reppuja ja samalla annoin namin. Oukki doukki, tuumasi Mörri, reppujen rapistessa hän saa herkkuja!

Nousin jakkaralta selkään ja lähdimme reippaasti kohti uusia seikkailuja. Tarhan vierellä polulla olin tosi tarkkana ohjien kanssa ja naksuttelin kannustukseksi. Kovasta kannustuksesta huolimatta matka tyssäsi viimeiseen mutalikon mutkaan, siinä Mörri kääntyi. Vaikka olinkin varautunut siihen, en saanut kiepautettua herraa enää toiste päin. Kokeilin uudestaan ja kun Mörri lähti kääntymään, sen etujalat upposivat melkein ryntäitä myöten hankeen. Eihän se siitä kääntynyt enää muuta kuin takaisin polulle ja mun oli tultava alas. Talutin polleni viimeiset 6 metriä pyörätielle ja käännyin vasemmalle.

Pyörätiellä huomasin, että oli muuten liukasta. Lumen alla oli jäätä ja aura oli vetässyt sen ihan peiliksi. No jos nyt en sitten vielä kiipeäkään sinne selkään. Jos jompikumpi vetää lipat, niin ainakin toinen ehkä jää tolpilleen. Siispä lähdin taluttamaan ratsuani kohti lintutornia.

Kuten jo aiemmin olen kertonut, Mörrin voi taluttaa ihan mihin tahansa. Eikä se pelkää mitään! Nytkin se käveli ihan tyynesti Eltelin huoltoauton ohi, vaikka siellä oli tikkaat katolla viirin kanssa ja samanlaiset keltaiset vilkkuvalot kuin traktoreissa välkkyi tikkaiden kummallakin puolella. Ei haittaa valojen välke, etteivät vain ottaisi kuvia näin komeasta pollesta, tuumi Mörri ja jatkoi matkaa.

Kävelimme kaikessa rauhassa eteenpäin ja Mörri tuli oikein nätisti. Välillä se jäi kuuntelemaan jotain, mutta siirtyi takaisin käyntiin kun pyysin. Harmitti kun huomasin, että hiekkatie, joka vie Nupurintielle, oli sekin melkoisen jäässä. Kävelimme ihan reunassa lumella, mutta silti jomman kumman jalka välillä lipsui. Uskallankohan mä tulla tästä ratsain takaisin ollenkaan...

Nupurintien ylityksen ajoitus oli kerrassaan loistava. Yhtään autoa ei tullut kummastakaan suunnasta, vaikka niitä yleensä siitä paahtaa reilulla ylinopeudella vaikka kuinka. Jatkoimme reippaasti autotien yli ja kohti lintutornia. Alamäki oli hieman paremmassa kunnossa, mutta sitä seurannut suora oli taas paikoitellen liukas. Yleensä sillä suoralla ollaan otettu töltti, mutta nyt kävelimme hyvin varoen. Tien toinen puoli näytti hieman paremmalta, mutta sen näkisimme sitten tullessa.

Takaata tuli auto ja se jatkoi matkaa. Olipas hyvä ettei se tullut mutkassa olevassa tunnelissa! Me jatkoimme kohti tunnelia ja kun olimme sieltä tulleet ulos, samainen auto tuli takaisin päin, tällä kertaa kyyditettävien kanssa. Hymyilin ja vilkutin heille ja iloisina neitokaiset vilkuttivat takaisin. Toinenkin auto meni takaata ohi ja annoimme heillekin tietä.

Sitä autoa Mörri jäi katselemaan, hmm, se menee samaan suuntaan kuin me. Auto jatkoi matkaa mäen yli ja Mörri seurasi uteliaana, sitä kiinnosti kyseinen auto. Mäen päällä huomasimme, että auto oli keskellä tietä ja herrasmies kolaamassa pihaan vievän tien tukkivaa lumivallia. Varmaan oli rankkaa, jäätähän se taisi enimmäkseen olla. "Päivää päivää!" hihkuin ja herra kysyi että mahdutko hevosen kanssa siitä ohi. Kyllä vaan, siirsin vain jalustimen satulan päälle, ettei se kolhi autoa. "Kyllä tuolla pääsee kun se on neliveto!" totesi mies ja mua nauratti. Vastasin että tässä vaan on hieman korkeampi maavara kuin teidän autossa. Kuulemma vaikka neliveto auto olikin, niin tästä jäävallista sekään ei suoriudu... En enää muista mitä hän sitten jutteli, mutta kerroin että tässä mun kulkupelissä on sisäänrakennettu gps, joka polttoaineen loputtua ohjaa itse itsensä takaisin takkausasemalle. Mies hymyili ja sitten puhe siirtyi uuteen E10-polttoaineeseen, kumpaakaan meistä ei asia oikein innostanut. Toivotimme toisillemme hyvät päivänjatkot ja me Mörrin kanssa jatkoimme matkaa.

Mörrin meno alkoi hidastua ja kannustin poikaa eteenpäin. Sitten jo näkyikin lintutorni ja mun innostuneesta äänestä Mörrinkin tahti kiihtyi. Kävimme kääntymässä peurojen ruokintapaikalla ja palasimme sitten lintutornille. Laitoin Mörrin ohjat turparemmiin kiinni ja toisen pään puuhun ja kaivoin sitten eväät esiin. Mörri seurasi todella tarkkaan puuhiani ja turpa ojossa nuuski ruokalaatikkoaan. Avasin sen sille, sisältä löytyi leipää ja porkkanaa. Itse istuin lämpöalustan päälle ja Mörrin ruokalaatikon kannen päälle kasasin evässämpyläni ja termarista kuppiin kaatamani teen.

Voi että! Ihanaa olla eväsretkellä! Mä niin nautin kun on eväät mukana ja saa syödä luonnossa, mahtavaa! Mörri narskutti porkkanoitaan ja rouskutteli leipiään ja tuntui tykkäävän sekin tällaisista hetkistä. Nautittuamme eväät oli aika pakata laukut. Siinä vaiheessa huomasin, että kyseinen eväslaatikko ei tosiaankaan ollut hevoselle sopiva. Siitä oli lähtenyt kaksi pientä palasta, joista tosiaankin toivoin ettei Mörri ole niitä syönyt. Hitto kun ei niitä läpinäkyviä palasia näe lumen joukosta! Peukalon kynnen kokosia ne palat olivat, mutta toinen oli terävä. Jatkossa täytyy laittaa pollen eväät lumelle. Onneksi mulla oli tallilla Mörrille pellavapuuroa, se sitoo kaikkea sulamatonta kuten hiekkaa. Toivottavasti se auttaa JOS palat on joutuneet masuun. Todella harmittavaa etten tuollaista ole tullut ajatelleeksi.

Noh, sitten oli ratsautumisen vuoro ja Mörri seisoi täydellisen rauhallisena paikallaan. Pääsin ihan hyvin selkään, vaikka reput hieman haittasivatkin selkäännousua. Mörri lähti kävelemään luvan saatuaan ja menikin sitten varovasti. Se nuuski tietä ja mietti tarkoin mihin asettaa jalkansa. Välillä pääsimme reippaampaakin vauhtia, paikoitellen jopa ravia, mutta pääasiassa tulimme pienellä varovaisella käynnillä.

Nupurintien ylitys meni taas hienosti, satuimme juuri sopivaan autottomaan rakoon! Ihan pikkasen ravia, mutta siirryimme käyntiin ja maan nuuskutteluun. Välillä tuntui että olen ilmatyynyn päällä, kun Mörri piti selkänsä ihan paikoillaan ja vain jalat liikkuivat varovasti masun alla. Koko loppumatka oli vaativa Mörrin lihaksille, se joutui jännittämään lihaksiaan reippaasti. Hienosti pääsimme tutulle pyörätielle ja takaisin tallille, Tarhan viereisen polunkin Mörri otti varoen. Mörri pysähtyi nätisti autoni viereen ja odotti että täti sai otettua leipäpussin käsiinsa. Sitten hieman riemastuttiin ja tönittiin sitä pussia, mutta kiellosta se loppui.

Otin varusteet pois Mörriltä ja laitoin leipää, porkkanaa, musliä ja pellavapuuron ruokavatiin. Ripsottelin vielä päälle valkosipulia ja gourmee-ateria oli valmis. Mörri selkeästi arvostikin ruokaansa, kaikessa rauhassa se söi ja lurpsutteli puuroa, välillä rouskutti porkkanaa ja tuoksui samalla ihanasti valkosipulile. Kuten normaalistikaan kun ollaan kaksistaan, se ei pitänyt mitään kiirettä syömisensä kanssa. Rauhassa pureskeltu ruoka on erittäin tärkeää! Samalla katselin ratsuni selkää, se alkaa olla jo hyvän näköinen! Vaikka siinä nytkin oli ollut satula, niin selkäranka ei ollut ollenkaan koholla. Voi ku ihanaa, poika alkaa olla issikan näköinen! Pikkasen vielä lihasta, niin sitten se on täydellinen!